Tässä jo alkuraskauden aikana on tietysti tullut luettua IHAN kaikki mahdollinen koskien synnytystä ja viimeisimpänä suomi24 muita palstoja kokemuksien suhteen.
Itse persoonana muutun koko ajan raskauden myötä ihmeellisesti, mutta yksi asia ei parane vaan pahenee koko ajan ja se on pelko.
Olen täysin kahden vaiheilla kumpaan päädyn, luonnolliseen synnytykseen vaiko sektioon.
Sektion kannalle taivun toistaiseksi IHAN väkisinkin ja syyt on seuraavia:
-Synnytys itsessään on lähes täysin kontrolloimaton tapahtuma ja se yksistään jo pelottaa ihan helvetisti. Toinen puoli kysyy huutaen, että mitä järkeä on ottaa sellaisia riskejä edes eteensä mitä synnytykseen kuuluu, koska nykypäivänä ne kaikki on minimoitavissa sektiolla (puhun nyt nimenomaan vauvan terveydestä). Toinen puolisko taas oikein odottaisi sitä huimaa kokemusta, mutta hitto; imukuppi = revennyt alapää yms kammottavaa..huoh. EI.
- Tuo alapään kunto synnytyksen jälkeen...Alempana ketjussa oli aloitus nimenomaan imukupin "tuhoista" ja 100% EI; en minä halua repaleista tiskirättiä korjattavaksi leikkauksilla YKSITYISELLÄ (mikä maksaa tietysti maltaita), jos korjaantuu ikinä.
Minä ainakin olen niin pinnallinen kuspää, että koen sukuelimeni sen verran tärkeiksi, että "suojelen" kammottavilta tuhoilta aivan taatusti. Suurimpana syynä on varmasti tähän astinen hyvä seksielämä ja sen menettämisen pelko; entä jos koko värkki on pilalla synnytyksen jälkeen?!
- Sektiohaava on luetun perusteella kivulias ja hidas toipumaan. Mutta kuinka pahaa se on loppujen lopuksi verrattuna revenneeseen alapäähän ja sen tuomiin, ehkä loppuelämän kestäviin tuskiin ja tuloksettomiin parannusyrityksiin, vauvan mahdolliseen hapenpuutteeseen ym riskeihin?
Kun lasken yhteen synnytyksen riskit ja erittäin mahdolliset haitat, käännyn sektion puolelle todellakin luonnostaan!
Oma itsesuojeluvaistonikin sanoo, että on paljon fiksumpaa turvautua tapaan, jossa riskit (vauvalle huom, ei yksin minulle) on paljon pienemmät, kuin riskeerata sekä oma että vauvan terveys synnytystavalla, joka on kipuineen ja tuskineen kaikkineen lähes epäinhimillinen nykypäivänä..Ottaen huomioon siis kaiken mitä VOITAISIIN TEHDÄ NIIDEN ESTÄMISEKSI JOS V*TTU KYSEESSÄ OLISI MIES JOKA SYNNYTTÄÄ!!!!!!!!!
Antteksi, mutta v*tuttaa välistä niin lujaa että tekisi mieli oksentaa...Hormoonit kai
*hampaiden kirskuntaa*
Osittain uteliaisuuttani ja toisaalta tiedonjanoisena haluaisinkin saada (ASIALLISIA!) kertomuksia jo synnyttäneiltä ja sitä odottavilta; miten te suhtaudutte näihin vaihtoehtoihin ja riskeihin?
Miten synnytyspelkoanne on käsitelty ja oletteko ehkä muuttaneet suunnitelmia sektiosta synnytykseen jossain vaiheessa raskautta? Mikä sai teidät muuttamaan mieltänne?
Entä te, joilla ehkä synnytys aiheutti pahempia tuhoja alapäässä, saako ne todellakin hoidettua? Kuka auttaa, miten, paljonko se maksaa ja kauanko toipuminen vie?
Minun on mahdotonta punnita mitään vaihtoehtoja realistisesti, koska en tiedä asioista selvästikään vielä tarpeeksi. Janoan tietoa, enkä todellakaan enää mitään kauhutarinoita..
Ihmettelen suuresti tuota synnytyspelon käsittelyä ainakin mitä tulee neuvolasta saatuihin opuksiin ja lehtisiin; jokaisessa aihe kuitataan "juttele psykologin/lääkärin kanssa" tms. Imukupin tuhoista en löydä MISTÄÄN tietoa, ja miten niitä korjailla..
Minun pelkoni on hemmetti aiheellinen, eikä seinästä revitty *seku vain* paniikki tulevaa kohtaan!
En näe kovinkaan suuria mahdollisuuksia lääkäreillä saada minua puhuttua ympäri synnyttämiseen VAIN PUHUMALLA.
Minä kaipaan konkreettisia toimia pelkoni käsittelyyn, lupaukset ja sopimukset TAATUSTI ammattimaisesta ja asiallisesta jälkihoidosta, jos sitä tullaan tarvitsemaan (ei siis kursita läjään miten sattuu vaan kunnollisesti...), sekä hoitohenkilökunnan, joka ottaa minut ja tilanteeni vakavasti, eikä pelkillä olankohautuksilla.
