Olen seurustellut n. 2 vuotta ihanan tyttöystäväni kanssa, jota rakastan suuresti. Tyttöystävälläni (25v) on kuitenkin 5v lapsi entisesta suhteesta, joka muuten oli avioliitto. Tyttöystäväni ex oli erittäin väkivaltainen sekä uhkaileva silloin kun he olivat vielä naimissa. Suhde päättyi n. 3-4v sitten.
Mulle tämä tilanne jotenkin luo suuri paineita ja ahdistusta, en osaa olla oma itseni. Kiukuttelen/haastan riitaa usein aivan turhasta Olen mustasukkainen jopa tyttöystäväni menneisyydestä. Tulen toimeen hänen lapsensa kanssa hyvin, mutta en voi sanoa, että rakastaisin häntä. Hän ei ole minun vertani, joten hän on vain kuka tahansa lapsi mulle. Joskus jopa rasite. Haluisin meille yhteisen lapsen, mutta tiedän sen, että tulisin kuitenkin suosimaan sitä omaa lastani tämän "muijan exän lapsen" rinnalla ja se ei ole oikein, sen tiedän. Tämä tarkoittaa sitä, että en voi tehdä lasta hänen kanssaan ja se jos jokin on surullista. Tyttöystäväni pyytää mua hakeutumaan hoitoon, koska en ole enää oma itseni vaan olen hänen mukaan jotenkin henkisesti sairas, koska en jotenkin kestä/pysty tähän tilanteeseen.
Mun henkinen tasoni ja mielenterveyteni on alkanut jotenkin vaivaamaan mua, koska en enää oikeastaan tiedä mitä teen tämän asian kanssa. Olen jotenkin aivan pihalla oman elämäni kanssa.
Jos joku vain voisi auttaa, niin pliis kommentoikaa miten te ajattelette/ajattelisitte tällaisessa tilanteessa, koska olen todella hukassa tässä tilanteessa.
Mulle tämä tilanne jotenkin luo suuri paineita ja ahdistusta, en osaa olla oma itseni. Kiukuttelen/haastan riitaa usein aivan turhasta Olen mustasukkainen jopa tyttöystäväni menneisyydestä. Tulen toimeen hänen lapsensa kanssa hyvin, mutta en voi sanoa, että rakastaisin häntä. Hän ei ole minun vertani, joten hän on vain kuka tahansa lapsi mulle. Joskus jopa rasite. Haluisin meille yhteisen lapsen, mutta tiedän sen, että tulisin kuitenkin suosimaan sitä omaa lastani tämän "muijan exän lapsen" rinnalla ja se ei ole oikein, sen tiedän. Tämä tarkoittaa sitä, että en voi tehdä lasta hänen kanssaan ja se jos jokin on surullista. Tyttöystäväni pyytää mua hakeutumaan hoitoon, koska en ole enää oma itseni vaan olen hänen mukaan jotenkin henkisesti sairas, koska en jotenkin kestä/pysty tähän tilanteeseen.
Mun henkinen tasoni ja mielenterveyteni on alkanut jotenkin vaivaamaan mua, koska en enää oikeastaan tiedä mitä teen tämän asian kanssa. Olen jotenkin aivan pihalla oman elämäni kanssa.
Jos joku vain voisi auttaa, niin pliis kommentoikaa miten te ajattelette/ajattelisitte tällaisessa tilanteessa, koska olen todella hukassa tässä tilanteessa.
Vastaukset 26
Vanhimmat
että ei sinun hänen lastaan tarvitsekaan RAKASTAA. Ihan sellainen fiksu käytös lasta kohtaan riittää. Toi on varmaankin aika yleistä, että alussa sitä tuskaillaan kun vaaditaan itseltä ihan liikaa, tietenkään et voi lasta heti tai myöhemminkään rakastaa kuin omaasi. Mutta ajanmittaan voit ehkä ryhtyä välittämään enemmän. Se on tärkeintä ettet mitenkään pura vihaa lapseen tai lapsi koe ettet pitäisi hänestä.
