minäolen ihan hukassa.ihan olkona kaikesta.elän vain lasten ja miehen vuoksi tai siis on pakko elää kun ei itsemurhakaan sentään vakavasti mielessä ole.inhoan itseäni, inhoan menneisyyttä jota en voi muuttaa, inhoan sitä että elän mieheni siivellä,olen sairastunut jo 10 v. sitten neurologiseen ehkä sairauteen jota ei tietenkään ole diagnosoitu. vuosi sitten isossa leikkauksessa ja sen jälkeen ei mitään. ei töitä, ei voimia edes hakea, ei ystäviä, olis kyllä mutta en jaksa tavata. pakoilen naapureita ja käyn pikasesti kaupassa. en jaksa kuin pakolliset kotityöt jos niitäkään. itken koko aja. ja salaan ja peittelen. millon tämä loppuu?viimeksi säikähdin perusteellisesti kun verotoimisto ihmetteli tulojen puuttumista. oli kuin olisin rikollinen.minä en voi mennä mihinkään mielenterveys toimistoon sen tiedän. vaikka tajuan kyllä että olen masentunut. pahasti ehkä.
ei mitään hyvää
...
7558
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
koska masennuksesi vaikuttaa lapsiinkin.Saat lääkkeitä jotka helpottavat.Ei tarvitse pelätä leimaantumista.Ajattele kuinka paljon helpompaa sinulla on kun saat itsesi kuntoon.Älä menneistä välitä niille kun ei kukaan mitään voi,elä tätä päivää.
ja kerrot tilanteestasi hänelle. Ainakin saat varmasti lääkkeitä ja luultavasti pääset keskustelemaan psykologin kanssa. Jos tilanteesi jatkuu noin, niin myös masennus jatkuu. Koeta siis nyt kerätä kaikki voimat, että saat varatuksi ajan lääkärille. Siitä se lähtee, pikkuhiljaa. Pelkkä puhuminen jollekin auttaa jo todella paljon, tiedän kokemuksesta. Salaaminen ja itsekseen mietiskely ovat pahaksi. Menneisyyttä on turha murehtia ja katua. Yritä katsoa nyt tulevaisuuteen. Muista että et ole yksin tunteinesi. Suomessa on paljon masentuneita. Tärkeintä on kuitenkin se, että jaksaa ja uskaltaa hakea apua. Voimia siis sinulle ja lämpimät kevätterveiset.
Ei kannata itseään mennä tappamaan, se on varma juttu.
Ei tätä elämää luotu niin vaikeaksi, etteikö umpisolmuihin löytyisi ulospääsyä.
Ymmärrän sinua. Itse kärsin kanssa ajoittaisesta psyykkisestä "piinasta".
Olen kristitty, mutta silti en ole vapaa ihmisen osasta, kiusauksista ja koetuksista.
Olen kuitenkin huomannut, sen ihmeellisen asian, että ei kannata antaa periksi omille ajatuksille jotka yrittävät lyödä maan rakoon.
Olin itse n.5 vuotta sitten niin psyykkisesti sairas, että en edes aina hallinnut omia ajatuksiani. En ole ollut kuitenkaan kenellekkään vaarallinen.Olin vaan niin loppuunajettu
Mutta sitten tapahtui jotain erittäin hyvää minulle. Lähdin etsimään vastausta siihen mistä "helvetistä" kaikki minun sekoilut johtuu.
Löysin vastauksia, moniakin. Sain avaimia hallita elämääni. Vastaus joka auttoi minua on kristillinen sielunhoito.
Mutta en löytänyt sitä hoitoa Suonmesta. Menimme vaimoni kanssa Ruotsiin. Siellä erääseen seurakuntaan.
Yksi löytynyt syy elämäni sekasortoon oli että minulta puuttui täysin itsetunto ja omanarvontunne. Se oli mennyt paskaksi elämän jyrien alla.
Sielunhidon kautta sain takaisin USKON ELÄMÄÄN. Sain myös USKON Jumalaan joka ei ole minua vastaan, vaan minun puolella. Jumala halusi korvata kaiken kärsimäni henkisen grillaamisen.
Löysin myös ihmeellisen salaisuuden luottamuksesta. Se on minulle nyt kuin kilpi jolla saan lyödä tuhanneksi paska päreiksi ne ajatukset jotka olivat minua piinanneet. Samalla huomasin että olin uskonut valheita itsestäni. Nykyisin olen ihan hyvin pärjäävä mies.
Välilla minulle tulee sääli, kun luen teidän ahdituksia. Haluan auttaa teitä ja sinua sanomalla, että sinulle kuuluu mukava elämä, Toivo ja Usko ja Rakkaus.
Kannattaa lähteä etsimään ulospääsyä mielen umpikujasta. Minä olen saanut jo osavoiton ja haluan että sinäkin saat otteen siitä, jos vain haluat.
Jos haluat kirjoittaa ja jutella niin voin sinulle lähettää sähköpostiosoitteeni.
huomaan että teitä todellakin on olemassa.voi olla naurettavaa sanoa etten olisi enää tässäkään pisteessä ilman rukousta joten se on tuttua minulle. ja niin kauan kuin uskon jumalaan jotenkin päivästä toiseen mennään mutta vaikeaa se on, tosi vaikeaa...
