Tässä pitkän aikaa masennuksen kanssa opetellut elämään. Hyviä kausia on välillä, nyt on heikompi aika. Tyttöystävä odottaa lasta. Se kysyi että vieläkö masennus vaivaa. Kerroin että kyllä se on mutta pärjään sen kanssa. Kuulemma en ole turvallinen kumppani koska en ole "voittanut masennusta vieläkään". Sanoin että ei se minua voita, mutta vaikuttaa. Jaksan kyllä ottaa ja kantaa vastuuni, ja käydä töissä ja hoitaa lasta.
Näyttää sille että oli väärin kertoa masennuksesta. Taidan tehdä testin ja hymyillä seuraavat kaksi vuotta vaikka tuntuisi miten pahalta. Kerron sitten miten tyttöystäväni siihen on suhtautunut. Osaan kyllä teeskennellä voivani hyvin.
Näyttää sille että oli väärin kertoa masennuksesta. Taidan tehdä testin ja hymyillä seuraavat kaksi vuotta vaikka tuntuisi miten pahalta. Kerron sitten miten tyttöystäväni siihen on suhtautunut. Osaan kyllä teeskennellä voivani hyvin.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Mä en oikein edes tajua tätä koko mun masennusta.
Lääkärit ja ystävät sanoo, että olen masentunut.
No se onkin heidän näkemyksensä.
Itse olen mielestäni vain perusnegatiivinen ihminen.
Enkä koe tätä olemustani edes ongelmalliseksi. Teen työni, hoidan kotini, pidän joskus hauskaa baarissa etc... Elän normaalia elämää, kuten muutkin. Mutten vain ikinä riemusta kilju tai pompi hulkluna kuten muut.
Vitsit saa minut ehkä hiukan hymyilemaan, mutten viitsi nauraa, kun se ei ole mun tapa.
Vittu musta tuntuu että koko masennus on täysin paska puhetta.
Meistä moni on vain erilainen ihminen joka poikkeaa valtaväestöstä. Sitten sen takia meidät leimataaan sairaisksi ja pumpataan lääkkeitä täyteen että oltaisiin muka ns. normaaleja.
Minäkin menin sinne lekurille kun kaverit painostivat, kun en käynyt kolmeen viikkoon missään. No ei vain huvittanut, tuntui mukavalta olla vain yksinäisyydessä kotona, tekemättä yhtään mitään. Nukkua aina kun oli mahdollista, jos en ollut töissä.
Olin vitun tyytyväinen siihen olotilaan. Niin sitten minut suunnilleen pakotettiin terapiaan. No yritin siellä vakuuttaa, että mulla on ihan ok olo, muuten paitsi mikään vain ei tunnu huvittavan nyt. No jotain opamoxeja tai mitä lie nappeja se määräsi alkuun. Tosi paska olo tuli kun semmosen otin. Heitin ne hevon v...tuun.
Nyt pitäisi aloittaa joku masennuslääkitys.
Siis minkä ihmeen takia, jumittaisin päätäni noilla napeilla, kun en kuitenkaan ole itteäni tappamassa. Haluan vain olla ihmisiltä rauhassa omissa oloissani. Onko se niin saatanan kielletyä tässä maassa, ettet saa olla yksin.
koneella kellon ympäri kun ei uni tule käymään.
Ihmiset tuppaavat pelkäämään masentuneita tai "masentuneita".
Pelottaahan se jos joku ei enää haluakaan hengaa meidän mukavien poikien kanssa. kele.
Tämä on juuri miehen masennuksen vittumaisin kohta. Nainen yleensä haluaa ja vaatii mieheltä turvallisuutta: taloudellista, fyysistä ja henkistä suojelua. Vastalahjaksi mies saa seksiä, hellimistä ja naisellista huolenpitoa. Vaikka sukupuoliroolit ovat horjuneeet, tämä asetelma on edelleen lähes jokaisen parisuhteen taustalla. Erityisesti tyttösi kaipaa turvallisuutta nyt, kun hän on raskaana.