ja aikaahan se vaatii se tottuminen. sitten kun ja jos omia saatte voit yrittää suhtautua lapseen tulleen siskona ja sinänsä tasa-arvoisesti. ja yrittää jotakin tehdä hänenkin kanssaan:) yhdessä. ehkä lapsi kaipaisi oikeata "isän/miehen mallia" ja sinusta ehkä voisi siihen ollakkin jos saat "möröt mielestäsi" ja jos vaikka suhde onkin avioliitto ollut eipä se kovin onnellinen lienee ole ollut kumminkaan:O
Mutta miten ihmeessä saan nämä "möröt mielestäni"? Ehkä olen jopa sairaalloisen mustasukkainen, mutta en ole ollut sitä ennen nykyistä tyttöystävääni. Ja mikä kaikkein pahinta, tuo lapsi muistuttaa mua kokoajan tyttöystäväni menneestä suhteesta, exästä, avioliitosta yms. Ja oikeesti, se tuntuu niin pahalta, että koen sellaista ahdistusta rinnassa jne. Meneekö tällainen olo oikeesti joskus ohi?
Tunteesi ovat normaaleja, mutta ehkä otat ne liian vakavasti. Ei sinun tarvitse tytärpuoltasi rakastaa, kunhan olet hänelle aikuinen ystävä. Ajan kanssa mietit vähemmän tyttöystäväsi menneisyyttä, otat rennommin tilanteen. Jos olet jo ehtinyt "ajaa" itsesi ajatuksillasi masennuksen tielle niin jutteleminen lääkärin tms. ammattiauttajan kanssa ei tee huonoa ollenkaan.
Tämä tässä huolestuttaakin, että miten paljon aikaa tämä mun normalisoituminen vie? Käyttäydyn tyttöystävääni kohtaan todella epäreilusti, suutun, kiukuttelen. Luulen, että hän ei kohta enää jaksa tätä mun toimintaani ja lähtee lapsensa kanssa omille teille. Ja tätä ratkaisua en todellakaan halua, koska rakastan häntä niin paljon. Voiko tällaisistä asioista puhua normaalille lääkärille vai mille ammattiauttajalle?
Olen varmaan tulossa hulluksi tai jotain minussa on kyllä tapahtunut, koska en enää jaksa oikein hymyillä/nauraa ja mustasukkaisuuttani lisää vielä se, että tyttöystäväni pitää edelleen exän sukunimeä, joka jäi heidän avioliitosta. Onko se normaalia, tyttöystäväni mielestä se on, mutta mun mielestä EI OLE. Tarkoittaako se jotain, kun pitää entisestä avioliitosta olevaa sukunimeä? Kaipuu vanhaan tms?
Ei nimen pitäminen ole merkki siitä, että kaipaa vanhaan, tyttöystäväsi ei varmaan vain ole huomannut, että ex:n nimi vaivaa sinua. Siskoni erosi alkoholisti miehestään 6 vuotta sitten ja vaihtoi vasta nyt takaisin tyttönimensä ja hän ei missään nimessä kaivannut alkoholistimiestään takaisin, hän vain yritti turvata lapsilleen vähemmän kiusattua elämää (lapset kiusaavat ja kyselevät kummia, jos toinen vanhemmista muuttaa yhtäkkiä nimeään)
Miksi olet mustasukkainen tyttöystäväsi aikaisemmasta elämästä?? Onhan sinulla itselläsikin menneisyys! Menneisyys on muokannut meistä sellaisia mitä me olemme tällä hetkellä ja rakastat varmasti tyttöystävääsi sellaisena kuin hän nyt on! Menneisyys on historiaa, hänellä on menneisyydestä muistonaan lapsi, mutta lapsi on syytön syntymäänsä, joten älä syytä lasta olemassaolosta.
Tyttöystäväsi on eronnut ex:stä ja se merkitsee sitä, että se elämä ja se rakkaus on kuollut ja kuopattu, miksi siis annat sen häiritä itseäsi? Tyttöystäväsi rakastaa sinua ja on sen takia sinun kanssasi, jos hän haikailisi mennetiä, ei hän olisi kanssasi. Älä pilaa rakkauttanne olemalla mustasukkainen menneestä. Puhu asioista maltillisesti tyttöystävälle, hakeutukaa pariterapiaan tai yksilöterapiaan, sieltä saa apua.
