Ei enää kiinnosta

Opiskelen yliopistossa neljättä vuotta, eli opintoja on takana jo liian paljon että kannattaisi lopettaa. Lukemista ja tekemistä on enemmän kuin jaksaisin. Väkisin luen ja pänttään, että pääsisin kevään viimeisestä ja suurimmasta tentistä läpi. Ei jaksaisi, ei kiinnosta. Olen tänä keväänä joutunut jopa luopumaan hyvästä harrastuksestakin, että saisin kouluhommat hoidettua. Inhottaa jo opiskelu ja koko oma ala. Nyt pitäisi myös mennä ekaa kertaa oman alan töihinkin, mutta sekään ei innosta - pelottaa vaan, kun tuntuu etten osaa. Toivottavasti motivaatio palaa taas syksyyn mennessä, kun saan (toivottavasti) levättyä kesällä. :-/

Ystävälleni kävi samoin. Hän opiskeli matemaattis-luonnontieteellisessä kymmenen vuotta, päätyi käytännön töihin (pätkä- sellaisiin) ja on nyt onnellinen. Eikö se kuitenkin ole elämässä tärkeintä?

Uskon, että kuitenkin hyödyit opinnoista. Henkinen pääoma ainakin kasvoi roimasti.

iskee kiinnostuksen puute, se on normaalia. Itse kokeilin välillä atk-alaa, kunnes motivaatio omaa alaani kohtaan palasi ja nyt vuosia olen työskennellyt suht tyytyväisenä alalla jonne aikoinaan opiskelin.

Mulla on kohtapuolin ensimmäinen vuosi di-opintoja takana, ja tuntuu siltä, että suurin osa käydyistä (ja ihme kyllä läpäistyistä) kursseista on täysin hukkaan heitettyä työtä. En koe hyötyneeni ensimmäisen vuoden opinnoista juuri mitään - saldona on lähinnä epämääräinen läjä matematiikan ja fysiikan opintoja, joita en todellisuudessa hallitse edes tyydyttävästi.
Vuoden aikana on tullut vastaan ainostaan muutama aidosti kiinnostava ja hyödylliseltä tuntuva kurssi. Niiden ansiosta löysin kuitenkin jotain mielenkiintoa tiettyjä pääainevaihtoehtoja kohtaan ja jatkan opintoja ensi vuonnakin.
Siitäkin huolimatta tunnen jääneeni selkeästi tappiolle opinnoissa - vuosi täysin turhilta tuntuneiden kurssien parissa ei ole ollut lainkaan palkitseva.

Itse opiskelin kasvatustieteitä kolme vuotta. Koko ajan oli sellainen olo, että katsotaan nyt onko tämä oma ala vai ei. Välillä tuli isoja motivaation ja innostuksen puuskia, mutta epätietoisuus vaani taka-alalla jatkuvasti.
Jotenkin minusta myös tuntui, että minulta odotettiin sitä että suorittaisin akateemisen tutkinnon. Odotin sitä kai itsekin, koska lukio oli minulle niin helppo juttu.

Tänä keväänä aloitin jo tekemään prosemmaakin, vaikka minulta puuttui kandin tutkinnosta sivuaineen aineopinnot.
Mutta yhtäkkiä se iski: varmuus siitä, että en minä tätä halua.
Eikä minun opintoni ihan hukkaan mene vaikka nyt ne jätänkin kesken. Voin jäädä passiivirekisteriin ja suorittaa tutkintoni loppuun myöhemmin jos siltä tuntuu.

Nyt on suunnitelmat ihan avoinna, mutta silti stressaan vähemmän kuin koko opiskeluaikana.
Kyllä kaikki järjestyy!