Kun on kyseessä näin iso asia, minä en kykene sitä ohittamaan noin vain. Haluan varmuuden mm. hoitavien lääkäreiden, kätilön jne osaamisesta ja paneutumisesta tilaani ja tulevaan synnytykseen/sektioon enkä halua missään vaiheessa saada tunnetta, että olen vain yksi potilas satojen muiden joukossa, joka SATTUU kuulumaan ikävä kyllä siihen 7%:iin, joka pelkää synnytystä niin paljon että itkua pukkaa.
Itse persoonana muutun koko ajan raskauden myötä ihmeellisesti, mutta yksi asia ei parane vaan pahenee koko ajan ja se on pelko.
Olen täysin kahden vaiheilla kumpaan päädyn, luonnolliseen synnytykseen vaiko sektioon.
Sektion kannalle taivun toistaiseksi IHAN väkisinkin ja syyt on seuraavia:
-Synnytys itsessään on lähes täysin kontrolloimaton tapahtuma ja se yksistään jo pelottaa ihan helvetisti. Toinen puoli kysyy huutaen, että mitä järkeä on ottaa sellaisia riskejä edes eteensä mitä synnytykseen kuuluu, koska nykypäivänä ne kaikki on minimoitavissa sektiolla (puhun nyt nimenomaan vauvan terveydestä). Toinen puolisko taas oikein odottaisi sitä huimaa kokemusta, mutta hitto; imukuppi = revennyt alapää yms kammottavaa..huoh. EI.
- Tuo alapään kunto synnytyksen jälkeen...Alempana ketjussa oli aloitus nimenomaan imukupin "tuhoista" ja 100% EI; en minä halua repaleista tiskirättiä korjattavaksi leikkauksilla YKSITYISELLÄ (mikä maksaa tietysti maltaita), jos korjaantuu ikinä.
Minä ainakin olen niin pinnallinen kuspää, että koen sukuelimeni sen verran tärkeiksi, että "suojelen" kammottavilta tuhoilta aivan taatusti. Suurimpana syynä on varmasti tähän astinen hyvä seksielämä ja sen menettämisen pelko; entä jos koko värkki on pilalla synnytyksen jälkeen?!
- Sektiohaava on luetun perusteella kivulias ja hidas toipumaan. Mutta kuinka pahaa se on loppujen lopuksi verrattuna revenneeseen alapäähän ja sen tuomiin, ehkä loppuelämän kestäviin tuskiin ja tuloksettomiin parannusyrityksiin, vauvan mahdolliseen hapenpuutteeseen ym riskeihin?
Kun lasken yhteen synnytyksen riskit ja erittäin mahdolliset haitat, käännyn sektion puolelle todellakin luonnostaan!
Oma itsesuojeluvaistonikin sanoo, että on paljon fiksumpaa turvautua tapaan, jossa riskit (vauvalle huom, ei yksin minulle) on paljon pienemmät, kuin riskeerata sekä oma että vauvan terveys synnytystavalla, joka on kipuineen ja tuskineen kaikkineen lähes epäinhimillinen nykypäivänä..Ottaen huomioon siis kaiken mitä VOITAISIIN TEHDÄ NIIDEN ESTÄMISEKSI JOS V*TTU KYSEESSÄ OLISI MIES JOKA SYNNYTTÄÄ!!!!!!!!!
Antteksi, mutta v*tuttaa välistä niin lujaa että tekisi mieli oksentaa...Hormoonit kai
*hampaiden kirskuntaa*
Osittain uteliaisuuttani ja toisaalta tiedonjanoisena haluaisinkin saada (ASIALLISIA!) kertomuksia jo synnyttäneiltä ja sitä odottavilta; miten te suhtaudutte näihin vaihtoehtoihin ja riskeihin?
Miten synnytyspelkoanne on käsitelty ja oletteko ehkä muuttaneet suunnitelmia sektiosta synnytykseen jossain vaiheessa raskautta? Mikä sai teidät muuttamaan mieltänne?
Entä te, joilla ehkä synnytys aiheutti pahempia tuhoja alapäässä, saako ne todellakin hoidettua? Kuka auttaa, miten, paljonko se maksaa ja kauanko toipuminen vie?
Minun on mahdotonta punnita mitään vaihtoehtoja realistisesti, koska en tiedä asioista selvästikään vielä tarpeeksi. Janoan tietoa, enkä todellakaan enää mitään kauhutarinoita..
Ihmettelen suuresti tuota synnytyspelon käsittelyä ainakin mitä tulee neuvolasta saatuihin opuksiin ja lehtisiin; jokaisessa aihe kuitataan "juttele psykologin/lääkärin kanssa" tms. Imukupin tuhoista en löydä MISTÄÄN tietoa, ja miten niitä korjailla..
Minun pelkoni on hemmetti aiheellinen, eikä seinästä revitty *seku vain* paniikki tulevaa kohtaan!
En näe kovinkaan suuria mahdollisuuksia lääkäreillä saada minua puhuttua ympäri synnyttämiseen VAIN PUHUMALLA.
Minä kaipaan konkreettisia toimia pelkoni käsittelyyn, lupaukset ja sopimukset TAATUSTI ammattimaisesta ja asiallisesta jälkihoidosta, jos sitä tullaan tarvitsemaan (ei siis kursita läjään miten sattuu vaan kunnollisesti...), sekä hoitohenkilökunnan, joka ottaa minut ja tilanteeni vakavasti, eikä pelkillä olankohautuksilla.
