Kiusaamisehelvetti läpi elämän

Olen niin ahdistunut. En tiedä lisääkö tämä ikä tätä tunnetta? Seuraavat synttärit on 30v ja tämä ikä tuntuu niin pahalle. Tajuaa olevansa lopullisesti ja "viimeistään" nyt aikuinen, eikä muuta voi enää edes itselleen uskotella. Nyt se on nähty mitä aikuisuus on, ei se eläminen aikuisena nyt kovin hohdokasta ole, nuorena sen ajatteli ihan eriksi. Kaikki on niin arkista ja ongelmallista, ei sellaista mistä haaveili.

Asiatkin alkaa nähdä ihan uudenlaisessa, selkeässä ja ikävä kyllä ahdistavassa valossa. Lapsuus ja nuoruus näyttäytyvät kuin kovassa loisteputkivalossa, joka paljastaa armotta koko paskan. Ei sitä jotenkin nuorempana osannut hahmottaa, kokonaisuutena. Ymmärrys nyt lisää tuskaa, ei sitä tahtoisi niin selvästi nähdä ja tajuta koko elämänsä raadollisuutta.

Olen vasta alkanut tajuamaan, että ihan todella pienestä lapsesta saakka olen ollut kiusattu, syrjitty ja ulkopuolinen. Ensin kiusaajia olivat sukulaiset, siellä haukuttiin tyhmäksi ja omituiseksi, käskettiin olemaan hiljaa. Mitä tahansa sanoi niin aina oli tyhmä. Myös fyysistä väkivaltaa, aina sai pelätä raivohullua sukulaismiestä. Mielivaltaista raivoamista, haukkumista, väkivaltaa. Yksinhuoltaja-äiti ei suorastaan kiusannut, mutta oli burn-out ja pitkiä jaksoja masentunut ja poissaoleva, väsyksissään purkasi itseään minuun haukkumisella ja joskus myös väkivallalla. Tosin hyviäkin jaksoja oli paljon ja sain tuntea olevani rakastettu. Koulussa olin muiden mielestä omituinen (olen saattanut ollakin, kun olen "oirehtinut")oli tunne, ettei minua koskaan hyväksytty omana itsenäni, minua kiusattiin. Oli tosi vaikeaa. Yhteisö missä asuimme oli ahdasmielinen ja maalainen, pienet ympyrät. Meitä kytättiin, pidettiin perheenä omituisena, puhuttiin pahaa ja perättömiäkin. Opettajatkin kyttäsivät ja olin silmätikkuna. Ahdistuksen määrä on taatusti ollut kamala. Ennen ylä-astetta kiusaaminen vain yltyi ja ylä-asteelle siirryttäessä siitä tuli mielestäni vakavaa. Minulla ei ollut kalliita muotivaatteita, olin omituinen ja "tyhmä" kun käyttäydyin kohteliaasti, en osannut olla rääväsuinen. Aloin pelätä koko koulua ja muita nuoria, jokaista koulupäivää. Kaikki oli yhtä painajaista. Heti aamulla kun ensimmäinen tunti alkoi, sai heti kuulla jotain kuittailuja. Aamulla käytävässä jo huudeltiin, sitten luokassa "vahdittiin". Jos uskalsi avata suunsa ja jotain sanoa niin kaikki nauroivat ja pilkkasivat. Kaikkea pilkattiin, ulkonäköä, vaatteita, puheääntä, liikehtimistä, ajatuksiani. Hulluinta oli se, että samaan aikaan minulla (luojan kiitos) oli muutama kaveri, joilta sain kuulla olevani jopa kaunis ja monella tapaa lahjakas, sekä järkevä. Mutta varmasti hekin pitivät kuitenkin minua jotenkin "omalaatuisena". Sitten oli niitäkin "kavereita", jotka olivat kanssani vain silloin kun eivät saaneet ketään muita. Olin usein hätävara vain ja paremman puutteessa. Pettymys oli aina yhtä suuri, kun ensin olin ajatellut toiveikkaana ja iloisena lähentyneeni tämän ihmisen kanssa, ja aina sai huomata olevansa vain kolmas pyörä, josta selän takana puhuttiin pahaa ja pilkattiin. Tuonaikaiset päiväkirjat täyttyivät toiveista saada olla kuin nuo ihailemani "täydelliset" nuoret, saada ystäviä ja olla NORMAALI. Se oli suurin haaveeni. Oli rankkaa olla yksinäinen, pilkattu ja epäsuosittu tuossa herkässä iässä. Jatkuva nöyryyttäminen koulussa ja vapaa-ajalla, jos onnistui saamaan kaverin seuraa ja menemään vaikkapa discoon tai muualle missä nuoret kokoontuivat niin heti sai kuulla pilkkaamista ja huutelua, tunsi olevansa täysi paska ja luuseri. Elämästä tuli yhtä pelkoa, jännittämistä ja ahdistusta. Illat itkin ja kirjoitin päiväkirjaa, päivät jännitin ja pelkäsin koulussa. Jos päivä oli mennyt "hyvin" eli vähällä kiusaamisella, kirjoitin iloissani päiväkirjaan, kuinka oli ollut ihana päivä ja muut olivat olleet "tosi mukavia". Mutta jo seuraava päivä oli yleensä yhtä helvettiä ja romutti edellisen. Aloin väsymään ja masentumaan, elin haavemaailmassa, katsoin telkusta amerikkalaisia nuortensarjoja ja haaveilin olevani yhtä kaunis ja menestyvä. Päiväkirjat täyttyivät synkistä ajatuksista, kirjoitin paljon kuolemasta. Itkin yksikseni. Olin todella yksinäinen. Aloin pinnata koulusta, en vain aina mennyt sinne ollenkaan, en uskaltanut, en enää jaksanut. Käytin alkoholia, kaikelle oli aivan sama. Minulle kertyi paljon irtosuhteita, annoin itseni kenelle vain satuin kelpaamaan ja olin jopa kiitollinen. Minua käytettiin tietenkin hyväksi ja sain huoran maineen. Kunnialliset, menestyvät nuoret katsoivat nokkavartta pitkin. Tunsin itseni entistä huonommaksi ja yksinäisemmäksi. Kaikki huipentui vakaaseen aikomukseen ottaa henki itseltäni. Tunsin itseni kotona epähalutuksi, taakaksi ja täysin epäonnistuneeksi muussa elämässä. Melkein onnistuin itsemurhassa, mutta minut ehdittiin pelastaa. Jouduin holhouksen alaiseksi, useammaksi vuodeksi. Olin holtiton, millään ei ollut enää väliä. Elin itsetuhoisesti. Siinä se nuoruus meni, ei ollut opiskelumotivaatiota, hyvä kun jaksoi edes elää. Sillä aikaa muut nuoret opiskelivat, etenivät elämissään, harrastivat, loivat tulevaisuutta. Minä olin ihan ulkona "normaalista" nuoren elämästä. Olin itsetuhoinen, masentunut, ongelmainen ja maineeni menettänyt kaikkien silmissä. Kaikki oli pilalla ja helvettiä.

