Kysymys, jota moni miettii tällä hetkellä. Olen vuoden pysynyt paikallani ja pohtinut asioita. Olin aina hyvä oppilas lukiossa, aktiivinen tunnilla, urheilullinen ja aina mukana kaikissa mahdollisissa tempauksissa. Kuvittelin kai, että yo-kirjoitusmenestys on samaa luokkaa. Mutta kun ei. Kirjoitukset eivät menneet, kuten olin toivonut. Huomasin ehkä liian myöhään, mitä olisin halunnut. Hain yliopistoon, mutta jäin ilman mieluista opiskelupaikkaa. Aloitin eräällä amk:n linjalla, mutta jätin touhun kesken, kun ei kiinnostanut.
Näin erästä lukioaikaista kaveriani sattumalta perjantaina, kun he olivat juhlimassa vappuaan. Hän oli aina niin tavallinen, hiljainen... Ei koskaan puhunut tunnilla mitään. Tuskin edes muistin häntä kunnolla. Hän oli ollut minun kanssa samalla luokalla ala-asteelta lähtien. Hän ei ollut erityisen esillä koskaan missään, ja kaikki vieroksuivat jotenkin häntä.
Ja nyt... En halua sanoa tätä siksi, että olisin ollut aina jotenkin ylimielinen häntä kohtaan tai olisin nytkään. Hän on yhdessä Suomen suurimmista yliopistoista alalla, jonne ei todellakaan ole helppo päästä, lähes mahdoton. Itseäni ihmettelen enemmän. Kuinka minulle on voinut käydä näin? Olin aina todella hyvä, mutta en ilmeisesti tarpeeksi hyvä, kun lähes näkymättömät tavikset vievät parhaat opiskelupaikat. Myönnän oikeasti olevani kateellinen, ja tuntuu siltä, että osat olisivat jotenkin vaihtuneet ylösalaisin. En tunne olevani enää sitä, mitä joskus olin.
Missä nuo ihmiset ovat olleet kaikki nämä vuodet. Lukioaikaisista ystävistäni juuri kukaan ei ole saavuttanut mitään erityistä, mutta jokainen heistä on jossain. Minä en. Tuntuu todella ironiselta.
Näin erästä lukioaikaista kaveriani sattumalta perjantaina, kun he olivat juhlimassa vappuaan. Hän oli aina niin tavallinen, hiljainen... Ei koskaan puhunut tunnilla mitään. Tuskin edes muistin häntä kunnolla. Hän oli ollut minun kanssa samalla luokalla ala-asteelta lähtien. Hän ei ollut erityisen esillä koskaan missään, ja kaikki vieroksuivat jotenkin häntä.
Ja nyt... En halua sanoa tätä siksi, että olisin ollut aina jotenkin ylimielinen häntä kohtaan tai olisin nytkään. Hän on yhdessä Suomen suurimmista yliopistoista alalla, jonne ei todellakaan ole helppo päästä, lähes mahdoton. Itseäni ihmettelen enemmän. Kuinka minulle on voinut käydä näin? Olin aina todella hyvä, mutta en ilmeisesti tarpeeksi hyvä, kun lähes näkymättömät tavikset vievät parhaat opiskelupaikat. Myönnän oikeasti olevani kateellinen, ja tuntuu siltä, että osat olisivat jotenkin vaihtuneet ylösalaisin. En tunne olevani enää sitä, mitä joskus olin.
Missä nuo ihmiset ovat olleet kaikki nämä vuodet. Lukioaikaisista ystävistäni juuri kukaan ei ole saavuttanut mitään erityistä, mutta jokainen heistä on jossain. Minä en. Tuntuu todella ironiselta.
Vastaukset 8
Vanhimmat
luovuta. Elämä ei aina mene suunnitelmien mukaan, mutta jokainen löytää kyllä paikkansa. Ja ainahan sinä voit hakea yliopistoon uudelleen niin monta kertaa kuin huvittaa ja ylioppilaskirjoitusten tuloksiakin voit yrittää aina korottaa. Se on vain yksi koe muiden joukossa, eikä sitä tarvitse niin vakavasti ottaa. Ei se määritä loppuelämääsi. Pois tuollainen turha itsesääli ja yliopisto-opas käteen. Vielä on hakuaikaa jäljellä ja jos ei onnista niin lähde vaikka ulkomaille haistelemaan tuulia ja etsimään sitä omaa juttuasi. Olet vielä nuori, joten go for it!
