Olen tässä seuraillut hetken aikaa tätäkin palstaa...sattuneesta syystä :/ epilepsiaa olisivat sitten lääkärin mielestä nämä minunkin kohtaukset...lääkkeet sain ja ajokiellon...jne.
Mutta oikeastaan olisinkin halunnut kysyä teiltä, miten ystävänne,sukulaisenne jne. ovat suhtautuneet kuullessaan sairaudestanne?
Olen aivan "puulla päähän lyöty", koska osa on ollut huolissaan ja myötätuntoisia jne.
Mutta osa onkin vetäytynyt syrjään, eivätkä osaa olla enää normaaleja seurassani, ihan kuin menisin rikki. Eräs jopa pisti välit poikki! Ei kuulemma halua olla minun kanssani missään tekemisissä? Eikä selittänyt syytä miksi?
Olenkin mietttinyt, että onko se vain niin ettei hän osaa suhtautua sairauteeni ja siihen miten minuun pitäisi suhtautua. Haluaisi tukea, mutta ei tiedä miten...
Kaikenlaista olen ehtinyt pohtimaan ja minusta onkin välillä tuntunut, että muutamille ystävistäni sairauteni onkin ollut raskaampi paikka, kuin jopa minulle itselleni! Minä olen joutunut lohduttelemaan heitä ja pitämään heistä huolta. Vaikka tosiasiassa olisin sitä tukea itse kaivannut.
Jotenkin tuntuu, että he eivät voi hyväksyä sitä, että minä olisin heikko. Olen aina ollut vahva ja se joka juoksee sinne tänne auttaen toisia. Nyt kaipaankin itse apua, (ei siinä kyllähän sitäkin saan) huomaan vain ettei minuun osata suhtautua.
No olenkin tässä ajatellut, että täytynee varmaankin ilmoittaa, että haluan elämän jatkuvan samallalailla niissä puitteissa, kuin vain voi. En halua erityiskohtelua vain siksi, että ystäväni ovat "hukassa". Tietysti toisinaan itsekin olen "hukassa" ja haluaisin katkeroitua siitä, että tälläinenkin sairaus minulle vielä lykättiin, mutta mitä tai ketä se hyödyttäisi?
Onhan sekin tietysti mahdollista, että he pelkäävät, koska eivät tiedä sairaudestani tarpeeksi. Täytynee kertoa lisää....
Mutta oikeastaan olisinkin halunnut kysyä teiltä, miten ystävänne,sukulaisenne jne. ovat suhtautuneet kuullessaan sairaudestanne?
Olen aivan "puulla päähän lyöty", koska osa on ollut huolissaan ja myötätuntoisia jne.
Mutta osa onkin vetäytynyt syrjään, eivätkä osaa olla enää normaaleja seurassani, ihan kuin menisin rikki. Eräs jopa pisti välit poikki! Ei kuulemma halua olla minun kanssani missään tekemisissä? Eikä selittänyt syytä miksi?
Olenkin mietttinyt, että onko se vain niin ettei hän osaa suhtautua sairauteeni ja siihen miten minuun pitäisi suhtautua. Haluaisi tukea, mutta ei tiedä miten...
Kaikenlaista olen ehtinyt pohtimaan ja minusta onkin välillä tuntunut, että muutamille ystävistäni sairauteni onkin ollut raskaampi paikka, kuin jopa minulle itselleni! Minä olen joutunut lohduttelemaan heitä ja pitämään heistä huolta. Vaikka tosiasiassa olisin sitä tukea itse kaivannut.
Jotenkin tuntuu, että he eivät voi hyväksyä sitä, että minä olisin heikko. Olen aina ollut vahva ja se joka juoksee sinne tänne auttaen toisia. Nyt kaipaankin itse apua, (ei siinä kyllähän sitäkin saan) huomaan vain ettei minuun osata suhtautua.
No olenkin tässä ajatellut, että täytynee varmaankin ilmoittaa, että haluan elämän jatkuvan samallalailla niissä puitteissa, kuin vain voi. En halua erityiskohtelua vain siksi, että ystäväni ovat "hukassa". Tietysti toisinaan itsekin olen "hukassa" ja haluaisin katkeroitua siitä, että tälläinenkin sairaus minulle vielä lykättiin, mutta mitä tai ketä se hyödyttäisi?
Onhan sekin tietysti mahdollista, että he pelkäävät, koska eivät tiedä sairaudestani tarpeeksi. Täytynee kertoa lisää....
Vastaukset 2
Vanhimmat
huomannut samanlaisia tilanteita; siis sen sijaan että itse tulisin "lohdutetuksi" olenkin itse lohduttajan asemassa;)
Olen sitä mieltä, että mitä enemmän tästä taudista voi ystävilleen/suvulleen kertoa, sen parempi. Pelko kumpuaa tietämättömyydestä. Oma rakas pikkusiskoni on hyljännyt minut, varmaankin alitajuntaisen valinnan kautta.
On se silti vaan niin merkillinen juttu, että yhtäkkiä huomaakin olevansa lähestulkoon yksin.
Ikävää, että siskosi on sinut hylännyt. Voin vain kuvitella miltä se sinusta tuntuu.