Turvallisuudentarve voi kehittyä niin suureksi, että sitä ruvetaan vaatimaan. Suhteenne yllä leijuu uhka siitä, että tyttösi rupeaa katselemaan toisten miesten suuntaan. Ei ehkä nyt, mutta pian lapsen syntymän jälkeen. Tämä ajatus on käynyt sinunkin mielessäsi.
Paradoksi on valmis: tarvitsisit olkapään, mutta jos menet nyyhkimään tyttösi kainaloon, olet kaikkea muuta kuin turvallinen.
Suositukseni tämän kokeneen on seuraava:
- Älä käytä tyttöäsi terapeuttinasi. Tarvitset keskusteluapua, mutta jossain muualla kuin kotona. Voit puhua mistä vain tyttösi kanssa, mutta älä käytä häntä terpaiaan. Tässä on iso ero.
- Säilytä sukupuolesi. Turvallisuuden tunnetta lisää maskuliinisuus. Tarkista testosteronin tasosi. Jos testotaso on alhaalla, niin hormoniannos auttaa myös mielialaan. Tämä neuvo ei ole vitsi.
- Edelliseen liittyen: urheile (kuntosali tms.) ja säilytä sosiaaliset siteesi äijäystäviisi.
Joo ymmärrän kyllä että raskaana ollessa kaipaa ja tarvitsee paljon enemmän kaikkea kuin muuten.
En tarvitse enkä halua tyttöystävääni minulle terapeutiksi enkä itkuolkapääksi. Ajattelin vain että hänen kysyessään olisin avoin, joten kerroin pintapuolisesti. Katsos olen jostain naisen käyttöoppaasta lukenut että nainen arvostaa sitä kun mies puhuu tunteistaan ja on avoin (ei kuitenkaan töksäyttelevän suora tms) Näin ei taida kuitenkaan olla ihan mustavalkoisesti.
"Puhu rakastamisesta ja kauneudesta ja kirjoita tunteellisia runoja mutta älä kerro jos mieli on maassa"
Pärjään masennukseni kanssa eikä se ole hallitsevana. Ainoastaan taka-alalla.
Testosteroni tasokin on urologin mukaan oikein hyvä. (kävin sielläkin)
Ystäviä ei ole kun edellinen nainen vei kaikki mukanaan mutta liikuntaa on tarpeeksi.
Käyttöoppaiden mies on karhea tyyppi, jota muut miehet kunnioittavat ja ehkä pelkäävät. Tämän äijän pintaa raaputtamalla nainen (vain se yksi ja ainoa) löytää hänen herkän puolensa ja saa hänet avautumaan. Tästä kuvioista ns. käyttöoppaissa puhutaan.
Kaikki miehet eivät tietenkään voi olla karskeja äijiä. Käyttöopas ei päde pehmeisiin miehiin eikä masentuneisiin miehiin. Sun ei tarvitse eikä pidä runoilla, ei ainakaan liikaa.
Emotionaalisesti rehellinen sun kuitenkin pitää olla. Tai oikeestaan sehän sua just vituttaa, kun et voi olla. Millä tavalla rehellinen ja missä tilanteessa? Terapeutin lisäksi sä tarvitsisit nyt ystäviä. Sellaisia joiden kanssa voi lähteä kaljalle sen liikunnan jälkeen.
Olen käynyt aiemmin muutamalla psykologilla, mutta pidempi aikaista (esim vuosi ja kerran pari kuussa) "suhdetta" on vaikea saada. Ainakin täällä missä asun. Paitsi tietenkin yksityiseltä puolelta mutta käy liian kalliiksi. Lyhyitä "suhteita" saa suht helposti.
Mulle sopii kyllä sekin etten masennuksesta ym "aalloista" pahemmin puhu tyttöystäväni kanssa. Olen sitä harjoitellut teini-iästä asti. Siis yksin selviämistä.
Kaverit olisi ihan ok. Ehkä jopa kaljalle voisi lähteä. Olen nykyisin vain aika varpaillani kaveruuksien suhteen, johtuen aikaisemmista kaveruuksista jotka loppuivat kun suhdekin loppui. A-luokan kavereita?
Emotionaalista rehellisyyttä arvostan. Olen rehellinen itselleni ja se riittää tällä erää.