Ne hiljaiset ja vähän rauhallisemmat opiskelijat ei voi päästä yliopistoon vai? Tai se on mielestäsi jotenkin outoa vai? Huhh! Jos sulla on tuollainen asenne, niin en ihmettele ettet ole nyt siellä missä oikeasti haluaisit. Asennemuutosta kaipaisit. Ja muutenkin..ihmiset muuttuvat !
Vielä ehdit hakea monta kertaa yliopistoon. Voin luvata, että sulla ja meillä muillakin on vielä erityisen monta vuotta aikaa opiskella ja tehdä. ;) Siis mikä estäisi yrittämästä yliopistoon vielä uudemmankin kerran?
Ja nyt noihin näkymättömiin menestyjiin, "näkymättömiin taviksiin", kuten itse asian ilmaisit. Itseäni on ärsyttänyt jo pidemmän aikaa kouluissa vallitseva opiskelukulttuuri jossa suositaan sosiaalisia ja äänekkäitä oppilaita. Paljon puhuvat ovat arvosteluissa usein hiljaisempia oppilaita paremmassa asemassa. Nämä "hiljaiset menestyjät" sivuutetaan täysin. Sosiaalisemmat oppilaat ovat sitten erityisenkin kummastuneita jos joskus selviää, että nuo ihmisarvoltaan muita heikommat tavikset ovatkin jossain asiassa lahjakkaita.
Mielestäni lukiosta saamiimme arvosanoihin ei pitäisi vaikuttaa persoonallisuudenpiirteemme. Lukion tulisi arvostella mm. sitä, mitä me tiedämme ja ajattelemme, ja sitä kuinka todella ymmärrämme oppimamme asiat. Ei siis sitä kuinka paljon tunnilla osaamme jauhaa paskaa ja kuinka hyviä olemme esiintymään. (toki tuollaistenkin ominaisuuksien tulee vaikuttaa arvosteluihin korottavasti, mutta aina tulisi olla vastaavasti ujommillekkin oppilaille tarkoitettuja tapoja korottaa kokeesta saamaansa arvosanaa.)
Joidenkin mielestä tämä voi olla hyvinkin yllättävää, mutta elämässä voi menestyä muutkin kuin äänekkäät ja ulospäinsuuntautuneet ihmiset.
Ei niitä hiljaisia sivuuteta täysin. Mutta totta on, että se joka puhuu ja viittaa tunneilla näyttää paremmin osaamistaan kuin se hiljainen hissukka, joka vain istuu luokan perällä. Arvosteluun kun vaikuttaa myös tuntiaktiivisuus ja kuvittele kuinka paljon helpompaa opettajallekin on, kun edes joku vaivaituu kyselemään jotain, vaikka sitten aivan tyhmiä, ja vaikuttaa kiinnostuneelta ja siltä, kuin ihan oikeasti yrittäisi ymmärtää asian. Mistä opettaja tietää, että olet ymmärtänyt asiat ja mitä tiedät, jos et koskaan avaa suutasi ja näytä sitä? Kokeet ovat kuitenkin niin suppeita, että niistä ei millään voi saada täyttä kuvaa siitä, mitä kyseinen henkilö oikeasti osaa. Ja sitten taas päästään asiassa siihen, että entäs ne raukat, jotka osaavat ilmaista itseään täydellisesti suullisesti ja tietävät osaavansa ja ymmärtävänsä asiat, mutta eivät ole hyviä kirjoittajia? Eikös siinä taas syrjitä heitä, jos ei anneta mahdollisuutta puhua ja näyttää osaamistaan jollain muullakin tavalla?
Ja ihan vain mielenkiinnosta, kun kerran asiasta mainitsit, niin mitä ne keinot voisivat olla, joilla ujommat voisivat korottaa arvosanojaan?