Olen kertonut lukemattomia kertoja tyttöystävälleni, että tuo sukunimi vaivaa mua. Tuohon kysymykseen, että miksi olen mustasukkainen tyttöystäväni aikaisemmasta elämästä, en osaa vastata. Sitä mä itsekkin mietin ja kitä enemmän mietin, sen pahempi olo mulle tulee, lähes itkettää. Tuosta tunteesta haluisin eroon.
on helpompaa, jos lapsella ja äidillä on sama nimi, ja eksä harvemmin antaa lupaa nimen vaihtamiseen (alaikäisen lapsen nimen vaihtoon tarvitaan molempien vanhempien suostumus). Lisäksi nimeä vaihtaessa tulee kallis passin-, ajokortin-, kelakortin-, luottokorttienuusintaprosessi ja nimi pitää erikseen ilmoittaa sen sataan paikkaan ja hankkia virkatodistus jne. uudelle nimelle. Että joutuu se tyttöystäväsi aika tarkkaan pohtimaan, onko nimellä niin suurta väliä, että jaksaa siihen projektiin ryhtyä, jos ei suurta omaa motivaatiota ole.
Mun miehellä on lapsia jotka ovat meillä joka tinen viikonloppu ja ne viikonloput on mulle rasitus! Toivon aina ne viikonloput töitä, olen vuorotyössä. Minun pitää olla se yleiskone joka tekee kaiken ja lapset sotkee... Jos meille tulisi yhteinen lapsi tekisin asiat selviksi meillä asuvat lapset ovat kotonaan ja viikonloppulapset ovat vain käymässä. Jos mieheni lähtee pitkille työmatkoille en ota lapsia itselleni silloin rasitteeksi. Kun otin sen ihanan miehen jota suuresti rakasta sain samassa paketissa vähän ylimääräistä mutta sen tiesin jo alussa. Ei voi vaatia että uusi vaimo/mies pitää lapsista ne on vain hyväksyttävä eikä heille saa pahaa tehdä vaikka eivät omia olekaan. Minullakin tahtoo masennus tulla noiden lapsista johtuvien riitojen taksi siis mieheni ja lasten äiti riitelevät.
Kommentoikaa pliis lisää tähän ongelmaani, koska luulen todella menettäväni tyttöystäväni näiden ajatusten ja tekojen takia. Juttelin tyttöystäväni kanssa ja hän on kuulemma ihan loppu tähän mun tilanteeseen ja on jo harkinnut mun jättämistäkin...
Mitäköhän tohon voi sanoo, toisaalta ymmärrän kyllä tyttöystävääsikin!Ei kukaan jaksa jatkuvaa mustasukkasuutta, kiukuttelua ym. Sun on nyt otetava ittees niskasta kiinni ja mietittävä onko juur toi mitäelämältäs haluat.Tuskimpa hän sunkans olisi ellei rakastais.Varmasti sullakin ex tyttöystäviä ollu?Miltä tuntuis jos oma tyttöystäväsi tenttais sua vanhoista asioista ja ois sairaalloisen mustasukkainen.Ole onnellinen siitä mitä sulla on!Ja katse eteenpäin, ei taakse.Ja mit lapseen tulee, varmasti tiesit jo alussa mihin olet ryhtymässä, koko paketti tai ei mitään. Joko hyväksy tai et, niin se vaan menee.
ja nyt on nyt. Keskity tähän päivään, äläkä siihen menneeseen. Apua harjoitteluun voit saada kunnan mielenterveystoimistosta tai terveyskeskuksesta, tilaat vaan ajan sinne ja kerrot vastaanotolla, että kuis on. Ja keskinäiseen tilanteeseenne tyttöystävän kanssa voitte saada apua perheneuvolasta tai Mannerheimin lastensuojeluliitosta. Googlaa osoitteet ja kysy lähteekö tyttöystävä mukaan, jos saat keskusteluajan. Soita sinne ja kerro tilanne (esim. mietteitäsi perheen perustamisen hankaluudesta), he osaavat neuvoa eteenpäin yksilö-, pari- tai ryhmäterapiaan.
Pyydä tyttöystävältä vielä vähän ymmärrystä ja tukea avunetsimisprosessiin. Muutos ei tapahdu hetkessä, koska syynä on todennäköisesti esim. lapsuudestasi johtuvia hylkäämispelkoja.
Varaa aika tavalliselle lääkärille ja pyydä häneltä lähete mielenterveystoimistoon. Hän kyllä osaa ohjata sut oikeaan paikkaan. Tai sitten marssit suoraan mielenterveystoimistoon. Suomessa on hyvällä mallilla terveyspalvelut, apua saat aivan varmasti. Rohkeasti vain hakemaan!