Kun on kyseessä näin iso asia, minä en kykene sitä ohittamaan noin vain. Haluan varmuuden mm. hoitavien lääkäreiden, kätilön jne osaamisesta ja paneutumisesta tilaani ja tulevaan synnytykseen/sektioon enkä halua missään vaiheessa saada tunnetta, että olen vain yksi potilas satojen muiden joukossa, joka SATTUU kuulumaan ikävä kyllä siihen 7%:iin, joka pelkää synnytystä niin paljon että itkua pukkaa.
Vastaukset 28
Vanhimmat
Olen ehkä nyt väärä henkilö viestiisi vastaamaan, kun en ole vielä synnyttänyt (rv34), mutta jotain tuli mieleeni..
Synnytyspelosta en juurikaan mitään tiedä. Itse olen ainakin menossa avoimin mielin kohti synnytystä. Olen jättänyt kauhukertomukset lukematta, olen lukenut kirjaa "Nainen naiselle - opas luonnolliseen syntymään", olen yrittänyt ajatella positiivisia ajatuksia ja sitä, että NIIN moni nainen on siitä selvinnyt, joten miksi en minäkin.? Synnytyspelko on todellinen ongelma, mutta kannattaisiko jättää nuo kauhukertomukset lukematta?
Jos haluaa useamman lapsen, ei se sektiolla kovin monesti onnistu. Tuttuni saa pian kolmannen lapsensa sektiolla, joka jää lääkärin kehotuksesta viimeiseksi lapseksi. (paikat ei kestä enää neljättä leikkaushaavaa, eikä uutta raskautta) Joillekin riittää yksi lapsi, toisille ei edes neljä..
Ikävää, etä olet noin peloissasi. Syntymä on kuitenkin luonnollinen asia ja miksi juuri sinulle tapahtuisi nuo kaikki pelkäämäsi asiat?
Minä olen alusta asti ollut kiinnostunut tutkimaan asiasta molemmat puolet. En halua syventyä yskistään ajatukseen,e ttä kaikki menisi "kirjojen mukaan" hienosti.
"Synnytyspelko on todellinen ongelma, mutta kannattaisiko jättää nuo kauhukertomukset lukematta?"
Noilta kauhutarinoilta on aika onnetonta koittaa säästyä, kuuleehan niitä väkisinkin.
Ja koska asioilla on aina 2 puolta, haluan edelleen tietää molemmat.
Matkan varrella on tullut vastaan muutamia asioita (lähinnä negatiivia tietysti), joista tupataan olemaan hissunkissun, aivan kuin haluttaisiin johtaa tavallaan harhaan.
"Jos haluaa useamman lapsen, ei se sektiolla kovin monesti onnistu."
Tuo on tapauskohtaista. Tiedän äidin joka tekee kuudettaan sektiolla.
"...ja miksi juuri sinulle tapahtuisi nuo kaikki pelkäämäsi asiat?"
Olisi mielestäni hölmöä tuudittautua positiiviseen kuvaan niinkin suuresta tapahtumasta kuin synnytyksestä.
On 8 lasta sektiolla... Revi siitä
En ole myöskään vielä synnyttänyt, joten oon hiukan huono vastaamaan, mutta sen voin sanoa, että ei pelota, ei ainakaan vielä! :D
Minä taas haluan nimenomaan kokea alapääsynnytyksen! Tiedän, että se sattuu varmaan enemmän kuin mikään tässä maailmassa ja että repeämiä voi tulla. Mutta toisaalta: mikä on sen luonnollisempaa kuin synnyttää alateitse? Pelkästään seksiäkö varten tuo alakoneisto vaan onkin..?
En edes osaa ajatella leikkaamista vapaavalintaisena vaihtoehtona! Haluan kokea juuri sen kontrolloimattoman tunteen ja tapahtuman kipuineen päivineen! Luotan henkilökuntaan ja siihen, että saan asianmukaisen hoidon kivunlievityksineen. Jos jotain kamalaa tapahtuu, niin se on sitten sen ajan murhe.
Sektiossa on omat hyvät puolensa: siisti, kivuton (paitsi ehkä se haava), nopea... Lisäksi se on hätäkonsti, jos omat voimat loppuvat tai sikiöllä ei ole kaikki kunnossa! Mutta miksi elämän pitäisi sitten aina olla mahdollismman siistiä ja kivutonta?
Nämä ovat vain omia ajatuksiani, ei kenellekään henk.koht. tarkoitettuja! Jokainen kulkekoon oman polkunsa ja valitkoon tavan miten haluaa kroppaansa käsiteltävän. Tsemppiä sulle (ja kaikille meille) synnytykseen, oli keino sitten kumpi tahansa! :)
...kun pistää ajattelemaan tuolla tavalla pinkkien lasien läpi?
En missään nimessä tarkoita piruilla, toivon itseasiassa, että vaikuttaisivat minuunkin samaan tapaan!
"Mutta toisaalta: mikä on sen luonnollisempaa kuin synnyttää alateitse? Pelkästään seksiäkö varten tuo alakoneisto vaan onkin..? "
Jos on vanhanaikainen niin ajattelee varmasti, että alakoneisto onkin vain synnytystä varten, naisella siis..
