Olen kolmikymppinen nainen. Opiskelen ja elän vakituisessa parisuhteessa. Parisuhteeni on kolmas liitto. Kaksi aiempaa liittoani ovat päättyneet molemmat erittäin riitaisasti enkä ole pitänyt yhteyttä entisiin kumppaneihini, niin kuin en myöskään heidän perheisiinsä tai muihin kumppanin kautta elämääni tulleisiin ihmisiin.
Tiiviitä ystävyyssuhteita minulla ei ole, eikä ole koskaan ollutkaan. Olen ollut lapsesta saakka varsin yksinäinen ja kun olin nuori, muistan vanhempieni yrittäneen puuttua asiaan.
Koulukavereihini en ole pitänyt koskaan mitään yhteyttä lukuun ottamatta lapsuuden koulukavereita - silloin leikin muutamien tyttöjen kanssa jonkin verran, mutta nämäkin ihmissuhteet katkesivat aina jostain syystä. Yleensä siksi, että kaverini eivät suostuneet ns. tanssimaan minun pillini mukaan...
Aikuisemmalla iällä olen pärjännyt työelämässä varsin hyvin ja edennyt työpaikoillani erittäin nopeasti ja ollut työntekijänä pidetty. Pomoni eivät ole koskaan saaneet tietää sitä, että heidän arvostama työntekijä on varastanut kassasta ja suoraan työpaikan materiaalivarastoista. Enkä nyt tarkoita mitään klemmarivarkauksia tai vessapaperin kähveltämisä. Muutamilla työpaikoilla on kuitenkin tullut ongelmia ihmisten kanssa ja olen lähtenytkin näistä paikoista hieman ovet paukkuen, työtodistuksia pyytelemättä.
Olen aiemmin erään työsuhteen (riitaisasti) katkettua masentunut syvästi ja kärsinyt paniikkihäiriöoireista. Hakeuduin tällöin hoitoon ja olin pitkään lääkityksellä. En kuitenkaan saanut luotua hyvää terapiasuhdetta, koska muutin muutaman kerran paikkakunnalta toiselle ja hoitosuhteet katkesivat. Viimeisin hoitosuhteeni oli 10 keskustelukäyntiä psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Keskustelin hänen kanssaan lähinnä ihmissuhdevaikeuksistani ja jännittämisestäni. Hoitosuhde päättyi, kun sairaanhoitaja katsoi, että kykenen riittävän hyvin analysoimaan ongelmiani itsekin. Hänen mukaansa olin kykeneväinen tämän takia myös itse hoitamaan itseäni.
Tunne-elämältäni olen "kylmä" mutta erittäin ailahtelevanen. Saatan tuohtua erittäin voimakaasti ihan epäolennaisista seikoista ja tunnen tällöin ihan fyysisiä oireita - korvissani alkaa suhista ja kädet tärisevät. Saatan suuttua ihan mitättömistä ja minulle kuulumattomista asioista aivan hirvittävästi. Vihastun mm. siitä, jos joku etäisempikin tuttava on asioista minun kanssani eri mieltä, koska olen itse tietenkin oikeassa. Tiedostan kyllä tämän järjettömyyden.
Olen tunnistavina itsessäni narsistin piirteitä ja ne aiheuttavat ristiriitaisen olon. Tiedän, että on olemassa kanavia narsistien uhreille, mutta voiko narsisti itse saada apua jostain? Voiko narsismia hoitaa?
Ja ennen kaikkea - onko minulla narsistinen persoonallisuushäiriö?
Tiiviitä ystävyyssuhteita minulla ei ole, eikä ole koskaan ollutkaan. Olen ollut lapsesta saakka varsin yksinäinen ja kun olin nuori, muistan vanhempieni yrittäneen puuttua asiaan.
Koulukavereihini en ole pitänyt koskaan mitään yhteyttä lukuun ottamatta lapsuuden koulukavereita - silloin leikin muutamien tyttöjen kanssa jonkin verran, mutta nämäkin ihmissuhteet katkesivat aina jostain syystä. Yleensä siksi, että kaverini eivät suostuneet ns. tanssimaan minun pillini mukaan...
Aikuisemmalla iällä olen pärjännyt työelämässä varsin hyvin ja edennyt työpaikoillani erittäin nopeasti ja ollut työntekijänä pidetty. Pomoni eivät ole koskaan saaneet tietää sitä, että heidän arvostama työntekijä on varastanut kassasta ja suoraan työpaikan materiaalivarastoista. Enkä nyt tarkoita mitään klemmarivarkauksia tai vessapaperin kähveltämisä. Muutamilla työpaikoilla on kuitenkin tullut ongelmia ihmisten kanssa ja olen lähtenytkin näistä paikoista hieman ovet paukkuen, työtodistuksia pyytelemättä.