Tässä kuitenkin kirjoitan yhä. Olen siis hengissä. Jotenkin nousin tuosta kaikesta ja olen jopa jollakin tavalla menestynyt elämässäni, vaikka se tosin on vaatinut äärimmäisen kovaa pinnistämistä "normaaleihin" ihmisiin verrattuna. Mutta kaikki se on yhä sisälläni, toisinaan mielessä enemmän, joskus vähemmän. Monta vuotta 20-30 välillä kului iloisissa ja normaaleissa merkeissä, melkein unohdin menneisyyteni, mutta nykyään olen ollut jo ainakin vuoden väsynyt, masentunut, ilo on kadonnut, mielessä pyörii vain nuo entiset asiat. Vaativaa työtäni en jaksa tehdä kuin puoliväkisten. Tietyt ongelmat elämässäni nykyään ovat nostaneet esiin noita entisiä asioita. Olen kait väsyttänyt itseni kovalla yrittämisellä ja loppuun palaessa tulee luuseri-olo ja ajatus, että olen epäonnistunut, kuin silloin ennen ja ne asiat pyörii mielessä. Olo on yhä ulkopuolinen ja yksinäinen. Ei kiinnosta edes olla missään tekemisissä kenenkään kanssa, ihmiset ei vain kertakaikkiaan kiinnosta, enkä jaksa ketään. Töissä käyn ja illat istun kotona. Olo on ahdistunut. Tulee kamala olo, kun muistelee niitä entisiä painajaisten vuosia. Ei sitä edes tajua, miten on voinut kestää ollenkaan semmoista. Se koulukiusaamishelvetti on aina mukana, ei se koskaan unohdu, eikä sitä voi ymmärtää. Myöhemmin elämässä olen saanut kuulla olevani kaunis, lahjakas, älykäs ja pärjäävä, persoonallinen. Itse sitä ajattelee vain olevansa ruma, epäonnistunut, omituinen, luuseri, ulkopuolinen ja ikuinen häviäjä. Ei sitä jaksa edes innostua omista kyvyistään, ei niitä jaksa toteuttaa. Ei ne jaksa tuntua miltään. Kaikki menee hukkaan. Ja muut ihmettelee miksi en toteuta itseäni, ei ne ymmärrä, etten JAKSA. Olen niin väsynyt, miten tässä jaksaisi enää mitään taidetta tehdä?? Hyvä kun jaksaa hengissä pysyä. Kuolema pyörii mielessä kaikki vapaa-ajat ja osittain päivälläkin töissä. Ei mistään enää innostu. Konemaisesti vain suorittaa välttämättömät. Tuntuu, että sekin mitä menneinä vuosina jaksoi tehdä ja toteuttaa, olla innostunut, kaikki se on menettänyt merkityksensä, jopa tuntuu tyhmälle. Häpeän itseäni, elämääni, menneisyyttä, kaikkea. Olen niin monta vuotta ollut jaksamisen äärirajoilla. Nyt tuntuu, että jokin seinä on tullut vastaan.

Olisi mielenkiintoista kuulla, onko muilla kiusatuilla samankaltaisia kokemuksia ja ajatuksia ja miten myöhemmin elämässänne, oletteko kantaneet kiusatun "taakkaa"?
211280
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 21

Vanhimmat

Olen kokenut kiusaamista itsekkin ja huomannut sen johtuvan kiusaajien kateudesta osittain ja tietysti myös niiden pahasta olosta. Vieläkin joskus haaveilen kiusaajani esim halvaantuvan onnettomuudessa jotta saisi itse jotain rajua kokea...se on helppo kiusata kun on iso ja fyysisesti vahva..En mä sitä silti kiusaisi. Koita luoda itsellesi hyvä ítsesi näkönen elämä ja koota ympärillesi ihmisiä jotka sen nimen ansaitsevat. Hyvää kevättä!

Äänestä

Moikka! Mun tarina on tosi samanlainen kuin sun. Aina jouduin kiusatuksi pienenä. Sitä jatku lukioon asti. Aina on tuntunu, ettei varmasti kelpaa kenellekään. Ja nyt 29-vuotiaana alkanu ahdistaa elämätön elämä. Sitä se on ollu viimeset 3 vuotta. Mut nyt muuttuu suunta. Hei, meil on vielä ihan hyvin aikaa tehdä vaikka mitä! Nyt unohdetaan menneet ja nautitaan siitä mitä on. Mä tiijän, se on vaikeeta, itekkin oon ollu aivan rikki viimeset 2 kuukautta. Töissäkin meinasin itkuun purskahtaa perjantaina. Sain rauhottavia ja kolme aikaa psykiatrille. Mutta kyllä tästä vielä noustaan! Se vaan vaatii aikaa. Vielä voi tehdä vaikka mitä! Ei kantsi luovuttaa. Elämä on mieletön lahja ja nyt tajuun lopultakin, mitä kaikkee mahdollisuuksia tässä maailmassa on ja mikä oikeesti on tärkeetä!Tottakai kiusatulle jää ikuiset arvet, niin on mullakin..en oo koskaan seurustellu ja miesjuttuja ollu tosi vähän. Mutta asiat voi muuttaa vaan omalla suhtautumisellaan, nyt ymmärrän...Tsemppii, kyllä se siitä :)

Äänestä

Kamalaa kuulla. Itse kun olen jaksanut pärjätä lähinnä uskomalla aikuisuuden olevan parempaa, mutta ainakin sinun viestistäsi saa sen vaikutelman, ettei mitään parempaa ole odotettavissakaan...
Olin itsekin koulukiusattu. Nykyisin vain syrjitty ja sairaalloisen epäonnistunut elämässäni. Toisaalta kiusaaminen sai minut tajuamaan, millaisia paskoja toiset ihmiset ovat. Ei niihin kannata tutustua. Eivät ole sen arvoisia. Tuskin maltan odottaa että pääsen kuolemaan, sillä uskon vakaasti ettei kuolemaa voi seurata mitään tätä elämää kauheampaa.

Olen pahoillani myös sinun puolestasi. Minä en sentään joudu asumaan aivan pienessä kylässä enkä siksi ole yhtä pahan tarkkailun kohteena, eikä perheessäni ole muuta vikaa kuin etten koe omistavani sellaista. Itsekin lintsailin ja lintsaan yhä tuon tuosta koulusta koska en kestä katsella niiden paskiaisten naamoja. Jos näkisin niitä liikaa, jossain vaiheessa en enää pystyisi hillitsemään itseäni repimästä heidän sokeita silmiään heidän päistään.

Toivottaisin sinulle onnea ja hyvää elämää, mutta koska en usko että tuuli voi kääntyä, toivon vain parempaa elämää ja onnellista kuolemanjälkeistä aikaa :)

Äänestä
  • Kuin sinä itse.
    Tämä on kyllä hyvin vaikea asia omaksua..
    Sinä itse olet se joka sinusta välittää eniten.
    Sinun täytyy muuttaa ajatteluasi.

    Tee itsestäsi projekti jossa päämääränä on hyvä olo.
    Varaa siihen aikaa vuosia ja vuosia..
    Systemaattisesti unohda vanhat asiat.
    Vaikka jotkut väittää että muistot pitäisi käydä läpi...
    se on potaskaa,ei menneisyys sillä muutu.
    Kuuntele vain musiikkia joka tekee hyvän olon.
    Lue filosofiaa. Etsi seesteisyyttä.
    Ajattele ihmistä suurempia asioita,mailmankaikkeutta,tarkoitusta..

    Äänestä

  • Kiitos kirjoituksistanne! Olen varma, että kiusattuja on paljon ja yhtä monta surullista, miksei myös välillä iloistakin elämäntarinaa, mutta ilmeisesti vakavasta koulukiusaamisesta jää lähes aina taakka jonkinlainen sisimpään.

    Minulla joskus 20v täytettyäni kaikki helpottui muutamaksi vuodeksi, kun sain elämään motivaatiota. Opiskelin, harrastin, etenin edes jollakin tavalla elämässä, sain jopa hienoista arvostusta. Olin melkein tyytyväinen elämääni, ajattelin, olen vihdoinkin löytänyt elämäni punaisen langan.

    Mutta kaikkihan ei elämässä mene kuten itse haluaa tai suunnittelee. Tuli aikuisuuden mukanaantuomia ongelmia. Etenin liian innokkaasti, en harkinnut tarpeeksi. Tuli ongelmia taloudellisissa asioissa, muutoksia työelämässä, vaikeuksia tuli ja niiden kanssa painin osittain vieläkin.

    Minulla on se ongelma, että haluan hyvitystä loukatulle ja nolatulle itsetunnolleni, jota ei oikeasti ole edes olemassa minulla. Haluan sitä hyvitystä hinnalla millä hyvänsä. Olen tehnyt sen virheen, että komeat kulissit saavuttaakseni olen syyllistynyt melkein rikolliseen toimintaan, ja niitä seuraamuksia selvittelen paraikaa. Se hyvityksen saaminen ja jonkinlaisen statuksen saaminen on muodostunut minulle pakkomielteeksi, ja siitähän ei hyvät seuraa.