Tottakai alatie-synnytys on luonnollisin tapa. Mutta ottaen huomioon, mihin kaikkeen nykyaikainen lääketiede kykenee helpottaen tai estäen pahimmat vauriot, on lähinnä surkuhupaisaa, ettei synnytyksestä ole vielä kehitetty tuskattoampaa..
"Mutta miksi elämän pitäisi sitten aina olla mahdollismman siistiä ja kivutonta?"
En tiedä tarkalleen miksi ja mitä tuolla haet, mutta olettanet etten ole kovinkaan kokenut? Olet väärässä. Tuskaa ja kipua on koettu sekä henkisesti että fyysisesti, joten..
Tsemppiä sinullekin :)
En olettanut sinusta mitään noin negatiivista enkä ottanut aloitustasi edes piruiluna! Nuo olivat ihan omia ajatuksiani, kuten loppuun kirjoitin! En siis tosiaan tarkoittanut niitä alleviivaten sinulle, ne olivat (ja ovat edelleen) sellaisia mietteitä, joita olen pyöritellyt mielessäni jo pitkään. Siis jo ennen näitä "pinkkejä lasejakin"... B)
Tavallaan ajatukseni ovat myös osa pelon- ja kivunhallintaa, kun koitan miettiä juttuja mahdollisimman neutraalisti. Eli tietysti värkeillä on muutakin merkitystä kuin synnytys! Mutta kun käännänkin ajatuksen toisin päin, että siihenhän ne värkit on tarkoitettukin, niin ajatus ei ole niin kammottava.
No, ehkä tämä selvensi jotain. Toivottavasti en pahoittanut mieltäsi! :)
itselläni vauva vedettiin ulos imukupilla 40min ponnistelujen jälkeen kun vaavin sydänäänet heikkenivät..ei jäänyt traumoja ja alapää leikattiin, olin kipeä noin viikon, kaks ehkä...sain terveen, täydellisen, upean, pojan joka on yhtä aurinkoa...
tuosta alapäästä..itse en ainakaan huomannut mitään kummempaa, toki alapääni on hieman löystynyt, kova jumppaus käynnissä..tuosta ulkonäöstä..eiköhän se muutu jokaisella alateitse synnyttäneellä, koska tuskin kenelläkään alateitse synnyttäneellä äidillä, on kakskymppisen ei-synnyttäneen värkit..
Itse en edes tiennyt että minun tulisi pelätä imukuppia vasta nyt kun olen tätä palstaa lukenut, olen alkanut katsoa alapäätäni "sillä silmällä"..ja kieltämättä olen miettinyt, onko tämä "imukupin takia venähtänyt ja löystynyt alapää" tosiaan syynä mieheni seksihaluttomuuteen.pitänee kysyä..
Alatiesynnytykseen olen taasen menossa aivan turvallisin mielin, seksi on pelannut kuin tanssi kahden edellisenkin jälkeen, eikä ole mitään syytä mitään muuta olettaa tämänkään jälkeen.
Missään tapauksessa en vapaa-ehtoisesti sektiota huolisi, koska alatie-synnytyksestä olen parantunut päivän-parin päästä jo kävelevään kuntoon ja joissain viikoissa jo seksikin sujuu, ja minulla on ainakin halutkin aina olleet tallella.
Ja, ah, miehellenikin olen kelvannut, hellityksien ja seksityksien ihanan intohimon kohteeksi useita kertoja viikossa, lapsi toisensa jälkeen.
Enpä oikein ymmärrä, mitä Te oikein pelkäätte?
aloittaja!
Minä myös toivon paljon asiallista keskustelua tähän, mulla on näemmä samat pelot kuin aloittajalla!
Näen jopa painajaisia siitä...
Ja minä myös pelkään paikkojen "rupsahtamista"... koko loppuelämästä kuitenkin on kyse! Vaikka haluan toki olla hyvä äiti, niin haluan kyllä säilyttää hyvän suhteenikin, makkarissakin.
..tänä aamuna, taas, ja siksi ajattelin avautua aiheesta palstalla.
Minä en ole niitä "perinteisiä mammoja" myöskään, joka ottaa sen alapään repsahtamisen nii-ii-iin luonnollisena, että ei sille mitään aio tehdä. Muuttuuhan se ulkonäöllisesti takuulla, mutta liika on liikaa.
Synnytys itsessään on taatusti luonnollisin tapa saada lapsi, kyllä. Mutta eikö tässäkin asiassa voitaisi astua jo 2000-luvulle, eikä pakottaa äitejä kärismään repalisesta värkistä, seksittömästä elämästä jne, vain koska vanhanaikaiset käsitykset ovat muka jotenkin arvostetumpia?
Minulle tämä tähänastinen hieno seksielämä on ehdottomasti suhteemme "suola" ja tärkeimpiä asioita läheisyydessä. Tuon menettäminen, edes sen riski, pelottaa ihan toivottoman paljon.
Minä en meinaa missään nimessä synnyttää ala-teitse.
Nuorempana kun olin 16v yksi tuttava näytti synnytysvideonsa,jossa sitten repesi peräaukkoon asti,ei ollut kaunista katseltavaa ei.
Pelkäänniin paljon,että miettin jo aborttiakin synnytyspeloissani niin tyhmältä kuhn se kuulostaakin.
Tämän pelon kanssa kun ei ole mukavaa yhtään.