Olet kuin suora kopio omasta äidistäni. Kaikki alkoi kuvailemillasi tavoilla. Hän kärsii syvästä masennuksesta, ei käy missään, kärsii nykyään myös hyvin huonosta itsetunnosta joka on ajanut hänet alkoholismiin. Hän on saanut muutaman kerran hermoromahduksen, olen nähnyt hänen tärisevän alasti suihkun lattialla laskien alleen. Nyt nämä kaikki asiat alkavat palautua unissa mieliini.. Mutta vaikka äitini tilanne onkin ehkä hiukan pidemmälle edennyt kuin sinun, niin sen voin sanoa, masentuneen ihmisen lapsena, että yritä jaksaa lastesi vuoksi, hae apua, et tiedäkään miten paljon se heille merkitsee!
Itse kärsin noista samoista voimattomuuden, väsymyksen ja aikaansaamattomuuden tunteista. Tunsin itseni huonoksi ihmiseksi, kun en jaksanut tavata edes ystäviäni. Mikään ei kiinnostanut eikä kiinnosta aina vieläkään. Lukio pitkittyi neljään vuoteen, vaikka kirjoitin vain pakolliset neljä ainetta ja kursseja kertyy vain pakolliset 75 HÄDINTUSKIN (käyn parhaillani viimeisiä kursseja). Vuoden alussa minulla todettiin masennus ja sain siihen lääkityksen. Se oli suuri helpotus, koska sen jälkeen sain "luvan" vain olla ja miettiä elämääni. Sain luvan tuijottaa seinää (mitä kesti parisen viikkoa) ilman, että kukaan käski "ryhdistäytyä" tai "keräämään itsensä". Pelkästään omalääkärille puhuminen helpotti paljon. Tai ei itseasiassa puhuminen vaan se, että tilalleni oli tieteellinen ja FYYSINEN selitys. Että se kaikki ei ollut vaan päässäni vaan se on aidosti, tutkitusti olemassa oleva sairaus, josta kärsii NIIN MONI suomalainen!! Nyt aion hakeutua terapiaan, koska pelkät lääkkeet eivät enää auta. (Sitä ihmettelen, miksi omalääkärini ei suositellut minulle terapiaa heti alussa.)
Kuitenkin... apua sain vasta, kun sitä huusin. Soitin keskellä yötä äidilleni, että nyt on hätä ja nyt on PAKKO SAADA APUA. Yksin en olisi saanut aikaiseksi hakeutua hoitoon. Vielä itse apua pyydettyäni äiti joutui "pakottamaan" minut lääkäriin. Pyydä joltain läheiseltäsi apua hakeutua hoitoon. Pyydä jotakuta varaamaan sinulle aika lääkäriin ja viemään sinut sinne kädestä pitäen, jos et itse jaksa. Kunhan hakeudut hoitoon.
Tsemppiä ja valtavasti voimia Sinulle!!!
Itse kärsin noista samoista voimattomuuden, väsymyksen ja aikaansaamattomuuden tunteista. Tunsin itseni huonoksi ihmiseksi, kun en jaksanut tavata edes ystäviäni. Mikään ei kiinnostanut eikä kiinnosta aina vieläkään. Lukio pitkittyi neljään vuoteen, vaikka kirjoitin vain pakolliset neljä ainetta ja kursseja kertyy vain pakolliset 75 HÄDINTUSKIN (käyn parhaillani viimeisiä kursseja). Vuoden alussa minulla todettiin masennus ja sain siihen lääkityksen. Se oli suuri helpotus, koska sen jälkeen sain "luvan" vain olla ja miettiä elämääni. Sain luvan tuijottaa seinää (mitä kesti parisen viikkoa) ilman, että kukaan käski "ryhdistäytyä" tai "keräämään itsensä". Pelkästään omalääkärille puhuminen helpotti paljon. Tai ei itseasiassa puhuminen vaan se, että tilalleni oli tieteellinen ja FYYSINEN selitys. Että se kaikki ei ollut vaan päässäni vaan se on aidosti, tutkitusti olemassa oleva sairaus, josta kärsii NIIN MONI suomalainen!! Nyt aion hakeutua terapiaan, koska pelkät lääkkeet eivät enää auta. (Sitä ihmettelen, miksi omalääkärini ei suositellut minulle terapiaa heti alussa.)
Kuitenkin... apua sain vasta, kun sitä huusin. Soitin keskellä yötä äidilleni, että nyt on hätä ja nyt on PAKKO SAADA APUA. Yksin en olisi saanut aikaiseksi hakeutua hoitoon. Vielä itse apua pyydettyäni äiti joutui "pakottamaan" minut lääkäriin. Pyydä joltain läheiseltäsi apua hakeutua hoitoon. Pyydä jotakuta varaamaan sinulle aika lääkäriin ja viemään sinut sinne kädestä pitäen, jos et itse jaksa. Kunhan hakeudut hoitoon.
Tsemppiä ja valtavasti voimia Sinulle!!!