Minkä ikäisiä bulimikkoihin kuuluu?
Minä kai itse olen vanhemmasta päästä, jo 28.
Olen pahinta vaihetta elänyt 15-20 -vuotiaana, jolloin oksentelin melkein päivittäin, pahimpina päivinä viisikin kertaa.
Vasta kun muutin pois kotoa pääsin jotenkin sinuiksi asian kanssa kun äidin herkkuruuat, karkit, sipsit ja leipomukset oli poissa silmistä. Samoin perheriitojen selvittelijän rooli jäi ja pahin ahdistus.
Tiedän tasan tarkkaan mistä minunkin ahdistukseni johtuu, mutta yhäkin ahmin ja oksennan ajoittain, joten olen yhä tässä kierteessä, mutta suurimman osan ajasta onnellinen kuitenkin. En tiedä pääsenkö tästä omin voimin ikinä, mutta häpeän aivan liikaa jotta voisin kertoa kellekkään.
Itkettää kun luen näitä juttuja, voisimpa auttaa jotenkin. Tiedän tasan tarkkaan tuon itseinhon ja ahdistuksen ja fyysisenkin kivun.
Minä kai itse olen vanhemmasta päästä, jo 28.
Olen pahinta vaihetta elänyt 15-20 -vuotiaana, jolloin oksentelin melkein päivittäin, pahimpina päivinä viisikin kertaa.
Vasta kun muutin pois kotoa pääsin jotenkin sinuiksi asian kanssa kun äidin herkkuruuat, karkit, sipsit ja leipomukset oli poissa silmistä. Samoin perheriitojen selvittelijän rooli jäi ja pahin ahdistus.
Tiedän tasan tarkkaan mistä minunkin ahdistukseni johtuu, mutta yhäkin ahmin ja oksennan ajoittain, joten olen yhä tässä kierteessä, mutta suurimman osan ajasta onnellinen kuitenkin. En tiedä pääsenkö tästä omin voimin ikinä, mutta häpeän aivan liikaa jotta voisin kertoa kellekkään.
Itkettää kun luen näitä juttuja, voisimpa auttaa jotenkin. Tiedän tasan tarkkaan tuon itseinhon ja ahdistuksen ja fyysisenkin kivun.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Moikka!
Ite olen 24.v Mua kanssa nolottaa ja hävettää. Sitten rohkaisin itseni ja kerroin parhaalle ystävälleni. En kylläkään ole sanonut kuin että mulla on sh. Se auttoi, se ymmärtää. sanoin että hävettää, mutta ei se siihen sanonut kuin että ei sun mulle tarvi mitään hävetä. Voin kertoa sille kuinka paha olo ja morkkis on taas kun on syönyt sitä ja tätä. Se on mun tukena, koska olen hakenut tähän apua. Niin pahaks on mennyt mulla. Mieliala ihan maassa! Mutta ei tarvi hävetä. Ainakin me samassa tilanteessa tai muun sh:n kans taistelevat ymmärrämme mitä käyt läpi.
eli siis itse olen 25 vuotta ja täytän 26. syömishäiriö mulla on ollu kahdeksantoista vuotiaasta lähtien... eka alko miniravinnolla ja yliurheilulla... sitä jatku aika kauan... muuttaessani helsinkiin alko ahmimiset selleen että viikot nollaravinnolla tai surkeella sellasella ja sunnuntait oli omistettu sängyssä makaamiselle ja mättämiselle. sillon tuli vedettyä oksennusmäärät triplana mutten koskaan yrjönny. tota jatku aika kauan... sitten alko joka öiset heräämiset jolloin yön aikana ahdoin itteni täyteen (ahdan) ja darrapäiväahtamiset on vähän pienentyneet mutta nyt ne on edelleen isot. Ja viime kuukausina ku vielä sain sydänsuruja ni menin ekaa kertaa oksentamaan...fyysistä ja psyykkistä pahaaoloa pois. Koitan epätoivoisesti pitää painon kurissa urheilemalla sitten paljon... mutta usein kaikki tuntuu niin turhauttavalta... vaikka kuinka paljon urheilis ni tuntuu että vanhat vaatteet ei mene päälle. ja kyllä ne kiristääkin... on vaan ollu vaikeeta hyväksyä tosiasiaa you know. onneks on keksitty leningit ja lekkingsit! Ruoka ja mättö on mun tapa yhä edelleen reagoida kaikkeen.Mutta joo kuule ei mullakaan enää mene kauaa ku olen 27 ja en osaa aavistaa mikä syömishäiriövaihe mulla sillon menossa. mun sisko on 29 ja sillä vielä pahempana masis ja häiriö. mä olen vielä normaalipainoinen mutta se on tosi tosi pieni. luuta ja lihasta. eikai tästä koskaan pääse eroon... tahtoisin niin parantua. koko vappuki meni sisällä ollessa, herkutellessa ja pakkourheillessa. en tahtonut mennä edes juhlistamaan ... ystävät soittaa ja pyytää piknikille... mä silmät sotkussa yön mätöistä,. keittiö hävityksenkauhistus öljystä ja popparien jyvistä ym. Koko elämä menee ohitse ja minkä takia? ja kenen takia... Olen huomenna lähdössä lomamatkalla nykiin enkä osaa edes iloita siitä koska itseinho kroppaani ja sairauttani kohtaan on niin suuri. vuodenvaihteen jälkeen ollut pahempi ja jos selittäisin koko jutun ni kukaan ei varmaan jaksais lukea tätä. Ja mua ei auta yhtään se että sisko koittaa tukeutua ja verrata muhun jatkuvasti kaikesta... parempi lopettaa ennen ku teidän silmät menee ristiin. Mutta että tällästä... 26 vuotta ja many years yet to come. Mutta toivon että opin rakastamaan kroppaani jonain päivänä... ja joku muu kanssa. voimia sulle :)
Mua pelottaa taas pelottaa, että elämä loppuu lyhyeen kohdallani ja silti Ei osaa lopettaa, muutamat tietää tästä mutta eivät usko.. ei edes miesystäväni. Aika toivotonta, kaikki alkoi 20vuotiaana ja nyt olen jo 3-kymppinen.. välillä on ollut hyviä kausia, mutta aina se masennus jostain iskee ja sama kierre taas alkaa..
Paljon jää kokematta ja näkemättä kun ajatukset pyörivät vain oman pääkopan sisällä.
Mä oon 32,oksentamisen alotin jotain 19-vuotiaana. Bulimia on varastanu mun elämän.
tunnen itseni ihan "Pennuksi" ikää on kohta vasta 16. musta tuntuu et jos nyt muuttaisin kotoa, tää vaan pahenis. ei tarvis kokoajan pelätä et joku tulee kotiin ja jään "Kiinni" :(
voimia teille