mistä

Ihan ensiksi kehoittaisin sua soittamaan paikkakuntasi mielenterveystoimistoon. Siellä yleensä on päivystävä henkilö joka kertoo sulle mitä pitää tehdä, vaadi päästä keskustelemaan ja lääkärille. Asiaa ei tarvitse pelätä eikä hävetä, sellaisen kaiken itse kokeneena ja nuo tunteet läpikäyneenä voin sanoa että kaikki ennakkoluulo mielenterveyspalveluja kohtaan on turhaa koska kyse on sun loppuelämästäsi ja sulla on oikeus siihen. Olet nuori ja koko elämä edessäsi, usko pois. Ja myös sitä kautta tarjottuihin kuntoutuskursseihin kannattaa suhtautua positiivisesti, sieltä voit löytää uusia ystäviä joilla on omakohtaisia nämä asiat eivätkä he pidä ketään "hulluna" sen vuoksi ettei kestä elämän vaikeuksia. Meitä ihmisiä kun on niin monenlaisia, toiset kestää paremmin ja toisilla kokemukset on vaikeampi kantaa. Sinua todennäköisesti kymmeniä vuosia vanhempana ehkä suhtautuu asioihin eri lailla mutta olen tavannut myös nuoria jotka ovat toivottomia, mutta apua on saatavillasi, ota se vastaan. En aluksi olisi itsekään ikinä uskonut löytäväni itseäni kertomasta murheitani terapeutille ja hävetti vietävästi mennä mutta ei enää. On myös olemassa net-tuki jonne voit kirjoittaa luottamuksellisesti http://www.tukinet.net ja kysyä neuvoa. Tsemppiä ja uskalla puhua/kirjoittaa ;)

Kirjoitit aivan kuin minun elämästäni, tuntui ihan uskomattomalta lukea jonkun toisen kirjoittavan tuolla tavalla.

Minulla on täysin samanlainen äiti, valitettavasti, minuun kohdistuvaa loukkaamista ja välinpitämättömyyttä, olen yrittänyt olla uskomatta sitä todeksi mutta kyllä se on vain surullisen tosi tarina. Joskus on pakko kohdata totuus, joku päivä kun olen tarpeeksi vahvan niin lähden niin ettei äitini enää satuta minua. Ei hän osaa auttaa minua, hän vain sanoo että sinullahan on kaikki hyvin, älä takerru pahaan oloon. Äiti on aina ollut sellainen että meidän perheessä kaikki ovat normaaleja, kaikki ongelmat lakaistaan maton alle.

On saanut tuntemaan oloni sellaiseksi että en ole koskaan tarpeeksi hyvä, millainen minun sitten pitäisi olla, en ole samanlainen kuin äitini, minulle on jäänyt huono itsetunto tästä vaikeasta äiti suhteestani.

Valitettavasti minuunkin on kohdistunut paljon koulukiusaamista, ehkä sen takia kärsin niin kovista sosiaalisista peloista, kuka sen tietää, ajattelen vain ettei kai kukaan nyt haluaisi loukata toista tahallaan, en ainankaan pysty ajattelemaan että joku voisi olla niin julma.

Myös minäkin olen yksinäinen, ketään oikeita ystäviä ei ole kenelle voisi puhua ongelmista, en osaa luottaa ihmisiin sen takia en varmaankaan saa luotua uusia ihmissuhteita. On vappu ja olen yksin kotona ja vielä tähän aikaan kirjoittamassa, tällä tavalla sulkeutuu helposti, pitää olla jotain kontaktia muihin ihmisiin.

Minutkin melkein heitettämällä pistettiin pois kotoa kun tulin täysi-ikäiseksi, kotona minulle ei opetettu paljon mitään, ehkä sen takia olen sen verran untuvikko kun joudun yhtäkkiä itse hoitamaan kaiken, itsekin olen lähestulkoon ajautunut velkakierteeseen. Saan jo itse melkein sellaisen kuvan että syytän jokaisesta ongelmasta jotain toista, mutta se ei ole tarkoitukseni.

Kaikkia ongelmia ei voi kerralla ratkaista eikä sitä kannattaa yrittääkkään muuten luhistut kaikkien ongelmien alle kun sinulta loppuu voimat niiden ratkaisemiseen, yksi kerrallaan ne pitää ratkaista.

Sinun tulee hakea apua esimerkiksi terveyskeskuksesta, sinun pitää päästä puhutaan lääkärin kanssa, sieltä he voivat ohjata sinut psykologille minkä kanssa voit puhua luottamuksella asioista(en nyt tarkoita sitä että terveyskeskuksestakaan asiat leviäisivät, heillä on vaitiolovelvollisuus potilaan asioista), avun pyytämistä ei tarvitse hävetä ollenkaan, eivät ammatti-ihmiset pidä sinua hulluna, he ovat koulutettu auttamaan ihmiisiä, jokainen ihminen tarvitsee apua jossain vaiheessa elämää, sinun ei tarvitse hävetä sitä että olet ahdistunut tai masentunut, ethän itse voi sille mitään.

Apua kannattaa hakea mahdollisimman ajoissa ennenkuin ongelmia kasaantuu vielä enemmän, olet mielestäni kuitenkin hyvin tilanteen tasalla vaikka oletkin ahdistunut ja masentunut.

Masentunut usein ajattelee että huolestuttaa vähemmän jos jättää kertomatta ongelmista/vaikeuksista, mutta tosiasiahan se on että eivät he voi auttaa jos he eivät _tiedä_. Ei sinun ole PAKKO kertoa äitillesi jos et halua, mutta tarvitset ehdottomasti apua, sinun pitää saada puhua jonkun kanssa asioista, jos ainoastaan pyörittelet niitä omassa päässäni niin sinulle voi jäädä vääristynyt kuva, jotaisella ihmisella pitää olla joku johon "peilata" itseään. Ulkopuolinen näkee asiat paljon selvemmin kun näkee eri näkökulmasta.

Jos osaisin neuvoa miten kaikki ongelmat saataisiin järjestelmällisesti ratkaistua niin kertoisin sen sillä omanikin ovat sen verran sotkussa että tarvitsen muiden ihmisten tukea ja apua välillä.