Minulla on kohta 6kk ikäinen tyttövauva. Olen muutaman kerran "hermostunut" hänen itkuunsa ja tiuskaissut "ole hiljaa" tms (käsiksi tai kovakouraisesti en missään nimessä ole vauvaan käynyt!)... nyt mietin, että voiko lapselle jäädä jotain traumoja tms tästä? koitan kovasti olla hermostumatta, ja tätä ei siis ole tapahtunut kuin max 4-5 kertaa... liikaahan se on sekin... =( olen todella huolissani kun jos noista tiuskaisuista nyt jää jotain vauvalle mieleen... =( koitan olla hermostumatta tottakai, ja jos tätä jatkuu niin ymmärrän kyllä pyytää apua, joten siihen en neuvoja kaipaa, lähinnä tähän huoleeni. Kiitos.
Jääkö traumoja...?
....
41013
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Se, että olet huolestut asiasta on hyvä merkki. Haluat lapsesi parasta. Muutamasta tiuskaisusta ei käy kuinkaan, ole huoleti ja nauti vauvastasi. Mikään ei ole niin otollista maaperää syyllisyydelle, kuin äitiys. Sen syyllisyyden kanssa on vain opittava tulemaan toimeen. Yleensä kaikki äidit haluaisivat olla parempia kuin ovat, mutta täydellisyyteen meistä ei pysty kukaan. Silloin kun äiti itse voi psyykkisesti kohtuullisen hyvin, hän yleensä pystyy turvaamaan lapsensa henkisen kasvun ihanasta vaavista mukavaksi aikuiseksi. Hyvää jatkoa teille molemmille!
Niin se on, että ihmisiä olemme mekin ja joskus vaan pinna palaa. Se, ettei kuitenkaan fyysisesti loukkaa lasta on pääasia. Traumoja saa tässä elämässä varmasti jokainen. Se kuuluu elämään ja vaikka vanhemmat kuinka suojelisi lapsiaan, tulee niitä kolauksia sitten ulkopuolelta.
Tsemppiä Sulle, Ap! Olet hyvä äiti ja koita heittää syyllisyys romukoppaan. Kaikki me olemme jotain negatiivista tehneet/sanoneet eikä niitä voi jäädä miettimään. Pääasia on, että rakastaa lapsiaan ja tekee parhaansa. Enempään ei ihminen pysty.
Oma pikkuveljeni oli vauvaikäinen ja itse sitten siinä 4 vuoden paikkeilla, kun äitini sairastui masennukseen - tietääkseni, ei ole koskaan halunnut niistä ajoista puhua vaikka jälkikäteen olenkin kysynyt. Täytyy rehellisesti sanoa, että itselleni on vuosikymmentenkin jälkeen jäänyt mieleeni ne hetket kun itkin isälleni miksi äitini vihaa minua eikä pysty sietämään ja sen, että tuon jälkeen se loppui totaalisesti. Jos jotain pahaa täytyisi lapsuudestani etsiä, niin ne olisivat nuo ajat, kuten äidillenikin. Mutta ei sellaisesta minulle minkäänlaisia traumoja jäänyt ja tuskin myöskään veljelleni.
En usko, että vauvalle jää yhtikäs mitään mieleen noista kerroista. Minulle vähän vanhempana kyllä jäi, mutta sekään ei mikään trauman paikka ole vaikka surullista onkin. Ja vaikka se mieleen jäisikin, niin mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa sitä paremmin hän tuollaiset asiat ymmärtää. Nyt varmaan tärkeintä, että et huolehdi lainkaan tuollaisista asioista - kyllä kaikki järjestyy. :)
mutta muistathan että lapsen perusturvallisuus luodaan ensimmäisen ikävuoden aikana, se vaikuttaa lapsen luonteeseen ja kehitykseen mitä hän on sinä aikana kokenut.
Kannattaa aina laskea kymmeneen ennenkuin suuttuu noin pienelle, joka on täysin vanhempiensa armoilla. Ja jos joskus suuttuu, sen jälkeen hellimistä kovasti ja rakkautta roppakaupalla.
Myös vanhempien keskinäiset riidat aiheuttavat lapselle turvattomuudentunnetta.
Jos on pakko riidellä, vie lapsi vaikka mummulle ja keskustelkaa sitten kovaäänisemmin, vanhemmat keskenään. Pikkuinne ymmärtää ja vaistoaa enemmän kuin me tiedämmekään. Pahan mielen omissa vanhemmissaan hän vaistoaa ja reagoi siihen levottomuudella.