oon 2 vuotta sairastanut jonkin asteisia syömis ongelmia,viime keväänä aloitin oksentamisen ja sairastuin bulimiaan.Tuntui,että kaikki oli hallinnassa ja oksentamista tapahtui vain silloin tällöin.Asiasta ei oikeastaan tiedä kuin poikaystäväni,jolle kerroin ongelmastani puoli vuotta sitten.Sen jälkeen on kaikki alkanut mennä huonommin.Välillä tulee "jaksoja" jolloin saatan oksentaa päivän aikana useaan kertaan ja samanlaista jatkuu jonkin aikaa kunnes tulee kausia kun en oksenna (kestävät muutamasta päivästä jopa viikkoihin,mutta sen jälkeen taas ratkean oksentamiseen :( parhaimmillaan olen ollut oksentamatta kuukauden verran,mutta sen jälkeen on seurannut rankka huono vaihe ja tuntuu,ettei mistään tule mitään.
Olen käynyt lääkärissä ongelmani takia kahteen kertaan ja sieltä sain lähetteen nuorisoneuvolaan,joka ei tuntunut hyvältä paikalta,kun koko ajan oli syyllistävä tunnelma ja tuntui,ettei se terapeutti loppujenlopuksi edes uskonut kaikkea mitä sanoin..Siksi soitin sinne ja sanoin,etten halua hoitaa asiaa näin. (puhuin asiasta ennen tätä terveyskeskuksen lääkärin kanssa ja hän ei pakottanut jatkamaan tuolla)
Nyt on taas ollut reilun viikon verran huono vaihe ja tuntuu,ettei kohta enää edes jaksais yrittää parantua,kun kaikki yritykset on ollu niin turhia ja johtanu aina vaan huonompaan :( poikaystävä on huolissaan ja haluaisi kertoa vanhemmilleni,että olisi kotona joku joka valvoisi,jos tilanne jatkuu samanlaisena.Pelkään vanhempieni reaktiota ja sitä,että menetän poikaystäväni,jos vanhemmille kerrotaan.Voin olla väärässäkin,mutta luulen,ettei kertominen edesauta paranemista,kun kotiolot muuttuvat jo ennestään raskaista vielä raskaammiksi.Vanhempani eivät muutenkaan ymmärrä syömishäiriöiden kaltaisia sairauksia,sillä jos jollain heidän tuntemallaan henkilöllä on tälläinen ongelma niin he saattavat sanoa esim. "ei ole sen tytön vanhempien vika,että heillä on hullu tytär ja kuinka kurjaa on tuolla tavalla kiusata vanhempia tahallaan" eivät vanhempani välttämättä omalla kohdallanani suhtautuisi noin,mutta tuo vääristynyt mielikuva syömishäiriöisistä ei ainakaan rohkaise kertomaan asiasta..En vain uskalla kertoa,kun pelkään,etten jaksaisi sitä.Olen oikeasti yrittänyt parantua ja haluan parantua,mutta pääasiassa juuri noiden kotiolojen takia en vaan pysty (vanhemmat riitelevät,eivätkä hyväksy seurusteluani ja kotoa saa suurimmaksi osaksi negatiivistä palautetta kaikesta)
Kysynkin nyt,mitä pitäisi tehdä kun tuntuu,ettei ole mitään keinoja selvitä tästä tilanteesta.Olisin kiitollinen jos joku kirjoittaisi,miten on itse parantunut bulimiasta.Niin ja pitää vielä kiittää jos joku jaksoi lukea tän mammuttiviestin :)
Olen käynyt lääkärissä ongelmani takia kahteen kertaan ja sieltä sain lähetteen nuorisoneuvolaan,joka ei tuntunut hyvältä paikalta,kun koko ajan oli syyllistävä tunnelma ja tuntui,ettei se terapeutti loppujenlopuksi edes uskonut kaikkea mitä sanoin..Siksi soitin sinne ja sanoin,etten halua hoitaa asiaa näin. (puhuin asiasta ennen tätä terveyskeskuksen lääkärin kanssa ja hän ei pakottanut jatkamaan tuolla)
Nyt on taas ollut reilun viikon verran huono vaihe ja tuntuu,ettei kohta enää edes jaksais yrittää parantua,kun kaikki yritykset on ollu niin turhia ja johtanu aina vaan huonompaan :( poikaystävä on huolissaan ja haluaisi kertoa vanhemmilleni,että olisi kotona joku joka valvoisi,jos tilanne jatkuu samanlaisena.Pelkään vanhempieni reaktiota ja sitä,että menetän poikaystäväni,jos vanhemmille kerrotaan.Voin olla väärässäkin,mutta luulen,ettei kertominen edesauta paranemista,kun kotiolot muuttuvat jo ennestään raskaista vielä raskaammiksi.Vanhempani eivät muutenkaan ymmärrä syömishäiriöiden kaltaisia sairauksia,sillä jos jollain heidän tuntemallaan henkilöllä on tälläinen ongelma niin he saattavat sanoa esim. "ei ole sen tytön vanhempien vika,että heillä on hullu tytär ja kuinka kurjaa on tuolla tavalla kiusata vanhempia tahallaan" eivät vanhempani välttämättä omalla kohdallanani suhtautuisi noin,mutta tuo vääristynyt mielikuva syömishäiriöisistä ei ainakaan rohkaise kertomaan asiasta..En vain uskalla kertoa,kun pelkään,etten jaksaisi sitä.Olen oikeasti yrittänyt parantua ja haluan parantua,mutta pääasiassa juuri noiden kotiolojen takia en vaan pysty (vanhemmat riitelevät,eivätkä hyväksy seurusteluani ja kotoa saa suurimmaksi osaksi negatiivistä palautetta kaikesta)
Kysynkin nyt,mitä pitäisi tehdä kun tuntuu,ettei ole mitään keinoja selvitä tästä tilanteesta.Olisin kiitollinen jos joku kirjoittaisi,miten on itse parantunut bulimiasta.Niin ja pitää vielä kiittää jos joku jaksoi lukea tän mammuttiviestin :)
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tilanteesi on kieltämättä kinkkinen.. Suosittelisin silti olemaan rohkea ja kertomaan vanhemmilesi tilanteestasi. Olet jo kuitenkin pitkään vatvonut tilannetasi noin eikä se ole helpottanut. Avoimuus ja rehellisyys läheisiäsi kohtaan olisi itsesikin kannalta reilua, vaikka aluksi voisikin olla ahdistavaa, uskon että sinua tuetaan.
Itselläni ollut samankaltainen tilanne muutama vuosi sitten, vanhemmat aluksi vihaisia ja ymmällään kun kerroin heille sairaudestani, mutta lopulta tukenani kun ymmärsivät etten sitä tehnyt heitä kiusatakseni, en omasta tahdostani, vaan että se oli sairaus josta halusin parantua.
Kun he ja minä saimme lisää tietoa taudin kuvasta, alkoi parantuminen pikku hiljaa. Avoimuus oli vaikeaa, mutta loppujen lopuksi kannattavaa, sillä ilman tukea on vaikea selvitä.
Kannattaa siis kertoa ja hakea yhdessä apua, kyllä se siitä pikku hiljaa sitten helpottaa, kun vaan uskaltaa ja uskoo ja tahtoo tämän ongelman voittaa. Tsemppiä!! :)