Tällaisilla tuntemuksilla voi olla niin miljoona syytä, ja siksi niitä ois hyvä päästä purkamaan. Koet ihan inhimillisiä tunteita, mutta jatkuessaan rasittaa kaikkia. Ei aina tarvi jaksaa yksin, ja silloin kun ei jaksa kannattaa hakea apua.
Vielä muutama neuvo sinulle:
Jos et ole vielä kertonut, kerro tyttöystävällesi että haluat asiohin muutosta ja siksi olet lähtenyt jo apua hakemaankin, mm tämän saitin kautta. Tunnistat omat vikasi etkä pelkästään syytä muita.
Ja sit sellainen juttu, jos te joskus saatte muksuja, niin oletko ajatellut sitä asiaa niin, että siinä tapauksessa sun lapsella olisi jo olemassa valmiina oma ihana sisar, joka varmasti rakastaisi sinun lastasi koska se ois hänen pikku sisar. Ehkäoä sitä kautta sunkin suhde syvenisi tyttöystäväsi lapseen. Teillä ois selkeä linkki keskenänne!
Mutta ennen lapsien teko, mars hoitoa hakemaan!
Ihan varmasti selviätte jos vain haet apua!
Olen naispuolinen ja samoissa tunnekuohuissa aaltoilen kuin alkup. kirjoittaja. Voin lämpimästi suositella sulle perheneuvojalla käyntiä. Ainakin meilläpäin srk tarjoaa ilmaista apua (perheasiain neuvottelukeskus), missä olen käyny juttelemassa asioista yksin sekä miehen kanssa. Ei ole mitään "jeesustelua", vaan ihan normaalia terapiaa ilman mitään uskontojuttuja.
Tiedän hyvin, kuinka suurta ahdistusta noi asiat voi aiheuttaa. Sekä fyysistä että psyykkistä. On vaan niin paljon asioita, mitä pitäis hyväksyä. Se, että toinen on ollut AVIOliitossa ja että heillä on lapsia ja itsellä ei ole ikinä ollut erityisen vakavia suhteita saati mitään lapsia.. On siinä sulattamista.
Voin ihan rehellisesti sanoa, että JOS oisin aikanaan tiennyt, kuinka pajon tuskaa toisen vanhemmuus voi mulle tuottaa, niin en prkl ois "päästäny" itteeni häneen rakastumaan. Mutta kun ei sitä siinä alussa voi tajuta, millaisia tunteita ne lapset ym. tuo pinnalle suhteen syvetessä. Sitä huomaa, että enhän mä tiedä tuollaisesta rakkaudesta vielä mitään (siis vanhemman rakkaus lasta kohtaan),kun ei ole ikinä ollut omaa lasta. Tekee kipeetä katsoa vierestä ja tajuta samalla mistä kaikesta jää paitsi, jos ei koskaan saa omaa lasta. Ajatus yhteisestä lapsesta tuntuis erityisen tärkeeltä, koska se olisi MEIDÄN. Mutta siinä tulis taas uus ongelma, ettei tulisi eriarvoisuutta lapsia kohtaan. Senpä takia joudun tekee vielä paljon työtä itseni kanssa, ennenkuin sitä omaa lasta voi edes harkita. On saatava oma pää selvitettyä.
No niin, nyt tapahtui jotain sellaista, että nyt mun on oikeesti pakko hakeutua johonkin hoitoon. Korostan, että tämä mitä nyt kerron EI OLE KOSKAAN EDES KÄYNYT MIELESSÄNI TAI OLISIN TEHNYT MITÄÄN VASTAAVAA KOSKAAN ENNEN. Ja häpeän tätä nyt suuresti... viiltelin veitsellä vasemman käteni täyteen haavoja, oli niin paha olo. Ja nyt olen todella vihainen itselleni ja jotenkin peloissani.
Mene ainakin kauas nyt tästä naisesta ja lapsesta. Susta ei selvästikään ole isäpuoleksi tälle lapselle ja hyväksy se jo vihdoin. Ei susta ole siihen, tuo tekosi sen todisti. KUKAAN tervejärkinen aikuinen ihminen ei tee tollasta. Mieti vähän lapsen kannalta asiaa, hän tarvitsee tasapainoista aikuista, ei tollasta sekopäätä
Olen 100%:n varma, että tämä oli kertaluontoista sekä monien sattumien summa. Olen nyt tajunnut muutamia asioita, joita en ennen ole edes ajatellut. Sovin tyttöystäväni kanssa, että seurataan tilannetta viikko-kaksi ja sitten hakeudun hoitoon, jos todellakin siihen on tarvetta.