Ja sitä saa käsitystä vähän sieltä täältä, ettei ole -kypsä äidiksi- sen takia, kun siedä ajatusta niistä tuskista ja kohtuuttomista vahingoista mitä se tapahtuma saattaa aiheuttaa. Pahimpia on ne, kun sanoo, ettei olisi koskaan kannattanut harkita edes lasta jos ei muka ymmärrä, että kipuahan se vaatii se sen toukan ulos saaminen...
Empä minäkään ajatellut tällaisia repeämisiä päällimmäisenä ollessani normaalitilassa, mutta nyt kun sitä tietysti laahaa ihan kaiken infon läpi mitä löytää niin ne löydöt on opettaneet paljon uutta ja tässä tapauksessa ajanut jo painajaisiin asti pelkäämään.
Toiset tykkää mässäillä toisten peloilla..ovat kai joko tyhmiä tai sitten muuten vajaapäisiä..?
Se ihmeellinen vanhanaikainen käsitys, että "mitä tuskaisempi synnytys, sitä parempi", on tiukasti kiinni naisissa vielä tänäkin päivänä, kun kipua kyllä muutoin lievitellään keinolla millä hyvänsä! Ikäänkuin sitä ei olisi todella -nainen-, jos ei halua sitä tuskaa ja riskejä ottaa vastaan.
Omat pelkoni juontuvat siitä, että olen todellakin tutkinut synnytyksen kaikkia hyviä ja huonoja puolia, kaikki riskit ja pahimmat skenaariot on tiedossa, mutta MYÖS ne HYVÄT.
Vaakakupissa paina pakollakin enemmän ne huonot puolet, tottakai.
Minusta synnyttäjä on jo vastuutonkin, jos lähtee luomusynnytykseen hinnalla millä hyvänsä ja vielä kehuu itseään päälle..niitäkin tapauksia on.
En kyllä tiedä, miten tässä koskaan päätyy mihinkään ratkaisuun, ennekuin vasta pakon edessä...annanko mennä omalla painollaan ja otan riskin? Tekisi mieli hiukan järjestellä jo nyt niin, että sektio on ensisijaisena ja luomu vasta toisena.
Minäkin mietin aborttia joku aika sitten mutta totesin, etten voi olla niin itsekäs; takana on (vuosia sitten) useita keskenmenoja ja tämä yritys on ns. viimeinen. Pidemmälle on mennyt kuin milloinkaan aikaisemmin ja toiveet on tietysti korkealla...Ja kun nyt on aikaa mietiä kaikenlaista niin nousee esiin luonnollisesti IHAN kaikki.
Voimia sinulle ja pidän peukkuja, että sinä ja vauvasi selviätte koitoksesta yksinä palasina :)
noita tapauksia löytyy joiden mielestä pitäisi kärsiä ihan turhan takia kun muitakin vaihtoehtoja on olemassa.Enkä todellakaan halua repaleista alapäätä,jos sen tänäpäivänä voi välttää.Haukkukoot muut sitten kuinka itsekkääksi tahansa.
Itse tein jo varsinaisen selväksi kaikille heti,että lapsi tulee sektiolla ulos ja tästä ei keskustella.
Kovastihan ne siellä neuvolassa/lääkärissä koittavat puhua ympäri,mutta ei onnistu.
Eihän ne voi ketään väkisinkään pakottaa.
..on tuo valinnan vapaus olemassa ja todellinen!
Ketuttaa, kun itse synnytys kiehtoo kokemuksena hirveästi, mutta sisäinen ääni huutaa niin lujaa vastaan, että korviin sattuu.
Yksi juttu on vielä, mikä minua hämää koko tässä "projektissa"; miesten ulkopuolisuus ja ymmärtämättömyys.
Sain itse neuvolasta vastikään läjän lappuja ja vihkosia yms, ja vain yhdessä oli suoraan tulevalle isälle suunnattua infoa! Täh?!
Missään ei puhuta (en ole vielä löytänyt> miksi joku mies löytäisi...?) juuri näistä synnytyksen tuskista, riskeistä eikä vahingoista tarpeeksi nimenomaan MIEHELLE. Ei mies elä tätä juttua samalla tavalla asiaan liimaantuneena, vaan "tarkkailee" ja yrittää tukea parhaansa mukaan.
Koen ahdistavaksi koko asian, kun en itsekään tiedä mitä tapahtuu ja minun pitäisi silti kyetä puhumaan ja kertomaan miehelleni kaikki ja koko ajan.
Meillä on hyvä suhde mieheni kanssa ja puhumme aivan kaikesta suoraan ja asioiden omilla nimillä. Se on paras puoli suhteessamme, hieno seksielämä tulee kakkosena.
Mieheni ei niinkään välitä, miltä alapääni näyttää synnyttelyn jälkeen vaan on enemmän huolissaan minun ja vauvamme terveydestä. Enkä minäkään huolehdi pahiten siitä, miltä tuo värkki näyttää "ottelun jälkeen" vaan enemmän tuskailen pelon kanssa, etten koskaan kykenisi nauttimaan seksistä enää samaan tapaan kuin nyt. Hemmetti, ei peräaukkoon asti revennyt alapää houkuttele taatusti ketään, enkä minä osa anuttia seksistä, ellei kokonaisuus ole kunnossa.
Nääs tähän pisteeseen, jossa nautin seksistä tavattomasti ja saan jokaisella kerralla myös itse tyydytyksen, olen päässyt vasta muutamia vuosia sitten nykyisen mieheni kanssa.