    Tästäkin on vain noustava, vaikka tuntuu, ettei yhtään jaksamista enää ole. Taas kerran epäonnistumisen ja huonoudentunteet pyörivät päässä aamusta iltaan ja yöllä ahdistavissa unissa. Syyllisyys, katumus, ahdistus, masennus, täydellinen apatia ja väsymys. Tekisi oikeasti mieli kuolla. Se olisi ihan hyvä ratkaisu. En tiedä, kuinka monta kertaa ihminen jaksaa pahoja pettymyksiä, takaiskuja, epäonnistumisia? Minusta ainakin tuntuu, etten oikeasti jaksa enää yhtään menetystä tai epäonnistumista, koska minulla ajatukset peilautuu suoraan noihin menneisiin asioihin, ja jokainen takaisku nostaa menneisyyden pintaan. Se tuplaa tuskan määrän. Eikä siihen tuskaan ole minulla muuta lääkettä kuin menestyminen hinnalla millä hyvänsä, vain sillä saan hyvitystä toisten silmissä, jotka kerran ovat minua halveksineet. Se on rankkaa, kun elämä on tällaisten asioiden varassa, mutta niin vain on.

    Kyllä minä olen jollakin tavalla pettynyt tähän aikuiseen elämään. Silloin nuorena kiusattuna sitä elätteli utopistisia ajatuksia, kuinka sitten aikuisena elän näin ja näin, ja olen sitä ja tätä. Sitä ajatteli asioiden jotenkin automaattisesti muuttuvan, mutta nyt saakin huomata kaiken olevan yhä sitä menneisyyden paskaa, ja siihen sidoksissa ja aikuisuuden olevan ihan yhtä ongelmallista, tylsää ja yksinäistä. Nyt sitä on vain aikuinen luuseri, jota itse elämä kiusaa ja kovin kiusaakin.

    Tiedän, että kuulostaa synkältä, mutta sellaiset ovat tunnelmat. En jaksa enää löytää positiivisia ajatuksia ja asioita, koska niitä ei tunnu olevan. Eräänä päivänä mietin, että mitkä ovat loppujenlopuksi ne syyt minkä vuoksi haluan välttämättä pysyä hengissä ja jatkaa elämää? Mietin, enkä keksinyt YHTÄÄN sellaista asiaa.

    Kaikki on vain mennyt uuvuttavaksi suorittamiseksi, ja ilman sitä suorittamista en ole hengissä. Minut pitää hengissä vain se raataminen, ja jos se loppuu niin romahdan, tiedän sen. Jos menetän työni niin itsearvostukseni (ne muruset)katoavat taivahan tuuliin ja silloin ei ole enää muuta jäljellä kuin kuolema. Eli siis pakko jatkaa, vaikka väsymys on jo muuttunut apatiaksi, eikä millään jaksaisi. Kokoajan pelottaa että loppukin jaksaminen loppuu. Se vaan on niin, että tällaisella menneisyydellä ja taustalla, kuin minä omaan, on pakko menestyä elämässä "erityiskonsteilla", eikä siinä ole vertailukohtia tavalliseen, ongelmattoman menneisyyden kokeneen elämään.

    Minä en edes tiedä, miltä "normaali" elämä tuntuu? Olen usein leikkinyt ajatuksella, että kiusaamista, eikä mitään tavallisuudesta poikkeavaa koskaan olisi ollutkaan vaan elämäni olisi ollut sellaista kuin muillakin luokkakavereillani ja heidän perheillään. Että millainen ihminen minusta olisi sitten tullut? Miltä tuntuu tavallisen ihmisen tavallinen elämä? varmasti olisi ollut mutkattomampaa ja tuskattomampaa ja omaisin nyt terveen itsetunnon, eikä tarvitsisi olla sairaalloinen suorittaja ja elää valheellista kulissielämää, joka on yhtä helvettiä.

    Tämmöistä paskaa pinnistelyä päivästä toiseen tämä on varmasti loppuelämän ajan. Mihinpä se siitä muuttuisi näillä eväillä? Jos en ota itseäni päiviltä niin tämmöisenä ongelmallisena se jatkuu, se on varmaa se. Menneisyyttään ei voi muuttaa, se seuraa mukana hautaan saakka, ja häpeä siitä on ikuinen. Jo se asia riittää painolastiksi, joka on melkein liikaa jo itsessään. Lisäksi vielä muut rikkinäisen mielen aiheuttamat ongelmat niin paskaa on tiedossa, elämän loppuun saakka. Voi toki olla parempia kuukausia, jopa vuosia välissä, mutta sen olen jo huomannut, että romahdus tulee aina säännöllisesti, epäonnistumiset, pettymykset, ne seuraavat aina. Ja kuinka monta kertaa niistä jaksaa nousta? Alkaa olla kiintiö jo nyt täynnä.

    Äänestä

  • aloittaja kirjoitti:

    Kiitos kirjoituksistanne! Olen varma, että kiusattuja on paljon ja yhtä monta surullista, miksei myös välillä iloistakin elämäntarinaa, mutta ilmeisesti vakavasta koulukiusaamisesta jää lähes aina taakka jonkinlainen sisimpään.

    Sä mietit kuolemaa... no, niin minäkin. Mulla ei ole työpaikkaa, lapsia, eikä mitään, muuta kuin kissa. Viime kesänä oli viimeisin itsemurhayritys ja sen jälkeen tajusin, että mun elämässä on yksi asia jota rakastan. Tuotin vanhemmilleni todellisen pettymyksen näillä tempauksilla, toisella kerralla melkein onnistuin. Olen heidän silmissään ainaisen tarkkailun alaisena. Usein on sellainen tunne, että tekis mieli mennä ulos ja huutaa koko maailmalle miten paha olla mun on. En mä kuitenkaan kuolla enää halua. Haluaisin löytää elämääni jotain, mihin keskittyä ja löytää ihmisen joka olisi tukena. No, toisaalta oon jo luopunut ajatuksesta löytää rakkaus. Tässäpä ajatuksia... Seuraan tätä keskustelua.

    Äänestä

  • aloittaja kirjoitti:

    Kiitos kirjoituksistanne! Olen varma, että kiusattuja on paljon ja yhtä monta surullista, miksei myös välillä iloistakin elämäntarinaa, mutta ilmeisesti vakavasta koulukiusaamisesta jää lähes aina taakka jonkinlainen sisimpään.

    Minulla joskus 20v täytettyäni kaikki helpottui muutamaksi vuodeksi, kun sain elämään motivaatiota. Opiskelin, harrastin, etenin edes jollakin tavalla elämässä, sain jopa hienoista arvostusta. Olin melkein tyytyväinen elämääni, ajattelin, olen vihdoinkin löytänyt elämäni punaisen langan.

    Mutta kaikkihan ei elämässä mene kuten itse haluaa tai suunnittelee. Tuli aikuisuuden mukanaantuomia ongelmia. Etenin liian innokkaasti, en harkinnut tarpeeksi. Tuli ongelmia taloudellisissa asioissa, muutoksia työelämässä, vaikeuksia tuli ja niiden kanssa painin osittain vieläkin.

    Minulla on se ongelma, että haluan hyvitystä loukatulle ja nolatulle itsetunnolleni, jota ei oikeasti ole edes olemassa minulla. Haluan sitä hyvitystä hinnalla millä hyvänsä. Olen tehnyt sen virheen, että komeat kulissit saavuttaakseni olen syyllistynyt melkein rikolliseen toimintaan, ja niitä seuraamuksia selvittelen paraikaa. Se hyvityksen saaminen ja jonkinlaisen statuksen saaminen on muodostunut minulle pakkomielteeksi, ja siitähän ei hyvät seuraa.

    Tästäkin on vain noustava, vaikka tuntuu, ettei yhtään jaksamista enää ole. Taas kerran epäonnistumisen ja huonoudentunteet pyörivät päässä aamusta iltaan ja yöllä ahdistavissa unissa. Syyllisyys, katumus, ahdistus, masennus, täydellinen apatia ja väsymys. Tekisi oikeasti mieli kuolla. Se olisi ihan hyvä ratkaisu. En tiedä, kuinka monta kertaa ihminen jaksaa pahoja pettymyksiä, takaiskuja, epäonnistumisia? Minusta ainakin tuntuu, etten oikeasti jaksa enää yhtään menetystä tai epäonnistumista, koska minulla ajatukset peilautuu suoraan noihin menneisiin asioihin, ja jokainen takaisku nostaa menneisyyden pintaan. Se tuplaa tuskan määrän. Eikä siihen tuskaan ole minulla muuta lääkettä kuin menestyminen hinnalla millä hyvänsä, vain sillä saan hyvitystä toisten silmissä, jotka kerran ovat minua halveksineet. Se on rankkaa, kun elämä on tällaisten asioiden varassa, mutta niin vain on.

