Oheinen viesti ansaitsee noston alempaa. Siinä hehkuu elämänkokemus ja ymmärrys siitä, mitä merkitsevät lapset, elämä, abortti ja suru.
Juuri kertojan tavoin ajattelevat hieman vanhemmat abortin kanssa tekemisiin joutuneet. Kunpa nuoremmatkin oivaltaisivat, että hekin päätyvät näihin ajatuksiin muutaman vuoden kuluttua.
"...Muista että se aika, kun lapset ovat niitä "hankalia" ja teettävät työtä eniten (vaipat, syöttäminen, pukeminen, peseminen) menee kuitenkin pian ohi. Useammassa lapsessa on se etu, että he kasvattavat myös toinen toisiaan.
Ihaninta omissa lapsissa on se sisarusten välisen rakkauden seuraaminen, toki myös tappeluja on ja niinhän se pitää ollakin. Mulla on kaksi poikaa ja sitten tuli toivomani tyttö, enkä yhtään heistä vaihtais "ikunas" mihinkään ja olen onnellinen että olen saanut heidät kaikki kantaa ja synnyttää.
Kuten on monesti se tullut ilmi, niin harva katuu lapsensa synyttämistä, mutta moni varmasti abortointia. (Tottahan niitä hetkittäisiä "arghh, miks noikin on pitäny tehdä tohon riesaksi" -hetkiä tulee kaikille jossain vaiheessa.)
Mulla neljäs abortoitiin, ja jos voisin kelloa kääntää takaisin, niin senkin synnyttäisin. Ei sitä asiaa voi koskaan kuitenkaan unohtaa, eikä elämä ole koskaan sama tapahtuneen jälkeen kuin ennen tapahtunutta."
Juuri kertojan tavoin ajattelevat hieman vanhemmat abortin kanssa tekemisiin joutuneet. Kunpa nuoremmatkin oivaltaisivat, että hekin päätyvät näihin ajatuksiin muutaman vuoden kuluttua.
"...Muista että se aika, kun lapset ovat niitä "hankalia" ja teettävät työtä eniten (vaipat, syöttäminen, pukeminen, peseminen) menee kuitenkin pian ohi. Useammassa lapsessa on se etu, että he kasvattavat myös toinen toisiaan.
Ihaninta omissa lapsissa on se sisarusten välisen rakkauden seuraaminen, toki myös tappeluja on ja niinhän se pitää ollakin. Mulla on kaksi poikaa ja sitten tuli toivomani tyttö, enkä yhtään heistä vaihtais "ikunas" mihinkään ja olen onnellinen että olen saanut heidät kaikki kantaa ja synnyttää.
Kuten on monesti se tullut ilmi, niin harva katuu lapsensa synyttämistä, mutta moni varmasti abortointia. (Tottahan niitä hetkittäisiä "arghh, miks noikin on pitäny tehdä tohon riesaksi" -hetkiä tulee kaikille jossain vaiheessa.)
Mulla neljäs abortoitiin, ja jos voisin kelloa kääntää takaisin, niin senkin synnyttäisin. Ei sitä asiaa voi koskaan kuitenkaan unohtaa, eikä elämä ole koskaan sama tapahtuneen jälkeen kuin ennen tapahtunutta."
Vastaukset 10
Vanhimmat
Aika yksioikoista, aika harva luultavasti noin ajattelee. Onhan se toki leppoisaa kiikkustuolissa palvelukodissa tuumiskella, jos nyt sittenkin, mutta epärealistista semmoista nuorille tyrkytellä, nuorilla kuitenkin tilanne on käsillä juuri ja heti.
Mitä muuten jos yrittäisitte ymmärtää (tällä ja useallakin muulla palstalla, missä käsitellään lapsiaiheita) että kaikki ihmiset EIVÄT ole lapsirakkaita, vaikka nyt olisivatkin naisiksi syntyneet. Tähän pieneen mutta raivostuttavaan yksityiskohtaan törmää useissa keskusteluissa.