Siis pointtihan olisi, että erilaiset persoonat pystyisivät yhtälailla vaikuttamaan arvosanaansa nostattavasti. Niin kirjallisissa tehtävissä heikommat kuin paremmatkin. Siis tuntiaktiivisuuden tietenkin tulisi olla yksi nostattava kriteeri, mutta lisäksi voisi olla vaikka kirjallisia tehtäviä (kokeen lisäksi)(kuulostaa kyllä aika ikävältä myönnän;)) .Ongelmaa ei tietysti ole jos tuntiaktiivisuus on aidosti vain korottava tekijä arvosanassa eikä osa sitä.
Itselläni esimerkiksi on jäänyt monikin arvosana heikommaksi sen takia, koska en ole ulospäinsuuntautunut. Samalla lailla asiat osaava on saanut paremman arvosanan, koska on ollut tunnilla äänekkäämpi. Se on minusta väärin.
väärin. Kun kerran tietää mitä tarvitaan arvosanaan, niin silloin toimitaan sen mukaan. Vaikka kuinka olisi ujo, niin asiallisissa asioissa on kyettävä toimimaan myös niin, että saa suunsa auki.
Ajatteles nyt esimerkiksi kielissä - jos joku on aina vain hiljaa, niin mistä se ope tietää, osaako tyyppi puhua lainkaan sitä kieltä. Jos ei koskaan mitään sano, niin minusta saakin arvosanaa laskea. Kuuluu se puhuminenkin kieleen.
Ei tässä mitään persoonallisuuksia ryhdytä katselemaan ja arvostelemaan sen mukaan - ei ope takuulla pysty kolmenkymmenen oppilaan luokassa kaikkien persoonallisuutta huomaamaan. Mutta ainakin meillä opet kyllä huomaa ketkä puhuvat paskaa ja ketkä puhuvat asiaa, ja ne arvosanat tulevat sen mukaan. Jos puhuu paljon mutta paskaa, niin arvosana laskee ihan takuulla.
No minä en ainakaan ihan periaatteestakaan sano tunnilla sanaakaan.(etenkään nyt kun on jo koulu (suurimmalta osalta) abeilta loppu :))
Ei arvioinneissa tarvitse mitenkään katsella persoonallisuuksia vaan annetaan mahdollisimman erilaisia tehtäviä jolloin erityyppiset ihmiset tulevat otettua huomioon.
Ainoan poikkeuksen myönnän kyllä olevan kielissä. Kuten itsekkin sanoit, kuuluu puhuminen isona osana kieleen. Niissä toki ymmärrän jos arvosana laskee puhumattomuudesta. Asia on toisin muissa aineissa, esimerkiksi uskonnossa. Mielestäni nyt vain ei voi sanoa, että saman tietomäärän omaavista henkilöistä puhuvaisempi olisi uskonnossa parempi.
Sanoit, että vaikka olisi ujompi, niin asiallisissa asioissa on kyettävä toimimaan myös niin, että saa suunsa auki. Koulussa saamme tietyn roolin, johon jäämme jumiin helposti. Se, että koulussa ei ole puhelias ei tarkoita ettei osaa olla jämäkkä tosielämässä. Esimerkiksi minua pidetään työpaikalla reippaana ja jopa sosiaalisena vaikka koulussa olen aina ollut ujo ja näkymätön.
"Olin aina todella hyvä, mutta en ilmeisesti tarpeeksi hyvä, kun lähes näkymättömät tavikset vievät parhaat opiskelupaikat."
Ei kai tuo mikään ihme ole, että nämä yliaktiiviset jokapaikan höylät aiheuttavat itselleen burn outin ennen aikojaan, ja ohitse paahtavat ne, jotka ovat käyttäneet voimavaransa fiksummin. Tällaisen kuvan minä sain, kun vielä lukiolaisten joukossa palloilin.
Suututtaa tuommoinen hiljaisten aliarviointi! Aivan kuin näkymättömyys olisi yhtä kuin tyhmyys ja osaamattomuus. Itse en juuri koskaan osallistunut koulun tempauksiin tms, mutta onneksi semmoinen ei mikään menestyksen tae olekaan, kuten ei tunneilla kalkatus sun muukaan välttämättä.