Seuraava kerta neuvolaan on viikon kuluttua ja aion puhua sektiosta hoitajan kanssa..aiemmin kyselin innostuneena vesialtaasta ja kotisynnytyksestä, mutta sanoi ettei tänne keskelle-ei-mitään ole kai mahdollista sellaista edes saada...?
Noh, sama sille. Sektioon minäkin uskon päätyväni, vaikka sairaaloita inhoan koko sydämestäni..Valinta EI tule olemaan helppo.
oteta imukupilla...haloo. Lukisit asiallisia opuksia synnytyksestä niin ehkä pelkosi lievenee. Imukupilla otetaan vain äärimmäisessä tapauksessa, jos vauvalla ei kaikki hyvin ole.
Ja täytynee kyllä todeta, että aikas pinnalliselta kuulostaa, että enemminkin olet tekemässä sectiota miehesi vuoksi kuin lapsesi vuoksi vaikka haluat antaa ymmärtää että teet sektion lapsen parasta ajatellen.
Kyllä se toosa siitä palautuu, vaikka synnyttäisit jättiläisen ja vaikka paikat repeäis. Kunhan vaan treenaat niitä alakerran lihaksia.
En yhtään pidä näistä haloo-viesteistä täällä. Ja toisen elämän paremmasta tietämyksestä. Ap:hän kirjoitti, että HÄN haluaa nauttia seksistäkin eikä vain miehen takia. Naisetkin voivat nauttia seksistä. Nuo haloo-viestit ovat lapsellisia ja toivoisin, että ellei ole alkuperäiselle vastattavaa muuta kun alentavasti, jättää sen tekemättä.
Mutta nyt aiheeseen; eli oma kertomukseni:
Olen synnyttänyt ensimmäiseni imukupilla ja olihan se kamalaa. Ei pelkästään se imukuppi, vaan koko synnytys. Sitä en enää pystyisi kokemaan. Toivuin kuitenkin imukuppisynnytyksestä kohtuulliseen kuntoon viikossa ja pian olin jo ihan kunnossa eikä alapääkään kuulemma kovin muuttunut. Palautui ajan myötä hyvinkin kun jumppasin ahkeraan. Ja kaikilla ei imukuppikaan ole paha. Tässä kohtaa huonot vatsalihaksetkin vaikuttavat, eli joskus joudutaan turvautumaan imukuppiin kun äiti ei jaksa ponnistaa. Kannattaa siis treenata.
Toisen lapsen sain kaksi vuotta tästä ekasta kokemuksesta- enkä edes pelännyt. Synnytin lapsen 6,5 tunnissa ilman kipulääkkeitä, mitään ei revennyt, ei leikattu ja lähdin seuraavana päivänä kotiin sairaalasta. Hieno kokemus!! Voisin suositella jos valita saisi.
Kolmannen lapseni synnytin edellisestä kuusi vuotta eteenpäin ja pelkäsin että tulee taas kuten ensisynnytys. (kohdallani ensimmäinen synnytys käynnistettiin liian aikaisin ja väkisin ja siitä johtui kaikki komplikaatiot- niinpä toisen ja kolmannen aikana lähdin sairaalaan vasta kun vesi meni tai toisen kohdalla supistukset olivat jo kovat). Kolmannen lapsen synnytyksen kestoksi laskettiin 10 tuntia, mutta näistä vain viimeiset kaksi tuntia olivat kamalaa kipua. En käyttänyt mitään kipulääkettä, koska en enää saanut kun kohtu oli niin paljon auki. Ilokaasua olen kaikissa synntyksissä vetänyt kun hullu ja olo on ollut kun huumeessa (kuvittelen). Eli auttanut on. Kolmas lapseni syntyi siis luonnollisesti myös ja sain heti syliin. Toivuin parissa päivässä kotiinlähtökuntoon, eikä edelleenkään repeämiä. Kasvoista ensimmäisessä ja toisessa synnytyksessä purkautui verisuonia paineen takia. Mutta ne eivät häirinneet ja palautuivat nopeasti.
Omalla kohdallani voin kertoa pelkääväni nyt neljättä ihan sen takia, että kolmannen jälkeen kohdunsuuni oli laskeutunut ja se haittasi rakastelussa. Eli oli kipeä. Vaiva palautui vasta viidessä vuodessa, mutta pelkään, että taas repsahtaa ja silloin voi joutua poistamaan kohdun tai jotenkin kursimaan. Hiukan pelkään myös peräpukamia, sillä niiltä olen vielä säästynyt. eli itsellä samoin, että pelkään seurauksia ja aion kysellä kätilöltä ihan suoraan ,miten tässä kohtaa voi käydä. Jos jollain on vastauksia, kuulisin miellläni kylläkin.
Jos olisin menossa synnyttämään esikoistani, en pyytäisi sektiota. Mutta en lähtisi sairaalaan kunnes poltot olisivat kunnollisia ja jatkuvia. Pyytäisin kohdunkaulanpuudutuksen jos näyttäisi siltä, että synnytys pitkittyy. Keho palautuu hyvin normaalista synnytyksestä eikä paikat useinkaan repeä. Totta on, että kaikkea VOI tapahtua, mutta olen lenkkeillyt paljon aina ja uskon, että hyvä kunto auttaa todella paljon synntyksessä. Jaksaa hyvin. Siellä tosiaankin on ammattilaisia eikä normaalisynnytys ole niin kamalaa kun näin kylmäseltään tässä voisi kuvitella. Sitten kun saa lapsen heti syliinsä, kaikki ihan oikeasti unohtuu- siis normaalisynnytyksessä.
