Olen parikymppinen ja masennuin ensimmäisen kerran n. 13-vuotiaana. En onneksi onnistunut tappamaan itseäni, vaikka kärsin kroonisesta ahdistuksesta aina tähän päivään saakka. Vanhempani eivät välittäneet, eikä koulussa huomattu,yksinäinen lapsi kun olin. Ainoa ihminen, joka minut pelasti, olin minä itse.
Kynnys hakea apua oli korkea, mutta kun tuntui, että tulen hulluksi, varasin ajan terveyskeskuksesta. Kaikille ei käyne samoin, mutta minua kohdeltiin hyvin ja huolehtivasti paljon parjatussa julkisessa terveydenhuollossa. Sain lääkkeeksi Seronilia ja psykiatrisen sairaanhoitajan keskustelutuokioita. Ehkä masennukseni ei ole kovin paha (vaikka siltä se ehdottomasti tuntuu), mutta hoito alkaa tehota. Vuosien synkän kuilun jälkeen elämä näyttää siedettävältä.
Uskon siis vankasti lääkehoitoon (ei, en ole lääketeollisuuden edustaja) ja ihmettelen, miksi mielialalääkkeiden syömistä pidetään niin arveluttavana. Syöväthän verenpainetautia sairastavat ihmisetkin estolääkkeitä jopa läpi elämänsä.
Vielä parisuhteesta. Kun aloin parantua, tapasin miehen. Kerroin hänelle jonkin ajan kuluttua sairaudestani, sillä hän ihmetteli ajoittaisia "friikahduskohtauksiani". Tästä huolimatta hän halusi minut. Olemme olleet yhdessä pari vuotta, ja tuntuu omituiselta, että joku voi rakastaa minua, hylkiöksihän olen tuntenut itseni aina.
Kun pahin masennus on päällä, kerrassaan mitään positiivista ei voi ajatella. Siksi tällaiset kirjoitukset tuntuvat raivostuttavilta. Toivotan silti kaikille onnea, mieli voi parantua. En ole koskaan täysin terve, minkä hyväksyn. Masennus on osa elämää, ja kroonistuttuaan se epäilemättä vielä uusiutuu. Silti näen valoa tunnelin päässä, eikä sillä ole mitään tekemistä Jeesuksen kanssa.
Kynnys hakea apua oli korkea, mutta kun tuntui, että tulen hulluksi, varasin ajan terveyskeskuksesta. Kaikille ei käyne samoin, mutta minua kohdeltiin hyvin ja huolehtivasti paljon parjatussa julkisessa terveydenhuollossa. Sain lääkkeeksi Seronilia ja psykiatrisen sairaanhoitajan keskustelutuokioita. Ehkä masennukseni ei ole kovin paha (vaikka siltä se ehdottomasti tuntuu), mutta hoito alkaa tehota. Vuosien synkän kuilun jälkeen elämä näyttää siedettävältä.
Uskon siis vankasti lääkehoitoon (ei, en ole lääketeollisuuden edustaja) ja ihmettelen, miksi mielialalääkkeiden syömistä pidetään niin arveluttavana. Syöväthän verenpainetautia sairastavat ihmisetkin estolääkkeitä jopa läpi elämänsä.
Vielä parisuhteesta. Kun aloin parantua, tapasin miehen. Kerroin hänelle jonkin ajan kuluttua sairaudestani, sillä hän ihmetteli ajoittaisia "friikahduskohtauksiani". Tästä huolimatta hän halusi minut. Olemme olleet yhdessä pari vuotta, ja tuntuu omituiselta, että joku voi rakastaa minua, hylkiöksihän olen tuntenut itseni aina.
Kun pahin masennus on päällä, kerrassaan mitään positiivista ei voi ajatella. Siksi tällaiset kirjoitukset tuntuvat raivostuttavilta. Toivotan silti kaikille onnea, mieli voi parantua. En ole koskaan täysin terve, minkä hyväksyn. Masennus on osa elämää, ja kroonistuttuaan se epäilemättä vielä uusiutuu. Silti näen valoa tunnelin päässä, eikä sillä ole mitään tekemistä Jeesuksen kanssa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
ja sait sitä. Psyykenlääkkeisiin liittyy aivan turhaa mystiikkaa, jopa jotkut lääkärit suhtautuvat niihin kuin huumeisiin. Olen kuitenkin keskustellut järkevien lääkäreiden kanssa, ja he ovat sanoneet, ettei turhaan tarvitse kärsiä, kun lääkkeet on keksitty. Jos lääkkeistä saa avun, vaikka niitä joutuisi syömään koko elämänsä, niin minusta se on parempi vaihtoehto kuin kitua ja kärvistellä tuskissa vuodesta toiseen. Aivan samaten tuohon mielialalääkkeiden mystifiointiin kuuluu niiden sivuvaikutusten suurentelu ja liioittelu. Vain pieni osa käyttäjistä saa sivuoireita kuten lihomista tms. Mutta kaikkiin lääkkeisiin liittyy sivuvaikutusten riski, että eivät nämä ole mitään poikkeuksia siinä mielessä. Tsemppiä sinulle ja valoisaa kevättä kaikille.