tarvitsen ilmiselvästi apua, vai?
Tilanne:
Olen reilusti alle 30 vuotias nuorimies, jonka elämä on lähtenyt täysin raiteilta. Menin pari vuotta sitten naimisiin rakastamani tytön kanssa. Hänkin kärsii masennuksesta ja syömishäiriöstä... Olimme yhdessä vajaan vuoden. Sitten tuli ero. Hän ei vaan enää rakastanut minua. Muutin pois, ja en ensi alkuun ollut masentunut, koska näin häntä melkein päivittäin, ja olimme yhä "yhdessä" ainakin seksuaalisesti. Sitten hän tapasi toisen, ja minä jäin kokonaan yksin. Tässä vaiheessa masennuin pahasti. En jaksa tehdä mitään, olen koko ajan väsynyt, mielessä käy välillä itsemurhakin. Opinnot jäivät heti kesken, ja töihin en mitenkään kykene. Tämän lisäksi, en ole pystynyt kertomaan perheelleni asiasta mitään, koska se olisi liikaa. Nyt taidan tietää, miltä homoista tuntuu, kun pitävät salaisuuttaan "kaapissa". Ainoat jotka tietävät asioiden faktat, on ystävät. Mutta heillä kaikilla on oma elämänsä, ja niitä näkee harvoin. Mutta ongelmia lisää myös kauhea velkakierre johon jouduin kun vielä olin naimisissa. Ja jos ei tuo kaikki olisi tarpeeksi, niin itsetuntoni on aivan nollissa, koska olen lihonut n 20 kiloa.Kävin vähän aikaa terapiassa, ja sain vähän lääkkeitäkin, niistä ei vaan tuntunut olevan mitään apua.
Nyt olen päättänyt mennä takaisin hoitoon, ja haluan kokeilla lääkitystä uudelleen. Mutta tuleeko siitä olemaan mitään apua? Kerron siellä kuitenkin vain tämän saman tarinan, ja mitä sitten? Olenko sitten paremmassa kunnossa?! En usko. Entä lääkkeet? Niille annan nyt toisen mahdollisuuden.
Tilanne:
Olen reilusti alle 30 vuotias nuorimies, jonka elämä on lähtenyt täysin raiteilta. Menin pari vuotta sitten naimisiin rakastamani tytön kanssa. Hänkin kärsii masennuksesta ja syömishäiriöstä... Olimme yhdessä vajaan vuoden. Sitten tuli ero. Hän ei vaan enää rakastanut minua. Muutin pois, ja en ensi alkuun ollut masentunut, koska näin häntä melkein päivittäin, ja olimme yhä "yhdessä" ainakin seksuaalisesti. Sitten hän tapasi toisen, ja minä jäin kokonaan yksin. Tässä vaiheessa masennuin pahasti. En jaksa tehdä mitään, olen koko ajan väsynyt, mielessä käy välillä itsemurhakin. Opinnot jäivät heti kesken, ja töihin en mitenkään kykene. Tämän lisäksi, en ole pystynyt kertomaan perheelleni asiasta mitään, koska se olisi liikaa. Nyt taidan tietää, miltä homoista tuntuu, kun pitävät salaisuuttaan "kaapissa". Ainoat jotka tietävät asioiden faktat, on ystävät. Mutta heillä kaikilla on oma elämänsä, ja niitä näkee harvoin. Mutta ongelmia lisää myös kauhea velkakierre johon jouduin kun vielä olin naimisissa. Ja jos ei tuo kaikki olisi tarpeeksi, niin itsetuntoni on aivan nollissa, koska olen lihonut n 20 kiloa.Kävin vähän aikaa terapiassa, ja sain vähän lääkkeitäkin, niistä ei vaan tuntunut olevan mitään apua.