Kaikki kolme lastani ovat terveitä. Onnea kaikille synnytykseen menijöille!! Ja lohduksi; pelottaa se veteraanimammojakin- harva meistä kun rautaa on:)
..kusipää joka ei osaa lukea :D
Aina löytyy noita ^haloo-tyyppejä^, ääliöitä vailla lukutaitoa...harmillista.
Kertomuksesi oli ajatuksia herättävä! Yksi kysymys jäi mieleen vielä; kerrottiinko sinulle ennen imukupin käyttöä sen vaaroista?
Tämä infon puute minua risoo ehdottomasti eniten. Näistä asioista MYÖS pitäisi olla tietoa saatavilla. Itse ei voi mitenkään osata ottaa selvää kaikesta.. Minä kun haluan olla se, joka etunenässä päättää, mitä tehdään enkä aio vain maata/kyykkiä lääkärien käskytettävänä ja silvottavana.
Kertoisitko vielä tuosta kohdunkaulan puudutuksesta, miten se käytännössä menee ja onko toimiva lievitys?
Suoraan sanottuna olen ihan p*skat housuissa jo nyt; luettuani sektiota ennen tehtävästä katetroinnista, meinasin oksentaa! Minuun ei tungeta mitään tuubeja, ei varsinkaan hiivatin kivuliaaseen virtsaputkeeni *puistatus*
Tiedän, se kipu lienee mitätöntä synnytykseen verrattuna, mutta silti..tekisi mieli juosta karkuun ja hemmetin lujaa!
Välistä meinaa vesi lentää silmistä kun ottaa hattuun koko per*leen raskaus.
Olisi kai ollut parempaa olla ottamatta selvää mistään. Tieto tuo tässä aiheessa vain lisää tuskaa.
älä lue jos ei miellytä....enkä mä mitään toisen elämästä paremmin tiedä, mutta tyhmempikin osaa rivien välistä lukea...
juuri 18v täyttänyt kun noin monipuolista sanastoa hallitset...?? Älä kuule olis lähteny niitä pentuja tekemään, kun varmaan tiedossa sulla oli että uloshan ne pitää tulla ja saada joka tapauksessa tavalla tai toisella. Kestä kuin mies!!! Äläkä narise. Juuri tyypillinen pullamössö, mikä haluaa kaikkea, mutta mitään ei olisi valmis sen eteen tekemään.
ja jos seksi on ainoa asia mikä teitin suhteen pitää kasassa, niin voin kertoa, että se loppuu/vähenee joka tapauksessa lapsen tulon myötä... Kipases jo eropapereita hakemahan.
*räkänaurua*
Hahhaa :D
voi ottaa tosissaan... pentu mikä pentu
mutta minä ainakaan en ota SINUA tosissaan!!!
Aloittajan kylläkin ja olen samaa mieltä.
Todella sääliksi käy sinua, jos olet ite menossa pentua tekemään etkä edes ymmärrä miten hienoa hyvä suhde - ja seksi - on, ja miksi siitä haluaa pitää kiinni!!! Lapsen saamisen jälkeenkin! Et ole sellaista varmaan sitten kokenut... :( Kurjaa!
Minä ainakin haluan että muksu saa pitää molemmat rakastavat vanhemmat, molemmat rakastaa muksua ja TOISIAMME!
En minä ainakaan mikään teini ole, vaan kolmekymppinen ja siksi juuri tiedän mistä puhun ja mitä en halua menettää!
Tsemppiä sulle aloittaja, koitetaan pärjätä ;)
No niin, löytyihän se sinun todellinen keskustelutyylisi lopulta. Tuo alku olikin hieman epätodellisen asiallinen (kun vertaa esim. synnytys-palstan kirjoituksiisi). Taitaa olla vielä henkinen kehitys kesken. Mutta ei hätää, edistystä taitaa olla näkyvissä.
minä kirjoituksillani tarkoittanut... Mutta pieninaskelin tämä milian etenee. On sekin jo jotain. Plussaa siitä sulle milian =)
Moikka!
Yhtään en nyt ole lukenut tuossa ketjun alla olevia uusia viestejä, joten vastaan kysymyksiisi ja täsmennän mitä olen kirjoittanut.
"kerrottiinko sinulle ennen imukupin käyttöä sen vaaroista?"
