Kerronpa oman kokemukseni kaikille varottavaksi esimerkiksi (ja turha kertoa kuinka väärin olen toiminut, tiedän...):
Ajauduin toiseen suhteeseen ihastuttuani erääseen naiseen. Omassa suhteessa kaikki oli ihan ok, mutta tiettyjä asioita kaipasin kuitenkin. En vain osannut niistä puhua. Omatunto rupesi soimaamaan vaikka samalla ajatukset pyöri uudessa naisessa. Silloista puolisoani en halunnut jättää ja niinpä lopulta lopetin salasuhteemme. Ikävä kuitenkin jäi ja huomasin odottavani häneltä viestiä tai mitä tahansa harva se päivä. Mietin kuinka väärin olin häntä kohtaan tehnyt. Omaa puolisoani en osannut miettiä koska eihän hän tiennyt vielä mitään.
Lopulta kuvittelin että koska kaipaus on niin kova, kuuluisi minun sittenkin olla uuden naisen kanssa. Erosin avopuolisostani ja vasta tuolloin rupesin ymmärtämään kuinka paljon avostani välitin. Toisen naisen ikävöinti ei loppupeleissä ollutkaan mitään verrattuna siihen, että jouduin katsomaan minkälaista tuskaa aiheutin avolleni. Vasta silloin ymmärsin ajatella häntä ja näin hänet taas tärkeänä.
Noin puolen vuoden päästä uusi suhde rupesi kuihtumaan arkiseksi ja samalla minun oli käsiteltävä eroa entisen avoni kanssa. Tällöin syyllisyys vasta kova olikin. Ikäväkin rupesi saamaan aivan uuden merkityksen. Uusi nainen "arkistui" silmissä, kaikki ei ollutkaan syvää luottamusta, flirttiä, ymmärrystä, vaan tilalle tuli mustasukkaisuus, kun olin yhteydessä entiseen avopuolisooni (ansaitsihan hän eron läpikäynnin).
Nyt kaipaan entistä puolisoani hullun lailla. Rakastan häntä, nyt sen tajuan. Kuitenkin olen satuttanut tätä rakkaintani järjettömästi. Sen vaan halusin sanoa, että vaikka ikävä ihastusta kohtaan tuntuu ylivoimaiselta, voi käydä niin että se myöhemmin tuntuu linnunmaidolta verrattuna läheisensä menettämiseen.
Älkää tehkö niin kuin minä tein, jos mahdollista. Älkää antako ikävälle liian suurta merkitystä. Ihminen kun tuntee ikävää minkä tahansa "hyvän" loppuessa, vaikka tietäisi ettei sen jatkaminen tuo onnea lopulta kuitenkaan. Yrittäkää keskittyä läheiseenne ja pelastaa suhteenne (kukaan ei väitä että se olisi helppoa), vaikka se nyt tuntuisikin itsestäänselvyydeltä ja suuri tunteiden palo olisi muualla.
Suuri tunteiden palo on hetkellistä. Se todellinen välittäminen ja hyväksytyksi tuleminen olikin siinä mitä silloin piti itsestäänselvyytenä.
Että näin. Tämän kanssa on elettävä, ja voin kertoa että olisin valinnut tuhatkertaa mieluummin ihastuksesta irti päästämisen "tuskan" kuin tämän harteilleni.
Ajauduin toiseen suhteeseen ihastuttuani erääseen naiseen. Omassa suhteessa kaikki oli ihan ok, mutta tiettyjä asioita kaipasin kuitenkin. En vain osannut niistä puhua. Omatunto rupesi soimaamaan vaikka samalla ajatukset pyöri uudessa naisessa. Silloista puolisoani en halunnut jättää ja niinpä lopulta lopetin salasuhteemme. Ikävä kuitenkin jäi ja huomasin odottavani häneltä viestiä tai mitä tahansa harva se päivä. Mietin kuinka väärin olin häntä kohtaan tehnyt. Omaa puolisoani en osannut miettiä koska eihän hän tiennyt vielä mitään.
Lopulta kuvittelin että koska kaipaus on niin kova, kuuluisi minun sittenkin olla uuden naisen kanssa. Erosin avopuolisostani ja vasta tuolloin rupesin ymmärtämään kuinka paljon avostani välitin. Toisen naisen ikävöinti ei loppupeleissä ollutkaan mitään verrattuna siihen, että jouduin katsomaan minkälaista tuskaa aiheutin avolleni. Vasta silloin ymmärsin ajatella häntä ja näin hänet taas tärkeänä.
