Elikkäs sain torstaina lääkäriltä diagnoosin kohtauksiini. Paniikkihäiriö, joka on puhjennut hoitamattoman masennuksen seurauksena ja jota mitä ilmeisemmin on edesauttanut läheiseni kuolema ja anopin avioero. Lääkkeiksi sain minulle jo kertaalleen määrätyn citalopramin 20mg ja näin alkuun helpottamaan opamoxin 15 mg. Nyt on mennyt muutama päivä vallan mainiosti, vielä en uskalla kokeilla esim. bussilla matkustamista. Maanantaina kävin uudelleen lääkärissä ja sain vielä luvan lähteä autokouluun... No, sitä vielä hetkisen sulattelen omassa mielessäni ja odotan että, voisin jättää opamoxin pois...
Kuitenkin on jotenkin hankala sulattaa tätä, tuntuu, että mieskin on vihainen minulle kun nyt olen tälläisenkin ongelman itselleni haalinut. Sanoo kyllä, että ymmärtää ja tukee ja auttaa ja että ei hän ole vihainen vaan lähinnä ymmällään ja hieman peloissaankin kuinka lääkkeet alkavat minuun vaikuttaa... Itse olen hetkellisesti sitä mieltä, että kuvittelen kaikki kohtaukset päässäni ja olen todellakin vain hulluksi tulossa, lääkärikin lohdutti, etten ainakaan hulluksi tule, koska silloin huomaisin sen itse viimeisenä :)
Miten te muut, oletteko ihan avoimesti kertoneet ihmisille sairastavanne paniikkihäiriötä? Vai yrittäneet salata sitä viimeiseen asti? Minua jotenkin "hävettää" kertoa siitä kenellekään, niinpä napsin rauhoittavia, vaikka joku osa minusta kuitenkin on sitä vastaan, että pitäisi pärjätä ilman, läheisille olen kertonut, mutta töissä sen kertominen tuntuu turhalta, vaikka täällä niitä kohtauksia olen eniten saanutkin!
Joka tapauksessa, hauskaa ja lumista kevättä ja kesää kaikille :D!
Kuitenkin on jotenkin hankala sulattaa tätä, tuntuu, että mieskin on vihainen minulle kun nyt olen tälläisenkin ongelman itselleni haalinut. Sanoo kyllä, että ymmärtää ja tukee ja auttaa ja että ei hän ole vihainen vaan lähinnä ymmällään ja hieman peloissaankin kuinka lääkkeet alkavat minuun vaikuttaa... Itse olen hetkellisesti sitä mieltä, että kuvittelen kaikki kohtaukset päässäni ja olen todellakin vain hulluksi tulossa, lääkärikin lohdutti, etten ainakaan hulluksi tule, koska silloin huomaisin sen itse viimeisenä :)
Miten te muut, oletteko ihan avoimesti kertoneet ihmisille sairastavanne paniikkihäiriötä? Vai yrittäneet salata sitä viimeiseen asti? Minua jotenkin "hävettää" kertoa siitä kenellekään, niinpä napsin rauhoittavia, vaikka joku osa minusta kuitenkin on sitä vastaan, että pitäisi pärjätä ilman, läheisille olen kertonut, mutta töissä sen kertominen tuntuu turhalta, vaikka täällä niitä kohtauksia olen eniten saanutkin!
Joka tapauksessa, hauskaa ja lumista kevättä ja kesää kaikille :D!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Itse kerroin myös aikanani paniikkihäiriöstäni vain läheisilleni. Minunkaan mieheni ei ymmärrä tilannetta, pitää kuulema ryhdistäytyä eikä temppuilla... Jos pystyt töissä kertomaan sairaudestasi, on se varmasti huippu juttu. Silloinhan kaikki ymmärtävät, mistä on kyse, jos siellä kohtaus tulee. Varmasti löytyy joukosta joku joka voisi sinua tukeakin asiassa. Tietysti kaikki riippuu työpaikan ilmapiiristä! Itse en ole pystynyt töissä kertomaan. En yhtään ihmettelisi, jos vaikka sen takia syrjityksi tai kiusatuksikin joutuisin. Meidän työpaikalla on sen verran huono "henki". Onneksi lääkkeiden voimalla olen selvinnyt. Toivon sinulle voimia ja rohkeutta kertoa sairaudestasi!
tätä vaivaa sen paremmin läheisiltä kuin työkavereilta tai ystäviltä. Henkilökohtaisesti
asia on helpottanut ja oikeastaan toisten suhtautuminen ei oikein jaksa kiinnostaa.
Tukeakin on tullut paljon onhan sen verran yleisestä vaivasta kysymys, oli syy mikä tahansa jolla vaiva on hankittu.
En ole salannut. Päätin heti että kerron rehellisesti vaikka töissä ei niin hyvä ilmapiiri olekkaan. Sitä suuremmalla syyllä. Ei ainakaan mitään seläntakana puhumista tule tai juttu muutu ihan muuksi. Kerroin kaikille ja kuinka ollakkaan kuulin että kaksi muutakin sairastaa sitä ja myös jonkun hyvä ystävä. Eikä sitä sitten loppujen lopuksi mitenkään ihmeellisenä pidetty. Kyllä kannatti.