Minun kohdallani ei ehditty muuta kun jalat ylös ja lapsi oli pakko vetää pois keinolla millä hyvänsä, olisi muuten menehtynyt. Kuitenkaan se itse imukuppi ei ollut pahin asia synnytyksessä. Siitä kyllä toipuu ihan hyvin. Pahinta oli se, mitä minulle synnytyksessä tehtiin kun en osannut kokemattomana vaatia. Vaadi vaan kunnon kohtelua. Olen itse ollut liian kiltti. Ei kannata kertoa enempää tästä ekasta synnytyksestä, koska siinä oli kyse luonnottomuudesta. Silloin kun synnytys ihan väkisin käynnistetään ENNENAIKAISENA, tulee kivut olemaan kovia ja kaikki kurja voi tapahtua. Siksi painotankin juuri tätä, että ÄLÄ LÄHDE SYNNYTYKSEEN LIIAN AIKAISIN. Minulta kyllä kysyttiin, haluanko lähteä kotiin vai jäädä synnyttämään kun poltot hiipuivat. Tyhmänä jäin synnyttämään kun en tiennyt. Henkilökunnan olisi pitänyt tietää ja vaatia minut vielä kotiin. Eli jos tällainen valinnan tilanne tulee, valitse odottaminen. Synnytys luonnostaan ei ole ollenkaan niin paha juttu kun kuvitella voisi. Siitä syystä en pelännyt toista synnytystäni. Tiesin, etten anna tehdä mitään väkisin, vaan annan luonnon hoitaa. Osasin myös olla rennompi, jolloin kohtu aukeaa paremmin ja kivut ovat lievemmät. Lenkkeilin ahkerasti koko raskauden ajan ja huolehdin siitä, että söin terveellisesti, koska silloin jaksaa paljon paremmin. Synnytystähän verrataan maratoniin.
Ennen synnytystä en tiennyt imukupista mitään, koska ajattelin, että eihän se minun kohdalleni osu:) Se on muuten erittäin harvinaista ja nykyään varmaan johtuu usein äitien huonoista vatsalihaksista, että joudutaan ottamaan käyttöön. En muistele imukuppia kuitenkaan pahimpana juttuna, vaan ne pitkät poltot, joita tipoilla kovennettiin ja kätilö käsillä repi kohdunsuuta kun supistus tuli. Sitä ÄLÄ ANNA TEHDÄ!! Kannattaa jo etukäteen sanoa,e ttä sitä et hyväksy, koska siinä tilanteessa kun makaa, ei pysty oikein vastustamaan. Ota mies tai muu tukihenkilö mukaan ja valmenna tätä puhumaan puolestasi kaikessa, mitä kuiskatuksi saat. Jotkut kätilöt ovat ilkeitä.
"Kertoisitko vielä tuosta kohdunkaulan puudutuksesta, miten se käytännössä menee ja onko toimiva lievitys?"
Tästä minulla ei ole kokemusta, mutta eräs terveydenhoitajaystäväni sanoi, että joskus synnytys etenee nopeammin kun äiti on kivunlievityksen takia rento. En siis ole käyttänyt muuta kun epiduraalia ensimmäisessä synnytyksessä ja sen laittaminen sattui ja sitä sektiossa taas itse pelkäisin. Olen myös kuullut, että siinä on oltava todella tarkkana miten pistää. Minulla epiduraali laitettiin liian aikaisin juuri tuossa ekassa ja se aiheutti pitkittyneen synnytyksen ja kahden tunnin ponnistamisen tarpeen siinä loppuhuipennuksessa. Siis ei saanut vielä ponnistaa mutta silti ponnistutti. Sen synnytyksen aikana minulla vaihtui kolmas kätilö työvuoroon.
Toivoisin myös asiallisia kertomuksia sektiosta, koska sitä pidän itsekin tällä kertaa vaihtoehtona. Ensisynnytyksessä pyysin sektioon kesken synnytyksen, mutta eivät uskoneet ensisynnyttäjää ja laittoivat minut kitumaan. Toisessa synntyksessä uhkasin, että jos alan puhua sektiosta, se on tehtävä, koska ensimmäisen lapseni ensimmäiset pisteet olivat yksi. Hän joutui teholle, mutta on nyt söötti seiskaluokkalainen poika
Joku kertoi, että hänellä oli pitkään aivan kamalat ilmavaivat sektion jälkeen. Onkohan tämä yleistä? Katetrointia älä pelkää. Minulla katetroitiin ensimmäisessä synnytyksessä ja se on vain yksi humaus kun putki laitetaan eikä tunnu miltään kun siellä on.
Olen itse kaiketi samankaltainen kuin sinä, realisti. En halua elellä missään pilvilinnoissa ja sitten yllättyä todella negatiivisesti. Summa summarum voisin kuitenkin sanoa, että jos sinulla on ihan normaalit alatiet (vauva mahtuu), menisin synnytykseen, enkä sektioon. Ekasta ei vielä jää mitään pysyvää häikkää. Kuntoile ennen synnytystä paljon- siten kuten se mahdollista ja luvallista on, syö keveästi, ota mukaan reipas tukihenkilö (jos äijä on nössö, häntä täytyy valmentaa, että siellä on pidettävä vaimon puolia!!), lähde sairaalaan vasta kun olo käy tukalaksi kotona, pyydä jo valmiiksi esim. kohdunkaulanpuudutus (eli kerrot jo mennessä, että sen haluat), koita olla suppareiden aikana rento ja jos mahdollista, pystyssä; silloin kohtu aukeaa nopeammin, ota ilokaasua niin paljon kun annetaan ottaa- se pitää tilan vähän tiedottomassa. Muista, että synnytyksessä se pahin kipu kestää vain pari, kolme tuntia ja jos siihen olet saanut puudutuksen, et joudu juurikaan kokemaan niitäkään. Itse vauvan ponnistaminen on enää loppuhuipennus ja kestää vartin, parikymmentä minuuttia, mikäli vatsalihakset suht ok.