    Kyllä minä olen jollakin tavalla pettynyt tähän aikuiseen elämään. Silloin nuorena kiusattuna sitä elätteli utopistisia ajatuksia, kuinka sitten aikuisena elän näin ja näin, ja olen sitä ja tätä. Sitä ajatteli asioiden jotenkin automaattisesti muuttuvan, mutta nyt saakin huomata kaiken olevan yhä sitä menneisyyden paskaa, ja siihen sidoksissa ja aikuisuuden olevan ihan yhtä ongelmallista, tylsää ja yksinäistä. Nyt sitä on vain aikuinen luuseri, jota itse elämä kiusaa ja kovin kiusaakin.

    Tiedän, että kuulostaa synkältä, mutta sellaiset ovat tunnelmat. En jaksa enää löytää positiivisia ajatuksia ja asioita, koska niitä ei tunnu olevan. Eräänä päivänä mietin, että mitkä ovat loppujenlopuksi ne syyt minkä vuoksi haluan välttämättä pysyä hengissä ja jatkaa elämää? Mietin, enkä keksinyt YHTÄÄN sellaista asiaa.

    Kaikki on vain mennyt uuvuttavaksi suorittamiseksi, ja ilman sitä suorittamista en ole hengissä. Minut pitää hengissä vain se raataminen, ja jos se loppuu niin romahdan, tiedän sen. Jos menetän työni niin itsearvostukseni (ne muruset)katoavat taivahan tuuliin ja silloin ei ole enää muuta jäljellä kuin kuolema. Eli siis pakko jatkaa, vaikka väsymys on jo muuttunut apatiaksi, eikä millään jaksaisi. Kokoajan pelottaa että loppukin jaksaminen loppuu. Se vaan on niin, että tällaisella menneisyydellä ja taustalla, kuin minä omaan, on pakko menestyä elämässä "erityiskonsteilla", eikä siinä ole vertailukohtia tavalliseen, ongelmattoman menneisyyden kokeneen elämään.

    Minä en edes tiedä, miltä "normaali" elämä tuntuu? Olen usein leikkinyt ajatuksella, että kiusaamista, eikä mitään tavallisuudesta poikkeavaa koskaan olisi ollutkaan vaan elämäni olisi ollut sellaista kuin muillakin luokkakavereillani ja heidän perheillään. Että millainen ihminen minusta olisi sitten tullut? Miltä tuntuu tavallisen ihmisen tavallinen elämä? varmasti olisi ollut mutkattomampaa ja tuskattomampaa ja omaisin nyt terveen itsetunnon, eikä tarvitsisi olla sairaalloinen suorittaja ja elää valheellista kulissielämää, joka on yhtä helvettiä.

    Tämmöistä paskaa pinnistelyä päivästä toiseen tämä on varmasti loppuelämän ajan. Mihinpä se siitä muuttuisi näillä eväillä? Jos en ota itseäni päiviltä niin tämmöisenä ongelmallisena se jatkuu, se on varmaa se. Menneisyyttään ei voi muuttaa, se seuraa mukana hautaan saakka, ja häpeä siitä on ikuinen. Jo se asia riittää painolastiksi, joka on melkein liikaa jo itsessään. Lisäksi vielä muut rikkinäisen mielen aiheuttamat ongelmat niin paskaa on tiedossa, elämän loppuun saakka. Voi toki olla parempia kuukausia, jopa vuosia välissä, mutta sen olen jo huomannut, että romahdus tulee aina säännöllisesti, epäonnistumiset, pettymykset, ne seuraavat aina. Ja kuinka monta kertaa niistä jaksaa nousta? Alkaa olla kiintiö jo nyt täynnä.

    Kun asiat näyttävät olevan noin huonosti,
    jotain täytyy konkreettisesti muuttua.
    Mene terveyskeskukseen kerro miten asiat
    ovat,saat lääkityksen,terapiaa jne. Se voi auttaa.
    Jollei niin sitten sinun täytyy itse muuttua.

    Miksi haluta "normaalia" elämää.
    Ei siinä ole mitään tavoittelemisen arvoista.
    Aina kun tavoittelee haaveita seuraa ennemmin
    tai myöhemmin niiden romahdus,sen turhuuden tajuaminen.

    Parempi ajatella omaa elämää hieman "ulkopuolisena"
    kuin siihen tunteella tarttuen.
    Unohtaa vaikeat asiat ja keskittyä pieniin
    tärkeisiin asioihin,joihin itse voi vaikuttaa.
    Mennä perusasioihin: Hengissä selviytyminen.
    Itsetärkeyden vahvistaminen. Itsesäälin poistaminen.
    Ajatttele,Sinä Itse olet mailmasi tärkein ihminen,
    ymmärrä se ja toimi sen mukaan!
    Ei sinulla ole oikeutta tehdä itsellesi vääryyttä
    sen enempää kuin muillekaan.

    Ja muistaa että: Aina on niitä joilla on asiat huonommin kuin sinulla...ja hekin ovat selviytyneet hengissä.

    p.s. Niin miksei ne päiväkirjat ym. yhdessä itkemiset voisi myös toimia joillain, kokeilkaa ihmeessä.
    (Minulla ei toimisi..ehkä sen takia kun olen mies..ja realisti)

    Äänestä

  • aloittaja kirjoitti:

    Kiitos kirjoituksistanne! Olen varma, että kiusattuja on paljon ja yhtä monta surullista, miksei myös välillä iloistakin elämäntarinaa, mutta ilmeisesti vakavasta koulukiusaamisesta jää lähes aina taakka jonkinlainen sisimpään.

    Minulla joskus 20v täytettyäni kaikki helpottui muutamaksi vuodeksi, kun sain elämään motivaatiota. Opiskelin, harrastin, etenin edes jollakin tavalla elämässä, sain jopa hienoista arvostusta. Olin melkein tyytyväinen elämääni, ajattelin, olen vihdoinkin löytänyt elämäni punaisen langan.

    Mutta kaikkihan ei elämässä mene kuten itse haluaa tai suunnittelee. Tuli aikuisuuden mukanaantuomia ongelmia. Etenin liian innokkaasti, en harkinnut tarpeeksi. Tuli ongelmia taloudellisissa asioissa, muutoksia työelämässä, vaikeuksia tuli ja niiden kanssa painin osittain vieläkin.

    Minulla on se ongelma, että haluan hyvitystä loukatulle ja nolatulle itsetunnolleni, jota ei oikeasti ole edes olemassa minulla. Haluan sitä hyvitystä hinnalla millä hyvänsä. Olen tehnyt sen virheen, että komeat kulissit saavuttaakseni olen syyllistynyt melkein rikolliseen toimintaan, ja niitä seuraamuksia selvittelen paraikaa. Se hyvityksen saaminen ja jonkinlaisen statuksen saaminen on muodostunut minulle pakkomielteeksi, ja siitähän ei hyvät seuraa.

    Tästäkin on vain noustava, vaikka tuntuu, ettei yhtään jaksamista enää ole. Taas kerran epäonnistumisen ja huonoudentunteet pyörivät päässä aamusta iltaan ja yöllä ahdistavissa unissa. Syyllisyys, katumus, ahdistus, masennus, täydellinen apatia ja väsymys. Tekisi oikeasti mieli kuolla. Se olisi ihan hyvä ratkaisu. En tiedä, kuinka monta kertaa ihminen jaksaa pahoja pettymyksiä, takaiskuja, epäonnistumisia? Minusta ainakin tuntuu, etten oikeasti jaksa enää yhtään menetystä tai epäonnistumista, koska minulla ajatukset peilautuu suoraan noihin menneisiin asioihin, ja jokainen takaisku nostaa menneisyyden pintaan. Se tuplaa tuskan määrän. Eikä siihen tuskaan ole minulla muuta lääkettä kuin menestyminen hinnalla millä hyvänsä, vain sillä saan hyvitystä toisten silmissä, jotka kerran ovat minua halveksineet. Se on rankkaa, kun elämä on tällaisten asioiden varassa, mutta niin vain on.