Olen aiemmin erään työsuhteen (riitaisasti) katkettua masentunut syvästi ja kärsinyt paniikkihäiriöoireista. Hakeuduin tällöin hoitoon ja olin pitkään lääkityksellä. En kuitenkaan saanut luotua hyvää terapiasuhdetta, koska muutin muutaman kerran paikkakunnalta toiselle ja hoitosuhteet katkesivat. Viimeisin hoitosuhteeni oli 10 keskustelukäyntiä psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Keskustelin hänen kanssaan lähinnä ihmissuhdevaikeuksistani ja jännittämisestäni. Hoitosuhde päättyi, kun sairaanhoitaja katsoi, että kykenen riittävän hyvin analysoimaan ongelmiani itsekin. Hänen mukaansa olin kykeneväinen tämän takia myös itse hoitamaan itseäni.
Tunne-elämältäni olen "kylmä" mutta erittäin ailahtelevanen. Saatan tuohtua erittäin voimakaasti ihan epäolennaisista seikoista ja tunnen tällöin ihan fyysisiä oireita - korvissani alkaa suhista ja kädet tärisevät. Saatan suuttua ihan mitättömistä ja minulle kuulumattomista asioista aivan hirvittävästi. Vihastun mm. siitä, jos joku etäisempikin tuttava on asioista minun kanssani eri mieltä, koska olen itse tietenkin oikeassa. Tiedostan kyllä tämän järjettömyyden.
Olen tunnistavina itsessäni narsistin piirteitä ja ne aiheuttavat ristiriitaisen olon. Tiedän, että on olemassa kanavia narsistien uhreille, mutta voiko narsisti itse saada apua jostain? Voiko narsismia hoitaa?
Ja ennen kaikkea - onko minulla narsistinen persoonallisuushäiriö?
Vastaukset 4
Vanhimmat
En silti ole koskaan ajatellut olevani narsisti - päinvastoin. Minussa on liikaakin herkkyyttä - ja sehän aidolta narsistilta kai puuttuu? En myöskään usko, että narsisti analysoi itseään ja miettii vikojaan: eihän hänellä ole niitä, vaan vika on muissa.
Voi vaikuttaa ylpeydeltä ja itsekeskeiseltä, ettei ole -koskaan ollutkaan- ystäviä, tai ei pidä yllä ihmissuhteita. Oikeasi kyse voi olla siitä, että nämä "ystävyyssuhteet" eivät ole antaneet sitä mitä kaipaa ja odottaa,
Minulla on lisäksi tietoista roolinottoa ja näyttelemistä joissain tilanteissa. En ole varma, miksi teen niin. Ehkä haluan päteä, tuoda itseäni esille, ja ajattelen, että olemalla vain pelkkä arki-minä jään sivuun. Toisaalta en edes piittaa toisten arvostuksesta; en ainakaan niiden, joilta en mitään odota saavani (enkä saakaan).
Luulen, että oikeasti haen vain lisää ja monipuolisempaa sisältöä elämääni. Nykyisissä olosuhteissani olen aika loukussa, ja ainoa tapa rikastuttaa elämääni, on ottaa eri rooleja.
Olen myös naishenkilö. Itse asiassa olen jo kauan ajatellut, että monissa asioissa muistutan enemmän miehiä, erityisesti ihmissuhteissa ja tunne-elämän asioissa. Ei minulla ole ystävättäriä, joiden kanssa jakaa kokemuksia - eikä ole kyllä haluakaan. Tarkoitatkohan sinäkin tunteiden "kylmyydellä" faktojen toteamista, hyväksymistä? Tunne-elämänkin voi laittaa poikki-ja-pinoon -jos siinä ei halua velloa. Niinhän monet miehetkin tekevät.
Muuten: En ole lesbo.
olla herkkä ihminen, jossakin sielun sopukoissa, mutta ei näytä sitä julkisesti, koska se on narsistin mielestä heikkoutta ja huonoutta, puhumattakaan jos itkettää.
Vetää mielummin erilaisia tilanteisiin sopivia rooleja ja käyttää ihmisiä tunne-ja muillakin tasoilla omaksi hyväkseen..tai voi esittää "myötätuntoista", mutta yleensä se on niin pinnallista, että toinen ihminen vaistoaa sen.
Tuntemani narsku ei tunne empatiaa tai sympatiaa toisia ihmisiä kohtaa, hän on yksikertaisesti kykenemätön.
Ja totta, aito narsku syyttelee aina muita ja mollaa, vika ei ole koskaan hänessä itsessään, vaan esim väkivaltatilanteissa toinen on käytöksellään kaiken aiheuttanut ja hän "junailee" asiat ja kiperät tilanteet aina itselleen hyödyksi ja uskoo vilpittömästi olevansa maailman napa ja muita "ylempiarvoisempi" ihmisenä sekä työntekijänä korvaamaton.
Kyllä sinusta voi narskun piirteitä huomata.
Ja on hienoa että joku teistäkin on rehellinen itselleen. Siinäpä se onkin, narsismista voi päästä eroon terapialla, sen vain täytyy olla tarpeeksi pitkäkestoista ja olla rehellinen terapeutille sekä ns. hoitomyönteinen.
Uskon että elämäsi olisi helpompaa myös itsellesi jos niin toimit
Tsemppiä
Narsisti ei itse nää itsessään mitään vikaa vaan syy kaikkeen on aina jossakin toisessa. Et siis ole ainakaan narsisti. Muista persoonallisuushäiriöistä en tiedä..