Onko

Sehän riippuu siitä, mitä kaikkea suostuu vastaanottamaan. Itse kyllä panisin puolisoni koville, jos hänen eka selityksensä ei menisi mun jakeluun. Kertoisin miltä se musta kuulostaa ja tuntuu ja vaatisin parempaa selitystä. Puolison pitäis siis yrittää enemmän, kehdata kertoa totuus tms. Enkä antais periksi seuraavallakaan kerralla, vaan nostaisi katin pöydälle niin monta kertaa, että totuus tulisi selväksi.
Siitä sitten juteltaisiin taas lisää, ehkä jo tunteet hiukan laantuneina, ja yritettäis päästä takaisin yhteisymmärrykseen.
Mitäpä sitä muutakaan voi, jos toista rakastaa ja löytää itsestään anteeksi antamisenkin halun.

Niin. Mieheni ei ole suoranaisesti käynyt vieraissa, mutta on valehdellut minulle vuosia. Olemme siis eläneet ns. kulissia. Kaikki oli niin kaunista ja ihanaa ja hän kun ei ole niin tunteva, ei ollutkaan niin lojaali mitä lupasi olla já mitä itse olin.

Mietin, jätänkö tämän suhteen ja jatkan yksin lasten kanssa. Mies on ihan ok, mutta enää en pysty tuntemaan häntä kohtaan niin vahvasti enkä luota häneen. Siis vaikka hän väittää, ettei koskaan petä, miksi uskoisin kun hän on ennenkin pystynyt pitkäaikaisesti fuulaamaan minua.

Vaihtoehtona jäädä suhteeseen on, että hyväksyn, ettei rakkautta oikein ole. Hoidamme lapset, muut siat, seksin ja olemme kaverit toisillemme. Vai alanko elää yksin ilman "ystävää", lapsille omistautuen. Silloin ei ole kenelle kertoa asioitaan, koska ei ketään muuta asiani niin paljon kiinnosta kuin mitä mies kuuntelee. Ei olisi kotona toista aikuista, jonka kanssa käydä lenkillä, tehdä viikonloppuruokia, retkiä lasten kanssa etc.. Tilalle saisin oman henkisen vapauteni. Ei mies siis minua kahlitse, mutta saisin sen vapauden epäluottamuksen tuskasta. Toistaalta, toinen tuska tulisi tilalle; ikävä, yksinäisyys, rahahuolet...

Minäkin pohdin mitä tehdä. Jos teillä ei ole lapsia, nostaisin kytkintä.