    Kyllä minä olen jollakin tavalla pettynyt tähän aikuiseen elämään. Silloin nuorena kiusattuna sitä elätteli utopistisia ajatuksia, kuinka sitten aikuisena elän näin ja näin, ja olen sitä ja tätä. Sitä ajatteli asioiden jotenkin automaattisesti muuttuvan, mutta nyt saakin huomata kaiken olevan yhä sitä menneisyyden paskaa, ja siihen sidoksissa ja aikuisuuden olevan ihan yhtä ongelmallista, tylsää ja yksinäistä. Nyt sitä on vain aikuinen luuseri, jota itse elämä kiusaa ja kovin kiusaakin.

    Tiedän, että kuulostaa synkältä, mutta sellaiset ovat tunnelmat. En jaksa enää löytää positiivisia ajatuksia ja asioita, koska niitä ei tunnu olevan. Eräänä päivänä mietin, että mitkä ovat loppujenlopuksi ne syyt minkä vuoksi haluan välttämättä pysyä hengissä ja jatkaa elämää? Mietin, enkä keksinyt YHTÄÄN sellaista asiaa.

    Kaikki on vain mennyt uuvuttavaksi suorittamiseksi, ja ilman sitä suorittamista en ole hengissä. Minut pitää hengissä vain se raataminen, ja jos se loppuu niin romahdan, tiedän sen. Jos menetän työni niin itsearvostukseni (ne muruset)katoavat taivahan tuuliin ja silloin ei ole enää muuta jäljellä kuin kuolema. Eli siis pakko jatkaa, vaikka väsymys on jo muuttunut apatiaksi, eikä millään jaksaisi. Kokoajan pelottaa että loppukin jaksaminen loppuu. Se vaan on niin, että tällaisella menneisyydellä ja taustalla, kuin minä omaan, on pakko menestyä elämässä "erityiskonsteilla", eikä siinä ole vertailukohtia tavalliseen, ongelmattoman menneisyyden kokeneen elämään.

    Minä en edes tiedä, miltä "normaali" elämä tuntuu? Olen usein leikkinyt ajatuksella, että kiusaamista, eikä mitään tavallisuudesta poikkeavaa koskaan olisi ollutkaan vaan elämäni olisi ollut sellaista kuin muillakin luokkakavereillani ja heidän perheillään. Että millainen ihminen minusta olisi sitten tullut? Miltä tuntuu tavallisen ihmisen tavallinen elämä? varmasti olisi ollut mutkattomampaa ja tuskattomampaa ja omaisin nyt terveen itsetunnon, eikä tarvitsisi olla sairaalloinen suorittaja ja elää valheellista kulissielämää, joka on yhtä helvettiä.

    Tämmöistä paskaa pinnistelyä päivästä toiseen tämä on varmasti loppuelämän ajan. Mihinpä se siitä muuttuisi näillä eväillä? Jos en ota itseäni päiviltä niin tämmöisenä ongelmallisena se jatkuu, se on varmaa se. Menneisyyttään ei voi muuttaa, se seuraa mukana hautaan saakka, ja häpeä siitä on ikuinen. Jo se asia riittää painolastiksi, joka on melkein liikaa jo itsessään. Lisäksi vielä muut rikkinäisen mielen aiheuttamat ongelmat niin paskaa on tiedossa, elämän loppuun saakka. Voi toki olla parempia kuukausia, jopa vuosia välissä, mutta sen olen jo huomannut, että romahdus tulee aina säännöllisesti, epäonnistumiset, pettymykset, ne seuraavat aina. Ja kuinka monta kertaa niistä jaksaa nousta? Alkaa olla kiintiö jo nyt täynnä.

    Kirjoitat,että "Menneisyyttään ei voi muuttaa, se seuraa mukana hautaan saakka, ja häpeä siitä on ikuinen."

    Ajatuksesi kuulostavat kovin kovin tutuilta. Tämä varmasti kuulostaa sinusta tyhmältä, mutta rankasta menneisyydestäsi voi tulla sinun vahvuutesi.Se vaatii todella paljon töitä, mutta terapian avulla sinä voit saavuttaa vielä jotain paljon parempaa kuin normaalin elämän. Voih, kun on vaikea yrittää selittää.

    Älä nyt vaan anna periksi. Tiedän, että rankasta menneisyydestä ja koulukiusaamisesta voi selvitä - jopa voittajana.

    Äänestä

kirjoittaminen?
Purkaisit sen lehdille tuntojasi. Ahdistus voisi helpottaa.

Ottaisit menneisyyden henkilöitä päiväkirjan sivulla käsittelyyn ja loppuviimeksi antaisit heille, itsekullekin, tekstissäsi anteeksi. Sen vuoksi, että anteeksiantaminen vapauttaisi SINUT itsesi menneisyyden tunnelukoista. Mielestäni se olisi nyt tärkeintä.

Vapauttaisit itseäsi menneisyyden taakoista, pala kerrallaan. Vain siten saat voimia elämään tässä ja nyt. Sekä tulevaisuuteen.

Ota kirjastosta pikku-kirjanen (tekijä suomalainen nainen, nimeä en muista, Tuulikki joku? ): Taikasanat - miksi antaisin anteeksi? Siitä saat lisää tietoa anteeksiannon avaimista.

vapauta itsesi menneisyyden luurangoista. opettele arvostamaan ja rakastamaan itseäsi. Sinulla on paljon tehtävää elämässä, sinua tarvitaan täällä.
Älä luovuta.

Äänestä
  • Et ole yksin! Ite samanikäinen, kiusattu, ujo ja (liian) herkkä ihminen. Koulut jääneet kesken, ammattia vailla siis vielä tämänikäisenä. Takana pitkään jatkunut masennus, ahdistus, paniikkihäiriö ja 2 itsemurhayritystä. Terapiaa, kyyneliä, yksinäisyyttä... Myös ryyppäämistä, irtosuhteita, epäonnistuneita seurustelusuhteita. Monien silmissä olen kaunis, kiva ja lahjakas tyttö, itseni mielestä täys paska, epäonnistunut, ja niin helvetin yksin. Minun elämässä ei oo muuta kuin huoneen seinät, pakolliset arkiaskareet ja kissa. En tiedä uskonko enää mihinkään parempaan. Yöt on pahimpia. Jos onnistun nukahtamaan, näen menneisyyden tapahtumia jatkuvasti.

    Lämpimiä ajatuksia sinulle, kirjoituksesi todella kolahti.

    Äänestä

  • Kiitos ajatuksestasi. Kyllä varmasti päiväkirjan kirjoittaminen auttaisi, jossa noita asioita purkaisi. Niitä kun tuntuu kertyneen niin paljon, että vaikka tänne nettiinkin päätin kirjoittaa mahdollisimman lyhyesti niin tekstiä vain tulee vallan kamalasti.

    Kun luin tuon kirjoituksesi lopun, jossa sanottiin, että " Sinulla on paljon tehtävää täällä, sinua tarvitaan" niin aloin itkeä vollottaa, koska se kuulosti niin kauniille ja lohdulliselle. Kun itse sitä juuri ajattelee, että minua ei tarvita yhtään mihinkään ja kaikki on ohitse.

    Minulla on varmaan ongelmana se, että häpeän niin kamalasti tätä luuseri-menneisyyttäni, etten siitä kehtaa puhua kenellekään. Se on niin arka asia, koen sen hyvin nolona. En ole puhunut siitä kuin ihan pintapuolisesti omalle äidilleni, edes hänelle en kehtaa siitä puhua kuin murto-osan vain. Puolisolleni en ole koskaan puhunut kiusaamisesta, se vain olisi liian noloa "paljastaa". Tuntuu, ettei edes kenellekään "ammatti-ihmiselle" kehtaisi koskaan siitä mennä puhumaan. En tiedä miksi häpeän sitä niin kovasti. Olen mielestäni kait niin surkea epäonnistuja, kun omaan tuollaisen menneisyyden, missä minä olen ollut nolaamisen ja pilkkaamisen uhrina.

