Hyvät syömishäiriöiset, ei teidän mieliala nouse vaikka paino laskisi! Ei teidän huono olo ole painoindeksistä kiinni. Vaikka joku 163cm mittanen ja alipainonen 46 kilonen tyttö laihduttaisi vielä lisää "tunnen oloni niin hirveeksi siaksi ja läskiksi" ei se olo siitä parane ollenkaan! Menkää hankkimaan jotain hoitoa, puhukaa jollekkin. Jos ette hanki apua teidän olo vaan huononee ja huononee ja johtaa lopulta sellaseen olotilaan mistä on vaikea toipua.
Eikä se itsetunto siitä yhtään parane vaikka paino laskisi. Ja mitä te siitä edes hyödytte? Haluatteko näyttää laihoilta, että muut ihmiset näkee teidät kauneina? Koska pelkäätte lihavuutta? Miksi? Ei ne muut terveet ihmiset tykkää laihoista ihmisistä, enemmänkin niillä on halu auttaa, koska ne näkee anoreksian sairaudeksi siinä mitä on syöpäkin. Ja ette te liho jos syötte normaalisti ja jätätte jokapäiväiset älyttömät suklaan/sipsien ahmimiset pois ruokavaliosta.
Teidän hyvä elämä ja onnellisuus on teidän MIELESTÄ kiinni, ei painon! Haluatteko elää elämäänne painontarkkaillessa ja ikuisena ruokapakkomielteisenä? Ettehän te edes pysty elämään normaalia elämää, ja nauttia kaikesta tästä mitä teille on suotu jos ette hankkiudu sairaudestanne eroon ennen ku on jo liian myöhästä.
Teidän mielet on sairastunu, yrittäkää mennä jonnekkin mistä saatte apua niin teidän oma elämänlaatunne saadaan vihdoin kuntoon ja koette taais sen ONNEN jonka viimeksi tunsitte sillon kauan sitten pieninä lapsna. Ettekö haluaisi vihdoinkin elää onnellisena ja olla riippumattomia siitä että mitä pistätte suuhunne?
Eikö se olisi ihaninta mennä vaan jossain eikä miettiä ruokaa?
Tai syödä ihan mitä vaan ilman että miettii paljon tässä on kaloreita, tai miten mun pitäis tämä pureskella?
Tiedän, että kaikki te jotka anorektikoiksi ovat sairastuneet eivät yksinkertaisesti ole onnellisia. Koko ajan pakottava mielentila ja tosi ahdistunut olo vaikka painoindeksi olis 10 (ja tämän sanon huumorilla, koska 10 painoindeksi on jo lähestulkoon kuolema) oli se painoindeksi 20 tai 15, silti mieli maassa ja ahdistaa KOKO AJAN.
Ettekö vihdoin haluaisi olla onnellisia... Miettikää sitä kun lapsina kirmailitte kaikkialle illman huolen häivää. Tai joskus ala/yläasteella ennen sairastumista olitte iloisia eikä ollu koko ajan pakottavaa mielentilaa, olitte vapaita.
Te voitte vielä olla onnellisia, lupaan.
Auttakaa itseänne, kiltit.
Minä tiedän mistä puhun.
Eikä se itsetunto siitä yhtään parane vaikka paino laskisi. Ja mitä te siitä edes hyödytte? Haluatteko näyttää laihoilta, että muut ihmiset näkee teidät kauneina? Koska pelkäätte lihavuutta? Miksi? Ei ne muut terveet ihmiset tykkää laihoista ihmisistä, enemmänkin niillä on halu auttaa, koska ne näkee anoreksian sairaudeksi siinä mitä on syöpäkin. Ja ette te liho jos syötte normaalisti ja jätätte jokapäiväiset älyttömät suklaan/sipsien ahmimiset pois ruokavaliosta.
Teidän hyvä elämä ja onnellisuus on teidän MIELESTÄ kiinni, ei painon! Haluatteko elää elämäänne painontarkkaillessa ja ikuisena ruokapakkomielteisenä? Ettehän te edes pysty elämään normaalia elämää, ja nauttia kaikesta tästä mitä teille on suotu jos ette hankkiudu sairaudestanne eroon ennen ku on jo liian myöhästä.
Teidän mielet on sairastunu, yrittäkää mennä jonnekkin mistä saatte apua niin teidän oma elämänlaatunne saadaan vihdoin kuntoon ja koette taais sen ONNEN jonka viimeksi tunsitte sillon kauan sitten pieninä lapsna. Ettekö haluaisi vihdoinkin elää onnellisena ja olla riippumattomia siitä että mitä pistätte suuhunne?
Eikö se olisi ihaninta mennä vaan jossain eikä miettiä ruokaa?
Tai syödä ihan mitä vaan ilman että miettii paljon tässä on kaloreita, tai miten mun pitäis tämä pureskella?
Tiedän, että kaikki te jotka anorektikoiksi ovat sairastuneet eivät yksinkertaisesti ole onnellisia. Koko ajan pakottava mielentila ja tosi ahdistunut olo vaikka painoindeksi olis 10 (ja tämän sanon huumorilla, koska 10 painoindeksi on jo lähestulkoon kuolema) oli se painoindeksi 20 tai 15, silti mieli maassa ja ahdistaa KOKO AJAN.