Olet oikeassa siinä, että harvat joutuvat ajattelemaan aloituksessa kuvatulla tavalla. Normaali nainen / perhe ei surmaa lapsiaan abortissa ja onnekseen näin väistää kuoleman varjon.
Useimmat abortin teettäneet kypsyvät ja ajattelevat juuri aloituksessa kuvatulla tavalla. He havaitsevat, ettEI OLLUT MAHDOLLISTA palata aikaan ja tilaan ennen lapsen olemassaoloa. He kaipaavat lastaan ja abortin varjo ja suru seuraavat heitä matkan loppuun saakka. Aloituksessa siteerattu kolmen lapsen äiti ymmärsi elämän ja lapsen olemuksen täydelleen oikein.
Sitten on tietysti marginalisoitunut aborttia tyrkyttävä ja jopa lasta vihaava a-asiamiesjoukko... Osa on abortin jälkitrauman vallassa ja osa jopa liikkeellä periaatesyistä vailla kokemusta asiasta. Heidän "ajattelunsa" paketti koostuu epäloogisiin ja virheellisiin väitteisiin käärityystä lyhytnäköisestä itsekkyydestä. Kiitos EI!
Abortti-asiamiehille on kiusallistakin kiusallisempaa, että abortin tekijät kertovat surustaan. A-asiamies "Saara" koettaa selittää aloituksessa kuvatun kertomuksen kiikku-tuolifilosofiaksi. Jos nyt sivuutamme paitisi elämään myös elämänkokemukseen kohdistuvan abortti-asiamiesten harrastaman pilkan, niin toteamme Saaran väitteen muutoinkin vääräksi. Aloituksessa siteerattu äiti on LASTEN JOKAPÄIVÄINEN ÄITI, ei vielä lähelläkään kiikkutuolia. Tämä kolmen lapsen äiti on nuorehko nainen, ei palvelutalon asukas.
Saaran kommentti on tyypillistä venkoilua. Saara ja muut abortti-asiamiehet eivät uskalla käsitellä eivätkä edes myöntää abortoidun lapsen tuottamaa kuolemansurua ja äidin kaipausta, joka tyypillistä abortintekijää painostaa.
Ps. kun Saara ja muu abortti-väki on kiikkuu palvelutalossa, niin viimeisiä asioita, joita he tajuavat on, että heitä hoitivat ikätovereiden lapset ja lapsenlapset... Naapurihuoneen mummoa kävivät sunnuntiana tervehtimässä lapsen lapsen lapset. A-asiamiestä käyvät joka yö tervehtimässä työelämän saavutukset, kerätty omaisuus, abotttioikeus ja menetetty elämä.
Venkoilet tässä viattomille sivullisille ajatuksia ja asenteita - esitä edes yksi fakta oletuksesi "Useimmat abortin teettäneet kypsyvät ja ajattelevat juuri aloituksessa kuvatulla tavalla" perusteeksi.
Itselläni ei ole sitä kuuluisaa faktaa, vain mutu-tuntumalla uskallan väittää, että hiulihei kukaan terve normaali nainen liihottelee "kuoleman varjossa" vaan on aivan tyytyväinen ratkaisuihinsa.
Suomen näyttämötaide tarvitsee sinua ja kavereitasi....
Mitenkäs muuten venkoilet itsesi irti tästä tosiasiasta, että kaikki naiset eivät ole lapsirakkaita? Venku venku....
Olen se, joka kirjoitti tuon viestin. Se viesti on kirjoitettu aloitukseen "jumaliste kun itkettää". Jos luet sen kirjoituksen niin ehkä ymmärrät vähän paremmin mikä oli tämän jutun punainen lanka.
Minusta tuo on aika jännä toteamus, että aika harva luultavasti noin ajattelee. Itse olen kyllä huomannut monenkin perheellisen joka on jo yhden tai useamman lapsistaan saanut ohi sen vauvavaiheen ajattelevan juuri näin.