    Äänestä

  • kohtalotoverisi kirjoitti:

    Et ole yksin! Ite samanikäinen, kiusattu, ujo ja (liian) herkkä ihminen. Koulut jääneet kesken, ammattia vailla siis vielä tämänikäisenä. Takana pitkään jatkunut masennus, ahdistus, paniikkihäiriö ja 2 itsemurhayritystä. Terapiaa, kyyneliä, yksinäisyyttä... Myös ryyppäämistä, irtosuhteita, epäonnistuneita seurustelusuhteita. Monien silmissä olen kaunis, kiva ja lahjakas tyttö, itseni mielestä täys paska, epäonnistunut, ja niin helvetin yksin. Minun elämässä ei oo muuta kuin huoneen seinät, pakolliset arkiaskareet ja kissa. En tiedä uskonko enää mihinkään parempaan. Yöt on pahimpia. Jos onnistun nukahtamaan, näen menneisyyden tapahtumia jatkuvasti.

    Lämpimiä ajatuksia sinulle, kirjoituksesi todella kolahti.

    Kiitos sinullekin ja kaikille tähän ketjuun kirjoittaneille. Kyllä sen huomaa, että meitä herkkiä ja kiusattuja henkilöitä taitaa olla todella paljon. Moni elämä on mennyt "pilalle" toisten ajattelemattomuuden ja ymmärtämättömyyden vuoksi. Minä ainakin olen ajatellut, että ne jotka minua kiusasivat, se oli heille vain huvittelua tylsän koulunkäynnin ratoksi. Koulupäivä meni liukkaammin, kun sai huvitella kiusaamalla minua ja naureskella ja pönkittää omaa itsetuntoaan. Huomionarvoista on se, että pahimmat kiusaajat myöhemmin siirrettiin tarkkailuluokalle, koska olivat niin häiriintyneitä. Kun jälkeen päin muistelen, niin he, jotka olivat silloin jo fiksuja ja myöhemmin elämässään menestyneitä, eivät he kiusanneet silloinkaan. He, jotka kiusasivat, olivat jo silloin näitä tarkkislaisia häiriköitä, joista suurin osa nykyään on huume ja alkoholiongelmaisia, täysin tuuliajolla, vankilassa huumeiden vuoksi, pari heistä tehnyt henkirikoksen jne. vaikka ei se minua mitenkään lohduta ja tuskin he edes tietävät, että se mikä oli heille vain koulupäivän hupia koko sen ylä-asteen ajan, on minulle painajaista loppuelämäni ja osittain pilannut elämäni.

    Minä myös näen nykyään yhä enemmän ahdistavia unia, joissa ovat hahmoina nämä entiset kiusaajat ja muut luokkakaverit. Olen nähnyt unia jo vuosikaudet, mutta nykyään enemmän. Kait alitajunta purkaa niitä asioita. Unissa olen aina TOSI tyytyväinen jos jokin kiusaajani osoittaa minua kohtaan edes pienintäkin inhimillisyyden merkkejä. Tosi rasittavaa!

    Kauhein muistoni nöyryyttämisestä on se, kun kerran (pitkän ja rankan kiusaamisjakson ollessa päällä) kiusaajani kiusasivat minua kesken oppitunnin luokassa. Olin niin väsynyt ja onneton, että romahdin ja aloin itkemään vuolaasti siinä keskellä oppituntia kaikkien nähden. Se oli tosi nöyryyttävää ja muisto nostaa vieläkin kyyneleet silmiini. Silloin tunsin, että hajoan siihen paikkaan. Muistan kun kaikki menivät ihan hiljaiseksi, vain tyhmin kiusaaja (se henkirikoksen tekijä) tuijotti minua ja virnisteli pilkallisesti typerää hymyään ja oli voitonriemuinen kun itkin. Se oli aivan hirveää. Tunsin olevani täysi luuseri ja surkein olento maan päällä. Nyt kun muistan sen kiusaajan virnistelyn ja itseni siinä avuttomana itkemässä niin tekisi mieli kuristaa se paskakiusaaja! Miten joku voi olla NIIN tyhmä?????

    Niin paljon kaikki tämä on minuun vaikuttanut, etten pysty näkemään näitä kiusaajiani (onneksi en enää asu siellä) ja jos satunkin joskus näkemään niin menen ihan lukkoon ja sydän alkaa hakkamaan. Pelkkä kiusaajien nimien kuuleminen saa aikaan saman reaktion, pelkään heitä vieläkin. Yhdessä välissä olin enemmän tekemisissä yhden tytön kanssa, joka oli noina aikoina kaverini, mutta minun oli pakko lopettaa tekosyiden varjolla koko ystävyys, koska en kestänyt nähdä tätä henkilöä, koska hän muistutti niistä ajoista, ja en kestänyt puhua kouluajoista ollenkaan, mistä hän puhui tuon tuostakin eikä näyttänyt tajuavan, etten halua niitä muistella.

    En osaa vieläkään olla luonteva 15-18 vuotiaiden nuorten seurassa vaan (ihan naurettavaa) pelkään sen ikäisiä nuoria ja kierrän kaukaa, jos sellainen lauma tulee vastaan. Tunnen tästä syyllisyyttä, että aikuisena ihmisenä pelkään näitä nuoria, ja jäykistyn sen ikäisten seurassa kokonaan. Heidän nauramisensa, remuamisensa, kiroilemisena ym saa minut kauhun valtaan, siis todella pelkään nuoria henkilöitä.

    sinulla on asiat yhdessä mielessä paremmin kuin minulla: minäkin pelkään nuoria, harmikseni olen itsekin 15 enkä siksi oikein pysty välttelemään heitä... Jollain surullisella tavalla hupaisaa... Pelkään heissä juuri sitä äänekästä tapaa jolla jotkut nuoret puhuvat.

    Omat kiusaajani eivät ole millään tarkkailuluokalla vaikka olen kuullut yhdenkin heistä kertovan ajelevan huvikseen motskarillaan eläinten päältä. Entinen luokanvalvojani (vaihdoin koulua) ei edes sanonut heille kiusaamisesta mitään koska halusi vaikuttaa 'coolilta' heidän silmissään. Itsekin olin monta kertaa aivan hilkulla pillahtaa itkuun, jolloin menin terkkarin luokse parkumaan.

    Toivottavasti painajaisesi päättyvät :) Niin unissa kuin valveillakin.

    Äänestä

  • aloittaja kirjoitti:

    Kiitos ajatuksestasi. Kyllä varmasti päiväkirjan kirjoittaminen auttaisi, jossa noita asioita purkaisi. Niitä kun tuntuu kertyneen niin paljon, että vaikka tänne nettiinkin päätin kirjoittaa mahdollisimman lyhyesti niin tekstiä vain tulee vallan kamalasti.

    Kun luin tuon kirjoituksesi lopun, jossa sanottiin, että " Sinulla on paljon tehtävää täällä, sinua tarvitaan" niin aloin itkeä vollottaa, koska se kuulosti niin kauniille ja lohdulliselle. Kun itse sitä juuri ajattelee, että minua ei tarvita yhtään mihinkään ja kaikki on ohitse.

    Minulla on varmaan ongelmana se, että häpeän niin kamalasti tätä luuseri-menneisyyttäni, etten siitä kehtaa puhua kenellekään. Se on niin arka asia, koen sen hyvin nolona. En ole puhunut siitä kuin ihan pintapuolisesti omalle äidilleni, edes hänelle en kehtaa siitä puhua kuin murto-osan vain. Puolisolleni en ole koskaan puhunut kiusaamisesta, se vain olisi liian noloa "paljastaa". Tuntuu, ettei edes kenellekään "ammatti-ihmiselle" kehtaisi koskaan siitä mennä puhumaan. En tiedä miksi häpeän sitä niin kovasti. Olen mielestäni kait niin surkea epäonnistuja, kun omaan tuollaisen menneisyyden, missä minä olen ollut nolaamisen ja pilkkaamisen uhrina.

    Tiedätkös ammattiauttaja on juuri se henkilö jonka luokse sinun on nyt mentävä. Ne ihmiset kuulevat niin monenlaisia asioita ja elämänkohtaloita,että sinun on ihan turha hävetä. Sinua on kiusattu ja se ei ole sinun häpeäsi vaan ihan muiden ihmisten.Olet kenties tehnyt elämässäsi huonoja valintoja. Jokainen tekee niitä,mutta huono valinta ei tarkoita sitä että ihminen on huono.