Ettekö vihdoin haluaisi olla onnellisia... Miettikää sitä kun lapsina kirmailitte kaikkialle illman huolen häivää. Tai joskus ala/yläasteella ennen sairastumista olitte iloisia eikä ollu koko ajan pakottavaa mielentilaa, olitte vapaita.
Te voitte vielä olla onnellisia, lupaan.
Auttakaa itseänne, kiltit.
Minä tiedän mistä puhun.
Vastaukset 5
Vanhimmat
kyllä mun mieliala ainakin nousee kun vaaka ja mittanauha näyttää pienempää lukua.
Ja terveet ihmiset ei tykkää laihoista? mitä ihmeen väliä sillä on? mä tykkään ja se riittää mulle? eiks pääasia oo kuitenkin olla itse tyytyväinen? ja joo, nyt sanot ettet ikinä tuu olee tyytyväinen. ehkä, ehkä en, yritän silti.
Hei. En sairasta anoreksiaa, mutta bulimiaa kyllä. Siitä huolimatta olen aina kuvitellut, että laihuus on tie onneen. Vasta nyt olen tajunnut, että näin ei ole. Onnellisuutta on olla vapaa. Kirjoitit niin hyvin, että en oikein voi lisätä siihen mitään.
Olen itse nyt alkanut syömään normaalisti. Paino on noussut aika paljon, mutta se ei haittaa minua, sillä tahdon vain elää niinkuin kuka tahansa.
Toivottavasti kirjoituksestasi on muillekin rohkaisua.
Kiitos kirjoituksestasi, mutta en tiedä että voinko koskaan enää ellä " vapaasti". Olen käynyt viime lokakuusta asti terapiassa mutta se ei ole auttanut...rouka pyörii koko ajan mielessä. Haluaisi elää ilman anoreksiaa ja vihaan sitä, mutt Pääsenkö siitä ikinä eroon!?
Niin että pystytkö sinä vai tietäämään voiko siitä parantua???
Minkälaisessa terapiassa käyt? Kerro tuntemuksistasi, älä pidä mitään sisälläsi vaan anna kaiken tulla ulos. Tiedän että anoreksia on sydäntä raastavaa, se vie viimeisetkin onnenrippeet elämästä kunnes jää jäljelle vaan pakkomielteinen suhtautuminen ruokaan ja iso musta tyhjyys joka vaan laajenee ja laajenee...
Oma äitini sairastui anoreksiaa 14 vuotiaana, joka muuntautui bulimiaksi 22 vuoden ikäisenä .Hän sairasti bulimiaa ja anoreksiaa yhteensä 30 VUOTTA ja PARANTUI. Mitä aikaisemmin menette hoitamaan itseänne, sitä varmemmin ja nopeammin paranette. Oma äitini oli pahin mahdollinen esimerkki syömishäiriöisestä ja hän elää nykypäivänä onnellisesti eikä enää mieti mitä suuhunsa pistää tai paljon painaa tai että monta kertaa pureskelee ruokansa jne... Äitini parantui ja myös te voitte parantua, LUPAAN.
Puhukaa, älkää pitäkö mitään sisällä ja sanokaa tunteistanne, olivat ne mitä vain- joko vaa'alle menemisen harkitsemista tai syyllisyydentuntemista suklaansyömisestä.
Kerro terapeutillesi tunteistasi, äläkä vaan harkitse kertomista. Hän ei voi auttaa sinua jos sinä et kerro kaikkea. Jos olet todella masentunut/ahdistunut sinulle voidaan tehdä diagnoosi johon saat sopivan määrän lääkitystä mahdollisiin masennuksen oireisiin.
Kaikki on vain kyse siitä, että anoreksia on saanut mielesi järkkymään ja sitä varten ovat terapeutit. He auttavat sinua saamaan normaalin ajatuksenkulun takaisin ja pääsemään eroon kaikesta ahdistuksesta ja masennuksesta mitä koet juuri nyt...
On todella harmillista, että jotkut ihmiset elävät koko elämänsä tarkkaillen painoaan ja syömisiään... En ikinä halua kenellekkään ihmiselle samanlaista kohtaloa kuin äidilleni. Äitini olisi kuollut muutaman vuoden sisällä jollei olisi vihdoin kohdannut ongelmaansa ja ollut vihdoin valmis taistelemaan sitä vastaan.
Taistelkaa sairausta vastaan, rakkaat.
Minä edelleenkin lupaan että parannutte.
Ja vielä yksi asia, jos terapeuttinne ei tosiaan auta (joka on kuiteskin todella epätodennäköistä) hankkiutukaa paremmalle. Käykää lapinlahden sairaalalla, tai apollonkadulla sijaitsevassa yksikössä...
Vaikka se on raskasta, yrittäkää hankkiutua hoitoon, ja miettikää kuinka turhasta joudutte kärsimään. Ruoka ja paino?
Jos olette onnellisia, ei näillä asioilla ole merkitystä. Kuvitelkaa elämää onnellisena, ilman huolia.
Se vasta on elämää.
Saatte sen kyllä, teidän vain tulee olla vahvoja.
Käyn terapiassa kerran viikossa. Olen kertonut terapeutille esim. pakonnaisesta liikkumisesta ja kokoaikaisesta ruuan miettimisestä mutta ei se ole asiaa mitenkään auttanut. miten terapeutin pitäisi kertomiini asioihin suhtautua??? En ymmärrä miten asioiden kertominen voisi auttaa niistä eroon pääsemisestä?!