Lähiomaisillani on persoonallisuushäiriö/luonnehäiriö/tunnevamma..
Nyt kysyisin seuraavaa: miten suhtautua tällaiseen henkilöön, joka jatkuvasti loukkaa käytöksellään?
Ns. normaalin ihmisen tulisi osata edes jollain tapaa peruskäyttäyminen kanssaihmisten kanssa. Jos tällaisesta lipsuu, luonnollista on pyytää anteeksi, antaa anteeksi. Lähiomaiseni eivät ole koskaan oppineet ns. normaalia vuorovaikutusta ihmisten kanssa. Siihen ovat tietysti omat syynsä.
Mutta miten asennoitua tällaiseen ihmiseen, joka on omasta perhepiiristä? On niin vaikea olla loukkaantumatta, kun on kuitenkin tunnesiteet. Välejä en halua laittaa poikki. Joku sanoi minulle, että tulee suhtautua kuin hoitaja-potilas tilanteessa; eli ei saa loukkaantua eikä ottaa henk.koht. Tämä on kylläkin hyvin vaikeaa, kun on kysymys omasta perheestä.
Miten asennoitua? Miten unohtaa mielettömät herjat, kysymykset, kommentit jne.
Olen tutkinut alan kirjallisuutta paljon ja huomannut, että tuntomerkit persoonallisuushäiriöstä sopivat lähiomaisiini. Ja siitä sitten heidän käytöskin johtuu.
Puhuminen ei auta eikä minkäänlainen sovitteluratkaisu. En voi heitä muuttaa. Voin vain opetella oman asenteen. Minkä? Tämä asia on jo vuosien lasti itsessäni..
Nyt kysyisin seuraavaa: miten suhtautua tällaiseen henkilöön, joka jatkuvasti loukkaa käytöksellään?
Ns. normaalin ihmisen tulisi osata edes jollain tapaa peruskäyttäyminen kanssaihmisten kanssa. Jos tällaisesta lipsuu, luonnollista on pyytää anteeksi, antaa anteeksi. Lähiomaiseni eivät ole koskaan oppineet ns. normaalia vuorovaikutusta ihmisten kanssa. Siihen ovat tietysti omat syynsä.
Mutta miten asennoitua tällaiseen ihmiseen, joka on omasta perhepiiristä? On niin vaikea olla loukkaantumatta, kun on kuitenkin tunnesiteet. Välejä en halua laittaa poikki. Joku sanoi minulle, että tulee suhtautua kuin hoitaja-potilas tilanteessa; eli ei saa loukkaantua eikä ottaa henk.koht. Tämä on kylläkin hyvin vaikeaa, kun on kysymys omasta perheestä.
Miten asennoitua? Miten unohtaa mielettömät herjat, kysymykset, kommentit jne.
Olen tutkinut alan kirjallisuutta paljon ja huomannut, että tuntomerkit persoonallisuushäiriöstä sopivat lähiomaisiini. Ja siitä sitten heidän käytöskin johtuu.
Puhuminen ei auta eikä minkäänlainen sovitteluratkaisu. En voi heitä muuttaa. Voin vain opetella oman asenteen. Minkä? Tämä asia on jo vuosien lasti itsessäni..
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ei sellaista persoonanpiirrettä olekaan jota psykologia ei jotenkin pystyisi psykologisoimaan. Ei sieltä psykologilta saa kuin nipun papereita täynnä ihmeellisiä psykologisia teorioita ja muotihulluuksia.
"Joku sanoi minulle, että tulee suhtautua kuin hoitaja-potilas tilanteessa; eli ei saa loukkaantua eikä ottaa henk.koht. Tämä on kylläkin hyvin vaikeaa, kun on kysymys omasta perheestä."
Psykologian mukaan pahatapaisuus on hulluutta ja siksipä läheisesi ja koko hänen lähipiirinsa elämän pitäisi pyöriä tuon hulluuden ehdoilla ja ympärillä. Hulluus on myös se sumu jonka läpi hullun persoonaa pitää tarkastella ja "nähdä" hullun persoonassa psykologiset kliseet ja olla huomaamatta monta oleellista seikkaa.
Moni häirikkö ottaa mieluusti hullun roolin. Sehän merkitsisi kaikkia oikeuksia mutta ei mitään velvollisuuksia. Tällöin voi tehdä mitä vain ilman vastuuta ja muiden pitäisi sietää rajattomasti. Kaiken pitäisi tapahtua omien oikkujen mukaan mutta mitään hullu ei kuitenkaan itse tee eikä kanna vastuuta. Velvollisuudet hullu jättää muille koska ei itse muka pysty niitä kantamaan. Mitään kritiikkiäkään ei saisi antaa ("olen sairas ja minulla on siihen oikeus(diagnoosi), älä tuomitse minua hulluuteni vuoksi"). Hullun omaisen (ymmärtäjän) taakka on kohtuuton ja psykologit eivät itse soisi hulluille oikeastaan mitään oikeuksia paitsi oikeuden(?) pakkoon. Psykologian visio on mahdoton. Ei yhteiskunta voi toimia jos sen jäsenet ottavat tuollaisen roolin. Yksilön velvollisuuksien ja oikeuksien tulisi olla tasapainossa.
Kohtele läheistäsi kuin normaalijärkistä ja ilmaise kantasi hänen käytökseensa aina välittömästi, avoimesti ja vilpittömästi; sanallisesti tai sanattomasti, kuitenkin aina selkeästi. Myös muiden edessä. Luo selvä linjanveto häiriköintiin ja pysy yksiselitteisesti linjassasi. Vältä uhkailua ja uhkaile vain jos pystyt uhkauksensi toteuttamaan. Näin tunnetasosi ei nouse ja tilanne pysyy rauhallisena. Tilanteen luomat tunteet pitäisi purkaa välittömästi mutta hallitusti. Oikea kunnioitus syntyy avoimuudesta ja rehellisyydestä, ei loputtomasta ja yksipuolisesta ymmärtämisestä. Hullun rooli vain kroonistaa käytösongelmia.
Aiheesta on julkaistu kirjallisuuttakin: Esimies, tavoite ja vuorovaikutus. Assertiivinen vuorovaikutus työelämässä. Ken & Keith Back. Ekonomia sarjaa v 1982. Assertio=jämäkkyys. Kirja on jo aika harvinainen, joten sitä voi ehkä vielä saada kaukolainana. Kirja on käytännön opas käsittelemään vaikeita tilanteita (myös perhe-elämässä) siten että karvas sanasi menee perille ja molempien osapuolten itsekunnioitus säilyy.
"Voin vain opetella oman asenteen. Minkä?"
Vaikkapa seuraavanlaisen: "Olisi parempi kun läheiseni ei olisi noin pahatapainen kuin on. Hän nyt kuitenkin vain on ja se johtuu hänen omista asenteistaan ja hän voisi ja tulisi itse niitä muuttaa mutta se tuskin koskaan tapahtuu. Voin vain minimoida tappioni: olla ruokkimatta moista turhalla ymmärtämisellä jolloin häiriköinnistä johtuva huono jälkimaku jää pois ja samalla omalle maineelleni johtuva haitta minimoituu."
se on rankkaa, kun joskus ajatteli että olisi mukava jos hyvät välit, mutta on parempi kun on kokonaan erossa ei satuta itseään, samoin on tehnyt hänen 2 x vaimonsa ja tyttärensä, eli varmasti tarvitse kokea huonoa mieltä jos suojelee omaa itseään ja oma perhettään.