Kuule kaikella hyvällä: nyt menet juttelemaan jollekin ammattiauttajalle tai vaikkpa seurakunnan työntekijälle, kenelle tahansa. Olet ahtaalla ja vain puhuminen auttaa. Saat takuulla apua, kun vain rohkenet pyytää!!
Voimia sulle ja myös tyttöystävällesi!!
P.S. Voit ajan kanssa oppia tuntemaan positiivisia tunteita hänen lastaan kohtaan ja ehkä vielä saatte yhteisen lapsenkin. En lukenut jokaista kommenttiasi keskustelussa, mutta apua tarvitset varmasti... AINA on toivoa, älä koskaan tee itsellesi(kään) pahaa!
Rohkaisin mieleni ja otin itseäni niskasta kiinni, nyt on siis apua haettu. Kävin lääkärin vastaanotolla juttelemassa tilanteesta. En ole kuulemma masentunut, mutta hyvin ahdistunut. Sain mielialalääkekuurin ja seuraavaksi tilannettani tarkastellaan 3 viikon päästä samaisella vastaanotolla. Toivon todella, että lähtisin menemään parempaan suuntaan. Aika näyttää mihin suuntaan mennään, mutta nyt se ISO ensiaskel on otettu eli apua on haettu. Suuri kiitos kaikille teille, jotka jaksoitte kommentoida tätä tilannettani.
Mikä sinua ahdistaa, mistä mustat ajatuksesi?
Jos mietit asiaa ihan rehellisesti, rakastatko tyttöystävääsi todella? Vai oletko hänen kanssaan vain siksi, että olisi joku tai että olet tottunut tai KUVITTELET rakastavasi.
Vähän luulen, että et oikeasti häntä rakasta ja siksi olet ahdistunut. Hänen menneisyytensä, lapsensa, nimensä ahdistaa, koska et hyväksy häntä kokonaispakettina.
Jos tämä kiukuttelu yms. temput johtuvat siitä oikean rakkauden puutteesta ja jollain tavalla toivot tyttöystäväsi tekevän likaisen työn eli suhteen katkaisun.
Onneksi viiltelit itseäsi etkä ketään ulkopuolista.
Tiedätkö, että mielialalääkkeiden vaikutuksen (kuten monen muunkin lääkk.) alkamiseen voi mennä ainakin 3-4 viikkoa. Jutteluapu olisi parasta (terapia tms.?) lääkityksen LISÄKSI joka tapauksessa. Lääkkeet eivät välttämättä vaikuta eivätkä ainakaan poista noita ahdistuksesi aiheuttajia. Voivat kyllä piristää tai turruttaa. Mutta toivottavasti niistä on apua kuitenkin.
Olet varmasti todella nuori? Tai ehkä lapsuudestasi sulla on hylätyksi tulemisen kokemuksia? Et luota itseesi ja omaan arvoosi jostakin syystä. Se todellakaan ei tunnu tyttöystävästäsi hyvältä, että kiukuttelet aiheettomasti jostakin hänen menneisyydestään, josta ei kenellekään ole tilivelvollinen tai väärin tehnyt. Sinun on pakko ymmärtää se ja osoittaa rakkauttasi, jolloin hänkin voi niin sinulle tehdä. Puhu hänelle täysin avoimesti, jos vaikka toivot lisää huomiota häneltä, sanoilla tai muuten rakastamisen osoittamista.
Ja lopuksi: KETÄÄN ei voi saada rakastamaan itseään. JOKAISELLA on oikeus omiin tunteisiinsa. Tunteita ei voi kukaan "pakottaa". Itsekin olen tähän elämäni aikana törmännyt -ja huomannut, että asia on pakko hyväksyä. Hyvällä saa hyvää aikaan. Toivoa on aina! Jos jatkat naisesi syyttelyä, sairastutat pahimmassa tapauksissa sekä hänet että hänen lapsensa, joka on todellakin syytön eikä voi toimia "terapeuttina" sinulle eikä kenellekään muullekaan...
