Olen kolmen lapsen äiti... ja täysin yksin. Eroni jälkeen tutustuin uusiin ihmisiin internetin yhteisön kautta. Tästä kaveripiiristä minulle muodostui yksi hyvä ystävyyssuhde. Mutta...
Minä en saa koskaan kahvikutsua kun ihmiset tietävät lasten olevan kotona, meille ei kutsusta huolimatta tule ketään, istun illat yksin kotona katsoen televisiota tai seuraamalla chatin menoa taustalta. On minulla kyllä parisuhde, sitä hoidetaan mesessä, maileilla ja puhelimen kautta, mies kun asuu yli 300 kilsan päässä. Olemme viimeisen puolen vuoden aikana tavanneet kaksi kertaa, liekö on edes tosissaan kanssani..
Silloin harvoin kun minulla on vapaa-ilta (kerran kuussa max.) lähden ulos. Kävelen lähibaariin ja juon yhden tuopin, palaan kotiin ja itken itseni uneen. Kaikki ovat jossain, eivät vastaa puheluihin tai viesteihin...
Yksinäisyys on johtanut siihen, että olen muodostanut päähäni täysin uuden maailman. Sinne sopii vain minä ja lapset Puhun seinille jatkuvasti. Kirjoitan kirjeitä jollekin... vain sulkeakseni ne laatikkoon. Ei minulla ole ketään kenelle ne lähettää. Sukulaisillani on "kiireitä", emme ole toivottuja vieraita. Edes aikoinaan kun olin vielä nuori, minusta ei ollut kiinnostunut kuin ne ryökäle- miehet jotka hakkaavat ja satuttavat.
Tiedän, olen säälittävä, mutta totuus on se että olen täysin yksin lasteni kanssa. Minulla ei ole enää ketään kelle puhua, ei ketään kelle avautua. Ystävänikin on karttanut minua jonkin aikaa. Kaipa tajusi että minulla ei ole juurikaan mitään puhuttavaa hänen kanssaan kun kaikki juttuni liittyy lapsiin...
Tässä kohtaa varmasti moni päättää vastata: tapa ittes, hanki harrastus tai jotain muuta. Mulla oli harrastus mutta sekin jäi kun huomasin olevani ei- toivottu henkilö...
Jooh, mutta anteeksi avautumiseni, jatkan tästä matkaani...
Minä en saa koskaan kahvikutsua kun ihmiset tietävät lasten olevan kotona, meille ei kutsusta huolimatta tule ketään, istun illat yksin kotona katsoen televisiota tai seuraamalla chatin menoa taustalta. On minulla kyllä parisuhde, sitä hoidetaan mesessä, maileilla ja puhelimen kautta, mies kun asuu yli 300 kilsan päässä. Olemme viimeisen puolen vuoden aikana tavanneet kaksi kertaa, liekö on edes tosissaan kanssani..
Silloin harvoin kun minulla on vapaa-ilta (kerran kuussa max.) lähden ulos. Kävelen lähibaariin ja juon yhden tuopin, palaan kotiin ja itken itseni uneen. Kaikki ovat jossain, eivät vastaa puheluihin tai viesteihin...
Yksinäisyys on johtanut siihen, että olen muodostanut päähäni täysin uuden maailman. Sinne sopii vain minä ja lapset Puhun seinille jatkuvasti. Kirjoitan kirjeitä jollekin... vain sulkeakseni ne laatikkoon. Ei minulla ole ketään kenelle ne lähettää. Sukulaisillani on "kiireitä", emme ole toivottuja vieraita. Edes aikoinaan kun olin vielä nuori, minusta ei ollut kiinnostunut kuin ne ryökäle- miehet jotka hakkaavat ja satuttavat.
Tiedän, olen säälittävä, mutta totuus on se että olen täysin yksin lasteni kanssa. Minulla ei ole enää ketään kelle puhua, ei ketään kelle avautua. Ystävänikin on karttanut minua jonkin aikaa. Kaipa tajusi että minulla ei ole juurikaan mitään puhuttavaa hänen kanssaan kun kaikki juttuni liittyy lapsiin...
Tässä kohtaa varmasti moni päättää vastata: tapa ittes, hanki harrastus tai jotain muuta. Mulla oli harrastus mutta sekin jäi kun huomasin olevani ei- toivottu henkilö...
Jooh, mutta anteeksi avautumiseni, jatkan tästä matkaani...
Vastaukset 2
Vanhimmat
annapa s-postiosoite, niin kirjoittelen..
Haluatko Ystävän, isolla Y:llä. kirjoitellaan ! osoite olisi siihen hyvä.....