Ja tosiaan johonkin "kiikkustuoli-ikään" on melkoisen monta vuotta itselläni vielä edessä.
Ensinnäkin sen aloitusviestin kirjoittajahan on kahden pojan äiti, joka kertoo olevansa menossa aborttiin, miten häntä itkettää ja on suruissaan. Hän itse epäilee jaksamistaan kolmen kanssa kahden sijaan. Saan hänestä kuvan, että hän haluaisi olla mahdollisimman "hyvä ja täydellinen äiti" ja siksi epäilee jaksamistaan. Minulla itsellä on monia tuttuja, vanhempia kuin minä ja he ainakin minua rohkaisivat niissä "voi ei, en mä jaksa" -tuntemuksissa juuri niillä toteamuksilla mitä tässä itse rohkaisuksi ja tsemppaukseksi hänelle kerroin.
Lukiessa hänen tekstiään ja etenkin viimeisen osa siitä, tulee ainakin itsellä mieleen, että onko abortti oikea ratkaisu. Olo voi tuntua joskus äitinä tosi toivottomalta ja olevansa jaksamisensa äärirajoilla, mutta onko abortti hänelle helpotus, vai kriisi josta on vaikea päästä yli.
Tässähän ei ole lainkaan kysymys siitä etteikö tämä kyseinen ihminen olisi lapsirakas joka on aborttiin menossa.
Heillä on tapana copypastata toisten viestejä, irroitella asiayhteyksistään tai typistellä mielivaltaisesti, jolloin viestin sanoma muuttuu.
No, kuten heidän tunnettu esikuvansa muinoin totesi, "tarkoitus pyhittää keinot"...
"...Minusta tuo on aika jännä toteamus, että aika harva luultavasti noin ajattelee. Itse olen kyllä huomannut monenkin perheellisen joka on jo yhden tai useamman lapsistaan saanut ohi sen vauvavaiheen ajattelevan juuri näin..."
Äitini juuri eilen sanoi kun puhuttiin murrosiän ongelmista, että onneksi omat lapset ovat jo aikuisia, koska se aika on ollut raskasta ja täynnä huolia ja murheita. Samoin jatkuvaa uhmaikää koko lapsuus alusta loppuun.
Ymmärrän äitiäni oikein hyvin kun nyt alkaa omalla lapsellani esimurrosikä. Jos noita lapsia olisi useampia, niin saa nähdä miten itse selviän näistä kaikista koukeroista.
Minä jouduin kanssa abortin eteen olessani jo 41 v.
kirjoitinkin siitä tuolla aiemmin. Ajattelin olevani jo liian vanha. lapseni olivat silloin 8 ja 10 v.
Jos ajan takaisin saisin, en aborttia tekisi.
Toisaalta riski lapsen vammaisuuteen kasvaa äidin
iän myötä ja rankkaa olisi ollut sekin tai jos
raskaus olisi keskeytynyt sitten myöhemmin itsestään. Vain 30 % yli 40 v raskauksista jatkuu loppuun asti. No minä sairastuin tosi vakavaan masennukseen ja yhä nyt 6 vuoden kuluttua suren asiaa. Jos joku osaisi hieman helpottaa raskasta taakkaani, ottaisin sen sydämellä vastaan.
mutta jos osaisin niin auttaisin. Jaksamista sinulle ja Jumalan siunausta. Kaiken voi saada anteeksi, se ainakin helpottaa. Raamatun lukeminen on minulle ollut paras lohdutus.
kaikkea hyvää!
uskon että Raamatun lukeminen auttaa joka tapauksessa, uskot Jumalaan tai et(en tarkoittanut "käännyttää" tms, en harrasta sellaista, ne on jokaisen omia valintoja). Se on tuonut lohtua ja viisautta kautta aikojen eri puolilla maailmaa miljoonien ja miljoonien ihmisten elämään. Siksi suosittelen. Ja monet muutkin suosittelisivat :)