Noin puolen vuoden päästä uusi suhde rupesi kuihtumaan arkiseksi ja samalla minun oli käsiteltävä eroa entisen avoni kanssa. Tällöin syyllisyys vasta kova olikin. Ikäväkin rupesi saamaan aivan uuden merkityksen. Uusi nainen "arkistui" silmissä, kaikki ei ollutkaan syvää luottamusta, flirttiä, ymmärrystä, vaan tilalle tuli mustasukkaisuus, kun olin yhteydessä entiseen avopuolisooni (ansaitsihan hän eron läpikäynnin).
Nyt kaipaan entistä puolisoani hullun lailla. Rakastan häntä, nyt sen tajuan. Kuitenkin olen satuttanut tätä rakkaintani järjettömästi. Sen vaan halusin sanoa, että vaikka ikävä ihastusta kohtaan tuntuu ylivoimaiselta, voi käydä niin että se myöhemmin tuntuu linnunmaidolta verrattuna läheisensä menettämiseen.
Älkää tehkö niin kuin minä tein, jos mahdollista. Älkää antako ikävälle liian suurta merkitystä. Ihminen kun tuntee ikävää minkä tahansa "hyvän" loppuessa, vaikka tietäisi ettei sen jatkaminen tuo onnea lopulta kuitenkaan. Yrittäkää keskittyä läheiseenne ja pelastaa suhteenne (kukaan ei väitä että se olisi helppoa), vaikka se nyt tuntuisikin itsestäänselvyydeltä ja suuri tunteiden palo olisi muualla.
Suuri tunteiden palo on hetkellistä. Se todellinen välittäminen ja hyväksytyksi tuleminen olikin siinä mitä silloin piti itsestäänselvyytenä.
Että näin. Tämän kanssa on elettävä, ja voin kertoa että olisin valinnut tuhatkertaa mieluummin ihastuksesta irti päästämisen "tuskan" kuin tämän harteilleni.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Samma här, valitsin sen mitä ikävä oli ja eihän se hyvin mennyt.
Eipä sitä omaa puolisoa koskaan ollut juurikaan ikävöinyt kun aina se oli läsnä (no melkein). Kai sitä sitten oli helppo pitää itsestäänselvyytenä, kun ei oikein tiennyt miltä ikävä häntä kohtaan tuntuu.
Tilanne joka eropäätökseen johti, oli se että kaipasin toisen naisen yhteydenottoa, halua olla kanssani. Kai jotenkin kuvittelin ettei se, ettei puoliso enää olisi läsnä, olisi niin suuri juttu. Saisinhan kaipuuni kohteen tilalle.
Suuri osa tuota toisen naisen kaipuuta olikin varmasti sitä, että minulla tavallaan oli varaa siihen, olihan minulla jo selusta turvattu (oma puoliso). Kaipuu toi sisältöä elämääni. Kun muutin toisen naisen kanssa yhteen, ei häntä enää tarvinnut kaivata, nyt hän oli aina vierellä.
Aina on ruoho vihreämpää aidan toisella puolella, mutta kun sinne pääsee, niin toinen puoli rupeaa vihertämään taas kirkkaammin...
nimeltä rakkaus addikti.
Menin itse naimisiin rakastamatta miestäni. Ajattelin että kyllä se sieltä tulee, kun kovasti yritän. Vaan eipä tullut, lähinnä itseäni petin. Ja suhde oli piiiitkä. Ei sitä hampaita narskutellenkaan kannata yhdessä olla, vaikka joskus silloin tällöin vähän kivaa olisikin. Olen mieluummin yksin kuin jatkan vanhassa. Koville otti tällaiselle puupäälle tunnustaa että erotakin voi. Käy kovasti kunnian ja periaatteitten päälle lähinnä. On kyllä ollut rakkaus addiktit kaukana.
oma tilanne on se että mies ei tunnu paljoakaan välittävän minusta..ei ainakaan osoita sitä..kaipuu toisen syliin on suunnaton.
voisi vaikka sanoa läheisyys addiktin kanssa.Vieläkin tunnen olevani uhri ja yritän toipua siitä.
pyörii päässä. olen ihastunut toiseen, vaikka olen avoliitossa... tämä toinen pyörii kokoajan mielessä.
olen jo miettinyt noita asioita, mitä sinä olet kokenut. entä jos kaipaankin sitten entistäni, jos siis eroamme.
mutta... suhteemme on ajautunut semmoiseen pisteeseen, ettei tästä oikein pääse yli eikä ympäri. omasta mielestäni paras ratkaisu olisi, että muuttaisimme vähäksi aikaa erillemme. sitten vasta näkisi, kaipaako toista vai ei...pitäisi saada käydä kaukana että voi nähdä lähelle.
mutta, avomieheni ei suostu tuohon. hän sanoo, että se on joko tai. ollaan yhdessä tai erotaan lopullisesti. ymmärrän tuonkin kannan, mutta itselle tuntuisi elintärkeältä saada asua vähän aikaa itsekseen.
en siis tiedä mitä tehdä. jatkan varmaankin miettimistä!:(