Voimia ja valoisaa asennetta! Voit päästä ahdistuksestasi ajan kanssa ja keskittämällä ajatuksiasi ja energiaasi hyviin asioihin ja vaikkapa liikuntaan!!
joten en pidä itseäni enää kovinkaan nuorena. Lisäksi lapsuuteni on ollut lähes täydellistä, en ole koskaan tuntenut hylätyksitulemisen tunnetta. Ongelmana tässä onkin juuri se, että mulla on kaikinpuolin kaikki kunnossa, mutta silti mulla on paha olla. En mä voi tästä asiasta enää puhua tyttöystävälleni, koska aina kun yritän puhua, niin hän ottaa sen niin, että mä puhun pahaa heistä. En mä voi hänelle enää avautua, koska hän pahoittaa siitä mielensä. Nyt taistelen yksi ja olen päättänyt voittaa.
> Mikä sinua ahdistaa, mistä mustat ajatuksesi?
Voi kun osaisin vastata tähän, tähän mä lääkäristäkin hain vastausta, mutta en saanut. Enkä myöskään löydä sitä itse. Jos löytäisin tähän vastauksen, niin kaikki olisi paljon helpompaa, tietäisin SYYN tähän. Olen miettinyt hyvin paljon, että jos me erottais, parantuisinko minä? Sitä ei voi tietää, eikä sitä riskiäkään voi oikein ottaa. Ja tässä tilanteessa en oikein edes osaa ajatella kovin rationaalisesti. Mutta se todellakin voi olla niin, että jos me erottais, mun huolet häviäisivät. On hyvin lapsellista ja itsekästä kokea näin, mutta tuo tyttöystäväni tytär saa lähes aina sanoillaan laukaistua mun ahdistuskohtauksen. Miten pienen lapsen sanat voivat edes sattua niin paljon!?!?!
Mieleeni tulee, että eiköhän sinun olisi parasta erota. Tiedät itsekin, että helpompaa sinun olisi elää yksin tai jonkun lapsettoman kanssa. Taitaisi olla helpotus teille kaikille osapuolille.
Äitinä tiedän, miten pahalta tuntuisi, jos miesystäväni väheksyisi/inhoisi lastani. Hän saisi kenkää alta aikayksikön! Lapsella on oikeus tuntea kotonaan olonsa turvalliseksi ja rakastetuksi. Piinaava tunnelma kotona vahingoittaa lasta uskomattoman paljon. Eroa ihmeessä ja pysy kaukana äiti-ihmisistä jatkossa!
Tätä en kirjoita pahalla vaan sen tosiasian tietäen, että JOKAINEN hyvä vanhempi rakastaa lastaan niin paljon, että lapsi on AINA etusijalla kun kyseessä on tuollainen seurustelujuttu. Jos lapsen kannalta on parempi erota, vanhempi tekee niin. Totta vaikka kirjoitettuna voi näyttää "pahalta" jostakin.
Luin kerran lauseen: "Muista, että jos äiti joutuu valitsemaan sinun tai lapsen välillä, hän valitsee aina lapsen".
Toivon, että jossain vaiheessa rakastut itsellesi paremmin sopivaan naiseen!! Mukavaa kesää!
Itse painiskelen lähes samankaltaisessa tilanteessa.. miehen entinen elämä aiheuttaa ahdistusta. Alussa uusperhekuvio tuntui ihan hyvältä, mutta ajan kanssa tilanne on pahentunut.
Uskon, että tulet löytämään naisen jonka kanssa sun on helppo olla. Omasta suhdesotkustani olen oppinut sen, että enää en ota miestä jolla on lapsia entuudestaan. Elämä on vain paljon helpompaa sellaisen kanssa joka on ikäänkuin "samassa tilanteessa" kuin itse. Tiedän siis sun tunteet täysin. Itsekin olen vielä nuori (25) joten elämä on vasta edessä, sitä ei kannata tämän ikäisenä tuhlata sellaisen miehen/naisen kanssa olemiseen jonka kanssa tuntuu pahalta..
Joskus pitää siis vaan irrottautua, vaikka se ero tuntuisi pahalta. Mutta usko mua, ei kulu kauaa kun se aurinko alkaa taas paistamaan risukasaankin ja voit heittää mielialalääkkeet menemään:) Harmi, että olet joutunut turvautumaan niihin.