    Äänestä

tuntuu niin tutulta. ymmärrän täysin. toivon sydämeni pohjasta voimia jaksaa, niin helppo kun se on sanoakin. itsekin olen usein itseäni tappamassa, ihme kun vielä hengissä. Sen kun joku keksisi, miten tästä voisi vain pompata normaaliin elämään tavalliseksi onnelliseksi ihmiseksi, joka osaisi nauttia ja tuntisi itsensä tärkeäksi. elämä on niin syvältä

Äänestä

Itsellä on ollu niin paljon kaikenlaisia tapahtumia, ja jotku ovat vieneet täysin pohjalle. Osin omasta syystäkin, mutta myös ihmisten ilkeydestä. Meni tuossa vuosikin niin ettei tiennyt oikeasta elämästä mitään, joka ikinen hetki oli helvettiä. Nyt on paremmin.

Yhden asian voisin kertoa, joka kyllä saattaa kuulostaa tosi brutaalilta.
Minua ei varsinaisesti ole kiusattu kouluaikana, ehkä semmosia ihan yksittäisiä tapauksia, mutta myöskään en kaikkien kanssa tullut toimeen.
Olen omaksi huvikseni käynyt kuntosalilla jo muutamia vuosia, ja vaikka ei nyt välttämättä tarkoituksellista ole, mutta on suorastaan uskomaton ero siihen miten kohdellaan ihmisenä kun salilla käymisen seurauksena on tullut parikymmentä kiloa lisää painoa, siinä sivussa. Ne yläasteaikaiset ihmistetkin (sikäli kun joskus harvoin sattuu näkemään) katsovat ihan eri tavalla kuin silloin, ei tule vinoiluja.
Ja muutenkin se, miten kaikki ihmiset sinuun suhtautuvat.

Äänestä
  • Kaikki olen kokenut. Koulukiusaamisen, maalaisuuden, lannanhajun, keskikoulun jätin kesken, olin syvästi masentunut,minua pilkattiin kaupunkilaisten keskikoulussa, kaikki meni päin helvettiä, onneksi elän vieläkin; olen viisikymppinen, olen TÄMÄN ELÄMÄN kanssa sinut...

    Äänestä

  • kyynel silmäkulmassa kirjoitti:

    Kaikki olen kokenut. Koulukiusaamisen, maalaisuuden, lannanhajun, keskikoulun jätin kesken, olin syvästi masentunut,minua pilkattiin kaupunkilaisten keskikoulussa, kaikki meni päin helvettiä, onneksi elän vieläkin; olen viisikymppinen, olen TÄMÄN ELÄMÄN kanssa sinut...

    Isäni teki itsemurhan n.50 vuotiaana. Siis yli kolmekymmentä vuotta sitten. Rauha hänen muistolleen..

    Äänestä

sanoa että mahtavaa että olet kirjottanut tänne.niinkuin edellä monella muullakin sulle vastanneella,mulla on samanlaisia kokemuksia ja tunteita.olen sua hieman nuorempi ja ollut nyt muutaman kuukauden taas erittäin huonovointinen.mä olen pitänyt tuota päiväkirjaa josta tuossa joku jo kirjoittelikin,ja kun ei ole muita niin se on rakkain ystävä tällä hetkellä.mulle on selvästi alkanut kerääntyä sisua,sellaista että hitto,mulla on oikeus ja avaimet käsissä!osa mun surusta ja katkeruudesta on muuttunut "hyväksi vihaksi" ja se muuttuu uudeksi erilaiseksi energiaksi jota aion nyt alkaa hyödyntää.mä olen tietosesti ja tiedostamattomasti poistanut jokaisen asian ja ihmisen elämästäni jotka imevät mut kuiviin,mun,sun tai kenenkään muunkaan ei tarvitse kantaa muiden paskoja ja pahaa oloa,niistä jokainen selviää itse.uskon ja toivon että säkin huomaisit alkaa uskoa siihen että meillä on ollut vaan harvinaisen huono tuuri,ja se saa luvan muuttua nyt.heitä pois ajtukset menneestä sillä ne on kadonnut historiaan,niitä ei ole enää.ja kyllä,tiedän että se on vaikeaa.ja tuntuu lähinnä turhalta kun joku toinen sanoo ja hokee sitä sulle.mutta se on totuus.kannattaa myös lukea kirjoja,mulle tuli suuri valaistus lukiessani yhden tunnetun suomalaisen terapeutin erästä kirjaa.siinä ymmärsin suhteeni muuhun maailmaan,muihin ihmisiin ja ennen kaikkea, itseeni.ja jotenkin koin että mä en ole paradoksaalisella tavalla vastuussa tapahtuneista ikävyyksistä itselleni,mua loukanneet tulevat kokemaan sen joskus vielä itse.mikäli ovat tarpeeksi älykkäitä huomaamaan.eräänlaista karman lakia.ja silloin minä en ole auttamassa,niin makaa kuin petaa.hylkäsivät minut silloin aikoinaan,joten miksi apu nyttemmin kelpaisi.usko minua.ja yritä sisäistää mitä tarkoitan,luulen että olet niitä harvoja jotka ymmärtävät.ja keskity pelkästään unelmiin ja haaveisiin,olivatpa ne mitä tahansa,keskity itseesi,ja jätä muut tarpomaan omassa suossaan.onnea ja voimia.elämä kantaa.

Äänestä
  • Tosi hyvä! Just noin mäkin ajattelen.
    Että parempi on tuntea vihaa kuin itsesääliä,surua tai katkeruutta.
    Kunhan se viha ei vaan kohdistu itseen,eikä pahemmin muuhunkaan,sellaista yleistä vihaa.

    Sen tajuaminen on oleellista että sulla on kaikki oikeus tuntea vihaa.

    Äänestä

Sinä olet aloittelija.
Paitsi, että minua kiusattiin lapsena ja koulussa, sitten kun lähti liikkeelle juoru minun lesboudestani, niin alkoi varsinainen noitavaino. Ja sitä on kestänyt sitten tähän päivään asti ja ikää minulla on enemmän kuin sinulla.
On ihan roskaa puhua että seksuaalivähemmistöjä suvaittaisiin Suomessa.
Työtkin hupenivat alta joskin kitsaasti niitä on muutenkin. Työt on vain työnantajan tutuille ja sukulaisille.

Mitenkäs nyt, minä olen ruumis, joka vain odottaa että kuolema korjais.

Äänestä

Kommentoi aloitusta

helvetissä kirjoitti:

Olen niin ahdistunut. En tiedä lisääkö tämä ikä tätä tunnetta? Seuraavat synttärit on 30v ja tämä ikä tuntuu niin pahalle. Tajuaa olevansa lopullisesti ja "viimeistään" nyt aikuinen, eikä muuta voi enää edes itselleen uskotella. Nyt se on nähty mitä aikuisuus on, ei se eläminen aikuisena nyt kovin hohdokasta ole, nuorena sen ajatteli ihan eriksi. Kaikki on niin arkista ja ongelmallista, ei sellaista mistä haaveili.

Asiatkin alkaa nähdä ihan uudenlaisessa, selkeässä ja ikävä kyllä ahdistavassa valossa. Lapsuus ja nuoruus näyttäytyvät kuin kovassa loisteputkivalossa, joka paljastaa armotta koko paskan. Ei sitä jotenkin nuorempana osannut hahmottaa, kokonaisuutena. Ymmärrys nyt lisää tuskaa, ei sitä tahtoisi niin selvästi nähdä ja tajuta koko elämänsä raadollisuutta.