Nyt olen päättänyt mennä takaisin hoitoon, ja haluan kokeilla lääkitystä uudelleen. Mutta tuleeko siitä olemaan mitään apua? Kerron siellä kuitenkin vain tämän saman tarinan, ja mitä sitten? Olenko sitten paremmassa kunnossa?! En usko. Entä lääkkeet? Niille annan nyt toisen mahdollisuuden.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Lohdutukseksi (jos se nyt mitään lohduttaa) voin sanoa, ettet suinkaan ole yksin ongelminesi. Kaltaisiasi ihmisiä on varmasti paljon ja melkein yhtä moni myös peittelee asiaa. En paljon osaa neuvoja antaa, mutta yrittää aina voi. Johonkin asiaan pitäisi aluksi saada syntymään kiinnostus. Sellainen vaikka mistä pidät eniten (harrastus). Kirjat auttavat usein. Niistä saattaa löytyä hyvinkin samantapaisia ihmiskohtaloita ja kenties hyviäkin neuvoja. Valokuvaaminen (ihmisten eläinten ja kasvien esim.) on oivaa terapiaa. Johonkin asiaan perusteeellinen perehtyminen, se olisi tärkeää, pitää kiinni elämässä. Tietysti "neuvoni" saattavat kuulostaa typeriltä, mutta en muutakaan keksinyt. Lääkkeet voivat auttaa, saavat mielialan kohoamaan, jolloin voi taas tehdäkin paljon asioita, joihin ei välttämättä ilman lääkkeitä olisi pystynyt. Sitten myöhemmin tietysti pitäisi pystyä jo toimimaan ilman lääkkeitäkin. Piristävää kevättä!
ei sun tilannetta paranna vaan toiminta.Eikä kukaan sua pysty auttaa jollet yksin sitä tee?
pikainen elämänkertani:
raiskattu kahdesti, abortti, poikakaverin kuolema, toisen poikakaverin itsariyritykset, vanhempien ero, huumeet, ylipaino, pahoinpitely suhteessa... (lisääkin on)
itse olin helvetin skeptinen niiden lääkkeiden kanssa, ja lekureiden. ota lääkkeet vastaan ja syö niitä tunnollisesti. eka vaihtoehto ei vält.auta.pitää vaan koittaa sitten toista valmistetta. terapia on enemmän kuin hyödyllistä.jos ei muuta niinse ainakin auttaa sua käsittelemään asiaa ja purkamaan sen ulos. masennus johtuu osittain ainakin siitä kun ihminen jättää pahat asiat käsittelemättä ja hautoo niitä sisällään.
ann puoli vuotta aikaa, lääkkeille, lekurille ja erityisesti itsellesi. sen jälkeen huomaat eron...
onnea....:o)
kokemuksesta puhun...edelleen käyn terapiassa.lääkkeitä en ole syönyt kuin 9kk:tta ja nyt olen ollut 4kk:tta ilman... kyllä se tästä. ja paranee vaan :o)
tällä viikolla. Syy: erotaan avoliitosta, meillä on pieni lapsi.
Tapaamani psyk. on todella hyvä, niitähän on erilaisia niin kuin ihmisiäkin. Puhui mm. siitä että kun eroaa on oltava valmis itkemään kuin putous niin kauan kuin itkua riittää. Surut on surtava pois. Itse et ole varmaan vielä tätä surutyötä tehnyt, sillä piditte yllä suhdettanne eronkin jälkeen. Varsinkin kun ex-tyttöystäväsi löyti toisen voi olla että tunnet itsesi paitsi hylätyksi myös petetyksi. Siinä on enemmän kuin tarpeeksi aihetta masentua.
Itse sain Cipramilia masennuksen hoitoon ja diapamia iltaisin rauhoittuakseni. Odotan innolla että lääkkeet auttavat.
Huom! Älä välitä lisäkiloista, niitä tulee ja niitä menee, minä ainakin hoikka nainen (nyt) pidän ronskimmista miehistä. Sitten kun taas menee paremmin jaksaa liikkua ehkä enemmän ja hoitaa itseäsi. Hyvää liikunta tekisi varmaan nytkin. Ihmiset tuijottaa liikaa peiliin.
Erosta toipumisen sanotaan kestävän n. vuoden, toisilla enemmän toisilla vähemmän. Ota siis hetki kerrallaan ja keskity niihin asioihin jotka saavat olosi tuntumaan paremmalta.
Paranemista.