Olen vasta alkanut tajuamaan, että ihan todella pienestä lapsesta saakka olen ollut kiusattu, syrjitty ja ulkopuolinen. Ensin kiusaajia olivat sukulaiset, siellä haukuttiin tyhmäksi ja omituiseksi, käskettiin olemaan hiljaa. Mitä tahansa sanoi niin aina oli tyhmä. Myös fyysistä väkivaltaa, aina sai pelätä raivohullua sukulaismiestä. Mielivaltaista raivoamista, haukkumista, väkivaltaa. Yksinhuoltaja-äiti ei suorastaan kiusannut, mutta oli burn-out ja pitkiä jaksoja masentunut ja poissaoleva, väsyksissään purkasi itseään minuun haukkumisella ja joskus myös väkivallalla. Tosin hyviäkin jaksoja oli paljon ja sain tuntea olevani rakastettu. Koulussa olin muiden mielestä omituinen (olen saattanut ollakin, kun olen "oirehtinut")oli tunne, ettei minua koskaan hyväksytty omana itsenäni, minua kiusattiin. Oli tosi vaikeaa. Yhteisö missä asuimme oli ahdasmielinen ja maalainen, pienet ympyrät. Meitä kytättiin, pidettiin perheenä omituisena, puhuttiin pahaa ja perättömiäkin. Opettajatkin kyttäsivät ja olin silmätikkuna. Ahdistuksen määrä on taatusti ollut kamala. Ennen ylä-astetta kiusaaminen vain yltyi ja ylä-asteelle siirryttäessä siitä tuli mielestäni vakavaa. Minulla ei ollut kalliita muotivaatteita, olin omituinen ja "tyhmä" kun käyttäydyin kohteliaasti, en osannut olla rääväsuinen. Aloin pelätä koko koulua ja muita nuoria, jokaista koulupäivää. Kaikki oli yhtä painajaista. Heti aamulla kun ensimmäinen tunti alkoi, sai heti kuulla jotain kuittailuja. Aamulla käytävässä jo huudeltiin, sitten luokassa "vahdittiin". Jos uskalsi avata suunsa ja jotain sanoa niin kaikki nauroivat ja pilkkasivat. Kaikkea pilkattiin, ulkonäköä, vaatteita, puheääntä, liikehtimistä, ajatuksiani. Hulluinta oli se, että samaan aikaan minulla (luojan kiitos) oli muutama kaveri, joilta sain kuulla olevani jopa kaunis ja monella tapaa lahjakas, sekä järkevä. Mutta varmasti hekin pitivät kuitenkin minua jotenkin "omalaatuisena". Sitten oli niitäkin "kavereita", jotka olivat kanssani vain silloin kun eivät saaneet ketään muita. Olin usein hätävara vain ja paremman puutteessa. Pettymys oli aina yhtä suuri, kun ensin olin ajatellut toiveikkaana ja iloisena lähentyneeni tämän ihmisen kanssa, ja aina sai huomata olevansa vain kolmas pyörä, josta selän takana puhuttiin pahaa ja pilkattiin. Tuonaikaiset päiväkirjat täyttyivät toiveista saada olla kuin nuo ihailemani "täydelliset" nuoret, saada ystäviä ja olla NORMAALI. Se oli suurin haaveeni. Oli rankkaa olla yksinäinen, pilkattu ja epäsuosittu tuossa herkässä iässä. Jatkuva nöyryyttäminen koulussa ja vapaa-ajalla, jos onnistui saamaan kaverin seuraa ja menemään vaikkapa discoon tai muualle missä nuoret kokoontuivat niin heti sai kuulla pilkkaamista ja huutelua, tunsi olevansa täysi paska ja luuseri. Elämästä tuli yhtä pelkoa, jännittämistä ja ahdistusta. Illat itkin ja kirjoitin päiväkirjaa, päivät jännitin ja pelkäsin koulussa. Jos päivä oli mennyt "hyvin" eli vähällä kiusaamisella, kirjoitin iloissani päiväkirjaan, kuinka oli ollut ihana päivä ja muut olivat olleet "tosi mukavia". Mutta jo seuraava päivä oli yleensä yhtä helvettiä ja romutti edellisen. Aloin väsymään ja masentumaan, elin haavemaailmassa, katsoin telkusta amerikkalaisia nuortensarjoja ja haaveilin olevani yhtä kaunis ja menestyvä. Päiväkirjat täyttyivät synkistä ajatuksista, kirjoitin paljon kuolemasta. Itkin yksikseni. Olin todella yksinäinen. Aloin pinnata koulusta, en vain aina mennyt sinne ollenkaan, en uskaltanut, en enää jaksanut. Käytin alkoholia, kaikelle oli aivan sama. Minulle kertyi paljon irtosuhteita, annoin itseni kenelle vain satuin kelpaamaan ja olin jopa kiitollinen. Minua käytettiin tietenkin hyväksi ja sain huoran maineen. Kunnialliset, menestyvät nuoret katsoivat nokkavartta pitkin. Tunsin itseni entistä huonommaksi ja yksinäisemmäksi. Kaikki huipentui vakaaseen aikomukseen ottaa henki itseltäni. Tunsin itseni kotona epähalutuksi, taakaksi ja täysin epäonnistuneeksi muussa elämässä. Melkein onnistuin itsemurhassa, mutta minut ehdittiin pelastaa. Jouduin holhouksen alaiseksi, useammaksi vuodeksi. Olin holtiton, millään ei ollut enää väliä. Elin itsetuhoisesti. Siinä se nuoruus meni, ei ollut opiskelumotivaatiota, hyvä kun jaksoi edes elää. Sillä aikaa muut nuoret opiskelivat, etenivät elämissään, harrastivat, loivat tulevaisuutta. Minä olin ihan ulkona "normaalista" nuoren elämästä. Olin itsetuhoinen, masentunut, ongelmainen ja maineeni menettänyt kaikkien silmissä. Kaikki oli pilalla ja helvettiä.

Tässä kuitenkin kirjoitan yhä. Olen siis hengissä. Jotenkin nousin tuosta kaikesta ja olen jopa jollakin tavalla menestynyt elämässäni, vaikka se tosin on vaatinut äärimmäisen kovaa pinnistämistä "normaaleihin" ihmisiin verrattuna. Mutta kaikki se on yhä sisälläni, toisinaan mielessä enemmän, joskus vähemmän. Monta vuotta 20-30 välillä kului iloisissa ja normaaleissa merkeissä, melkein unohdin menneisyyteni, mutta nykyään olen ollut jo ainakin vuoden väsynyt, masentunut, ilo on kadonnut, mielessä pyörii vain nuo entiset asiat. Vaativaa työtäni en jaksa tehdä kuin puoliväkisten. Tietyt ongelmat elämässäni nykyään ovat nostaneet esiin noita entisiä asioita. Olen kait väsyttänyt itseni kovalla yrittämisellä ja loppuun palaessa tulee luuseri-olo ja ajatus, että olen epäonnistunut, kuin silloin ennen ja ne asiat pyörii mielessä. Olo on yhä ulkopuolinen ja yksinäinen. Ei kiinnosta edes olla missään tekemisissä kenenkään kanssa, ihmiset ei vain kertakaikkiaan kiinnosta, enkä jaksa ketään. Töissä käyn ja illat istun kotona. Olo on ahdistunut. Tulee kamala olo, kun muistelee niitä entisiä painajaisten vuosia. Ei sitä edes tajua, miten on voinut kestää ollenkaan semmoista. Se koulukiusaamishelvetti on aina mukana, ei se koskaan unohdu, eikä sitä voi ymmärtää. Myöhemmin elämässä olen saanut kuulla olevani kaunis, lahjakas, älykäs ja pärjäävä, persoonallinen. Itse sitä ajattelee vain olevansa ruma, epäonnistunut, omituinen, luuseri, ulkopuolinen ja ikuinen häviäjä. Ei sitä jaksa edes innostua omista kyvyistään, ei niitä jaksa toteuttaa. Ei ne jaksa tuntua miltään. Kaikki menee hukkaan. Ja muut ihmettelee miksi en toteuta itseäni, ei ne ymmärrä, etten JAKSA. Olen niin väsynyt, miten tässä jaksaisi enää mitään taidetta tehdä?? Hyvä kun jaksaa hengissä pysyä. Kuolema pyörii mielessä kaikki vapaa-ajat ja osittain päivälläkin töissä. Ei mistään enää innostu. Konemaisesti vain suorittaa välttämättömät. Tuntuu, että sekin mitä menneinä vuosina jaksoi tehdä ja toteuttaa, olla innostunut, kaikki se on menettänyt merkityksensä, jopa tuntuu tyhmälle. Häpeän itseäni, elämääni, menneisyyttä, kaikkea. Olen niin monta vuotta ollut jaksamisen äärirajoilla. Nyt tuntuu, että jokin seinä on tullut vastaan.

Olisi mielenkiintoista kuulla, onko muilla kiusatuilla samankaltaisia kokemuksia ja ajatuksia ja miten myöhemmin elämässänne, oletteko kantaneet kiusatun "taakkaa"?

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu