Fistula on vamma, joka aiheuttaa naiselle kyvyttömyyden pidättää virtsaa ja/tai ulostetta. Länsimaissa fistulan aiheuttaa useimmiten synnytysten yhteydessä tapahtuva repeämä sukupuolielinten, peräsuolen ja virtsarakon välisissä kudoksissa ja lihaksissa, jotka muodostavat ikään kuin kahdeksikon emättimen, virtsaputken suun ja peräaukon ympärille. Nämä lantionpohjan lihakset säätelevät virtsaamista ja ulostamista sekä vaikuttavat seksuaalisiin tuntemuksiin.
Sodissa esim. Kongossa fistula syntyy väkivaltaisen raiskauksen seurauksena: naisten ja lasten sukupuolielimiä silvotaan rikotuilla pulloilla, puukoilla tai aseiden piipuilla.
Suomessa laki kieltää tyttöjen sukuelinten silpomiset nk. ympärileikkauksissa. Synnyttävät naiset eivät kuitenkaan tunnu nauttivan samaa lainsuojaa. Vanhainkodissa työskennellyt tuttuni kertoi järkyttyneensä työpaikallaan eniten vanhojen suomalaisäitien repeytyneiden, silvottujen ja hoitamattomien sukuelinten kunnosta.
Nykyäitien kirjoituksista päätellen naisten sukuelinvammoja ja niiden seurauksia ei edelleenkään oteta vakavasti. Olen järkyttynyt asiasta käydyn virallisen keskustelun ja informaation asenteellisuudesta ja vähyydestä.
Synnytyksessä aiheutuneet ja aiheutetut sukuelinten repeytymiset, fistulavammat ja niiden hoitamatta jättäminen vaikuttavat taatusti äidin itsetuntoon, mielenterveyteen ja hyvinvointiin, seksuaaliseen halukkuuteen ja kyvykkyyteen, parisuhteeseen, äidin ja lapsen varhaiseen vuorovaikutukseen, synnytyksen jälkeisen masentuneisuuden esiintyvyyteen ja työkykyyn. Millä muulla kuin silkalla naisvihalla ja naisen ihmisyyden ja seksuaalisuuden halveksunnalla ( “Kivulla ja tuskalla sinun pitää lapsesi synnyttämän”) voidaan perustella vammojen ennaltaehkäisyn ja hoidon ja niistä annetun tiedon puutteellisuutta ja heikkoa tasoa? Miksi äidit joutuvat korjauttamaan synnytysvammoja yksityisesti omilla rahoillaan?
Lainaan tälle palstalle kirjoittaneen äidin tuntemuksia:
“Mulla kävi ensisynnytyksessä (niinno, käytännössähän juuri ensisynnyttäjäthän repeävät pahiten) myös ohraisesti. Erittäin vaikea, pitkittynyt ponnistusvaihe, jonka lopputuloksena lantionsedun sisäelimet repeilivät ja edelleen sen seurauksena pysyvät, pahat ongelmat ulosteiden pidätyskyvyssä. Olin TÄYSIN järkyttynyt paitsi helvetillisestä synnytyksestä, myös siitä, että nämä invalidisoivat vammat otetaan hoitohenkilökunnan taholta aivan normaaleina luonnolliseen alatiesynnytykseen kuuluvina asioina, jotka naisen pitäisi vain jotenkin tietää ennen synnytystä ja jopa ennen kuin hankkiutuu edes raskaaksi. Siis ikään kuin tyyliin että olet huono äiti jos et hyväksy sitä, että lapsen hankkimisen seurauksena sisäelimesi repeilevät palautumattomasti ja joudut kulkemaan vaipoissa lopun ikääsi. Se kun vain sattuu olemaan naisen osa ja sen kanssa on vain elettävä. AIVAN KAMALAA!!!”
Yksi synnytysvammoja aiheuttava tekijä tietämättömyyden ja taitamattomuuden lisäksi on äitien tarpeet ja tuntemukset ohittava synnytyskulttuuri pakotettuine alatiesynnytyksineen ja episiotomioineen.
Äitiyshuollon kehittäminen ei ole pelkästään raskaana olevien ja heidän perheidensä asia, vaan se on asia, jonka tulisi olla jokaisen sydäntä lähellä. Miten vastaanotamme syntyvät lapset, miten kohtelemme äitiä ja perhettä, vaikuttaa meihin jokaiseen jossain elämämme vaiheessa. Olemme unohtaneet, että synnytys on tärkeä osa naisen seksuaalielämää - koko elämää. Tapa, jolla kohtelemme synnyttävää naista kuvastaa koko yhteiskuntaamme. Synnytyskulttuuri on yhteinen asia.
Lopuksi Aktiivinen Synnytys ry:n infopaketti episiotomiasta:
Välilihan leikkaus eli episiotomia on kirurginen toimenpide, joka tehdään synnytyksen aikana juuri ennen lapsen pään syntymistä. Episiotomioiden määrä on noussut huimasti viime vuosina ja toimenpiteestä on tullut lähes rutiininomainen erityisesti maissa, joissa synnytysteknologiaa käytetään paljon.
Episiotomian käyttöä suosivat enemmän synnytyslääkärit kuin kätilöt. Obstetrikkojen mukaan episiotomia:
Väite: Ehkäisee kolmannen asteen repeämiä, jotka ulottuvat peräaukkoon.
Kolmannen asteen repeämät syntyvät usein tilanteissa, joissa sikiö on perätilassa, synnyttäjällä on tavallista kireämmät kudokset, synnytyksessä käytetään imukuppia tai jos synnytyksen hoitajalla on puutteelliset tiedot/taidot.
Kuitenkaan tutkimuksissa ei ole voitu osoittaa kolmannen asteen repeämien olevan sen yleisempiä leikkaamattomissa synnytyksissä kuin leikatuissakaan. Episiotomia ei suojaa repeämältä: leikkaushaavakin voi revetä lisää.
Väite: Ehkäisee pitkän ajan vahinkoja lantionpohjan lihaksistossa, kuten kohdunlaskeumia tai virtsan pidätyskyvyttömyyttä, joista kärsii 5-10% synnyttäneistä.
Tutkimuksissa ei ole voitu löytää hyötyä episiotomian käytöstä.
Väite: Suojelee lasta pitkittyneen ponnistusvaiheen seurauksilta, kuten hapenpuutteelta ja pään vammoilta.
Ei ole näyttöä siitä, että ponnistusvaihetta pitäisi nopeuttaa episiotomialla, jos äidin ja lapsen voinnissa ei ole mitään huomioitavaa. Episiotomian ei ole myöskään todettu ehkäisevän lapsen päähän kohdistuneita vammoja.
Väite: Episiotomia paranee helpommin kuin repeämä.
Mitkään tutkimustulokset eivät tue tätä olettamusta. Verenvuoto lisääntyy usein ja kudokset voivat olla hyvin turvoksissa saksien ja puudutuksen jäljiltä.
Monet naiset kokevat, että heidän sukupuolielimiään on silvottu episiotomian yhteydessä. Tämä voi vaikeuttaa varhaista vuorovaikutusta lapsen kanssa. Kipu yhdynnässä on tavallisempaa välilihan leikkauksen kuin repeämän jälkeen.
Jokaisella kirurgisella toimenpiteella on omat riskinsä. Tutkimustuloksia episiotomian riskeistä:
1)Vaginan anatomiset muutokset, jotka voivat johtua haavan löysästä, kireästä tai vinosta ompelusta. Näistä muutoksista raportoitiin eräässä tutkimuksessa 50 prosentissa episiotomiatapauksista.
2)Verenhukka, josta kärsi 10 prosenttia leikatuista naisista.
3)Leikkaushaavan kipu oli ongelmana 60 prosentilla. 85 prosenttia tarvitsi kipulääkettä haavan kipuihin.
4)Yhdyntäkipu vaivasi ensimmäisen kuuden viikon ajan melkein kahta kolmesta naisesta, jolle oli tehty episiotomia. Neljännes kärsi jatkuvasta yhdyntäkivusta kolmen kuukauden kuluttua synnytyksestä. Toisessa tutkimuksessa episiotomian kokeneista 9 prosenttia ja repeämän saaneista 1 prosenttia kärsi yhdyntäkivuista.
5)Infektiot kuuluvat myös episiotomian riskeihin. Erään tutkimuksen mukaan infektiot ja pitkä paranemisprosessi olivat merkittävästi yleisempää episiotomiahaavoissa kuin repeämissä.
Miten välilihan leikkaukselta voi välttyä?
Raskaudenaikainen lantionpohjan lihasten harjoittelu voi lisätä oman kehon tuntemusta ja kontrollia. Välilihan alueen hieronta kannattaa aloittaa noin kuukautta ennen laskettua aikaa. Hierontaöljynä voi käyttää esimerkiksi manteli- tai oliiviöljyä.
Monessa sairaalassa ponnistusvaiheelle asetetaan aikaraja ja synnyttäjää kehotetaan pidättämään hengitystä ja ponnistamaan mahdollisimman pitkään supistuksen aikana. Tämä lisää repeämiä ja episiotomian tarvetta. Tutkimukset ovat osoittaneet, että kova ponnistaminen ja hengityksen pidättäminen aiheuttaa sikiölle hapenpuutetta ja alhaisempia kuntopisteitä.
Äidin on saatava ponnistaa omassa rytmissä, kehoaan kuunnellen. Jos äitiä ponnistutetaan, repeämät ovat todennäköisempiä. On tärkeää, että synnyttäjä saa itse valita ponnistusasentonsa. Jos nainen on selällään tai puoli-istuvassa asennossa lapsen pää painaa suoraan välilihaa ja estää venymisen. Tällöin vakavan repeämän tai välilihan leikkauksen riski kasvaa.
Henkilökunnan tulee osata menetelmiä, joilla välilihan alueen kudoksia voidaan auttaa venymään. Veden käyttö synnytyksen aikana tai lämmin kääre välilihan alueella supistusten välillä vähentää leikkaamisen tarvetta ja repeämiä.
Äidin ja lapsen turvallisuus on tärkeintä, mutta välilihan leikkaaminen ei saa olla rutiininomaista vaan tarkkaan harkittu kirurginen toimenpide.
Kätilö Caroline Flint kirjoittaa kirjassaan Sensitive Midwifery: "Aina ei voida välttyä repeämältä, mutta välilihan leikkaus on melkein aina vältettävissä. Tärkeä sääntö on: jos lapsi voi hyvin - odota, sitten taas odota, ja sitten odota vielä vähän."
Lähde:
http://www.lapsiperhe.net/aktiivinensynnytys/artikkelit.php3?artikkelinr=8
Patricia Siljama
Sodissa esim. Kongossa fistula syntyy väkivaltaisen raiskauksen seurauksena: naisten ja lasten sukupuolielimiä silvotaan rikotuilla pulloilla, puukoilla tai aseiden piipuilla.
Suomessa laki kieltää tyttöjen sukuelinten silpomiset nk. ympärileikkauksissa. Synnyttävät naiset eivät kuitenkaan tunnu nauttivan samaa lainsuojaa. Vanhainkodissa työskennellyt tuttuni kertoi järkyttyneensä työpaikallaan eniten vanhojen suomalaisäitien repeytyneiden, silvottujen ja hoitamattomien sukuelinten kunnosta.
Nykyäitien kirjoituksista päätellen naisten sukuelinvammoja ja niiden seurauksia ei edelleenkään oteta vakavasti. Olen järkyttynyt asiasta käydyn virallisen keskustelun ja informaation asenteellisuudesta ja vähyydestä.
Synnytyksessä aiheutuneet ja aiheutetut sukuelinten repeytymiset, fistulavammat ja niiden hoitamatta jättäminen vaikuttavat taatusti äidin itsetuntoon, mielenterveyteen ja hyvinvointiin, seksuaaliseen halukkuuteen ja kyvykkyyteen, parisuhteeseen, äidin ja lapsen varhaiseen vuorovaikutukseen, synnytyksen jälkeisen masentuneisuuden esiintyvyyteen ja työkykyyn. Millä muulla kuin silkalla naisvihalla ja naisen ihmisyyden ja seksuaalisuuden halveksunnalla ( “Kivulla ja tuskalla sinun pitää lapsesi synnyttämän”) voidaan perustella vammojen ennaltaehkäisyn ja hoidon ja niistä annetun tiedon puutteellisuutta ja heikkoa tasoa? Miksi äidit joutuvat korjauttamaan synnytysvammoja yksityisesti omilla rahoillaan?
Lainaan tälle palstalle kirjoittaneen äidin tuntemuksia:
“Mulla kävi ensisynnytyksessä (niinno, käytännössähän juuri ensisynnyttäjäthän repeävät pahiten) myös ohraisesti. Erittäin vaikea, pitkittynyt ponnistusvaihe, jonka lopputuloksena lantionsedun sisäelimet repeilivät ja edelleen sen seurauksena pysyvät, pahat ongelmat ulosteiden pidätyskyvyssä. Olin TÄYSIN järkyttynyt paitsi helvetillisestä synnytyksestä, myös siitä, että nämä invalidisoivat vammat otetaan hoitohenkilökunnan taholta aivan normaaleina luonnolliseen alatiesynnytykseen kuuluvina asioina, jotka naisen pitäisi vain jotenkin tietää ennen synnytystä ja jopa ennen kuin hankkiutuu edes raskaaksi. Siis ikään kuin tyyliin että olet huono äiti jos et hyväksy sitä, että lapsen hankkimisen seurauksena sisäelimesi repeilevät palautumattomasti ja joudut kulkemaan vaipoissa lopun ikääsi. Se kun vain sattuu olemaan naisen osa ja sen kanssa on vain elettävä. AIVAN KAMALAA!!!”
Yksi synnytysvammoja aiheuttava tekijä tietämättömyyden ja taitamattomuuden lisäksi on äitien tarpeet ja tuntemukset ohittava synnytyskulttuuri pakotettuine alatiesynnytyksineen ja episiotomioineen.
Äitiyshuollon kehittäminen ei ole pelkästään raskaana olevien ja heidän perheidensä asia, vaan se on asia, jonka tulisi olla jokaisen sydäntä lähellä. Miten vastaanotamme syntyvät lapset, miten kohtelemme äitiä ja perhettä, vaikuttaa meihin jokaiseen jossain elämämme vaiheessa. Olemme unohtaneet, että synnytys on tärkeä osa naisen seksuaalielämää - koko elämää. Tapa, jolla kohtelemme synnyttävää naista kuvastaa koko yhteiskuntaamme. Synnytyskulttuuri on yhteinen asia.
Lopuksi Aktiivinen Synnytys ry:n infopaketti episiotomiasta:
Välilihan leikkaus eli episiotomia on kirurginen toimenpide, joka tehdään synnytyksen aikana juuri ennen lapsen pään syntymistä. Episiotomioiden määrä on noussut huimasti viime vuosina ja toimenpiteestä on tullut lähes rutiininomainen erityisesti maissa, joissa synnytysteknologiaa käytetään paljon.
Episiotomian käyttöä suosivat enemmän synnytyslääkärit kuin kätilöt. Obstetrikkojen mukaan episiotomia:
Väite: Ehkäisee kolmannen asteen repeämiä, jotka ulottuvat peräaukkoon.
Kolmannen asteen repeämät syntyvät usein tilanteissa, joissa sikiö on perätilassa, synnyttäjällä on tavallista kireämmät kudokset, synnytyksessä käytetään imukuppia tai jos synnytyksen hoitajalla on puutteelliset tiedot/taidot.
Kuitenkaan tutkimuksissa ei ole voitu osoittaa kolmannen asteen repeämien olevan sen yleisempiä leikkaamattomissa synnytyksissä kuin leikatuissakaan. Episiotomia ei suojaa repeämältä: leikkaushaavakin voi revetä lisää.
Väite: Ehkäisee pitkän ajan vahinkoja lantionpohjan lihaksistossa, kuten kohdunlaskeumia tai virtsan pidätyskyvyttömyyttä, joista kärsii 5-10% synnyttäneistä.
Tutkimuksissa ei ole voitu löytää hyötyä episiotomian käytöstä.
Väite: Suojelee lasta pitkittyneen ponnistusvaiheen seurauksilta, kuten hapenpuutteelta ja pään vammoilta.
Ei ole näyttöä siitä, että ponnistusvaihetta pitäisi nopeuttaa episiotomialla, jos äidin ja lapsen voinnissa ei ole mitään huomioitavaa. Episiotomian ei ole myöskään todettu ehkäisevän lapsen päähän kohdistuneita vammoja.
Väite: Episiotomia paranee helpommin kuin repeämä.
Mitkään tutkimustulokset eivät tue tätä olettamusta. Verenvuoto lisääntyy usein ja kudokset voivat olla hyvin turvoksissa saksien ja puudutuksen jäljiltä.
Monet naiset kokevat, että heidän sukupuolielimiään on silvottu episiotomian yhteydessä. Tämä voi vaikeuttaa varhaista vuorovaikutusta lapsen kanssa. Kipu yhdynnässä on tavallisempaa välilihan leikkauksen kuin repeämän jälkeen.
Jokaisella kirurgisella toimenpiteella on omat riskinsä. Tutkimustuloksia episiotomian riskeistä:
1)Vaginan anatomiset muutokset, jotka voivat johtua haavan löysästä, kireästä tai vinosta ompelusta. Näistä muutoksista raportoitiin eräässä tutkimuksessa 50 prosentissa episiotomiatapauksista.
2)Verenhukka, josta kärsi 10 prosenttia leikatuista naisista.
3)Leikkaushaavan kipu oli ongelmana 60 prosentilla. 85 prosenttia tarvitsi kipulääkettä haavan kipuihin.
4)Yhdyntäkipu vaivasi ensimmäisen kuuden viikon ajan melkein kahta kolmesta naisesta, jolle oli tehty episiotomia. Neljännes kärsi jatkuvasta yhdyntäkivusta kolmen kuukauden kuluttua synnytyksestä. Toisessa tutkimuksessa episiotomian kokeneista 9 prosenttia ja repeämän saaneista 1 prosenttia kärsi yhdyntäkivuista.
5)Infektiot kuuluvat myös episiotomian riskeihin. Erään tutkimuksen mukaan infektiot ja pitkä paranemisprosessi olivat merkittävästi yleisempää episiotomiahaavoissa kuin repeämissä.
Miten välilihan leikkaukselta voi välttyä?
Raskaudenaikainen lantionpohjan lihasten harjoittelu voi lisätä oman kehon tuntemusta ja kontrollia. Välilihan alueen hieronta kannattaa aloittaa noin kuukautta ennen laskettua aikaa. Hierontaöljynä voi käyttää esimerkiksi manteli- tai oliiviöljyä.
Monessa sairaalassa ponnistusvaiheelle asetetaan aikaraja ja synnyttäjää kehotetaan pidättämään hengitystä ja ponnistamaan mahdollisimman pitkään supistuksen aikana. Tämä lisää repeämiä ja episiotomian tarvetta. Tutkimukset ovat osoittaneet, että kova ponnistaminen ja hengityksen pidättäminen aiheuttaa sikiölle hapenpuutetta ja alhaisempia kuntopisteitä.
Äidin on saatava ponnistaa omassa rytmissä, kehoaan kuunnellen. Jos äitiä ponnistutetaan, repeämät ovat todennäköisempiä. On tärkeää, että synnyttäjä saa itse valita ponnistusasentonsa. Jos nainen on selällään tai puoli-istuvassa asennossa lapsen pää painaa suoraan välilihaa ja estää venymisen. Tällöin vakavan repeämän tai välilihan leikkauksen riski kasvaa.
Henkilökunnan tulee osata menetelmiä, joilla välilihan alueen kudoksia voidaan auttaa venymään. Veden käyttö synnytyksen aikana tai lämmin kääre välilihan alueella supistusten välillä vähentää leikkaamisen tarvetta ja repeämiä.
Äidin ja lapsen turvallisuus on tärkeintä, mutta välilihan leikkaaminen ei saa olla rutiininomaista vaan tarkkaan harkittu kirurginen toimenpide.
Kätilö Caroline Flint kirjoittaa kirjassaan Sensitive Midwifery: "Aina ei voida välttyä repeämältä, mutta välilihan leikkaus on melkein aina vältettävissä. Tärkeä sääntö on: jos lapsi voi hyvin - odota, sitten taas odota, ja sitten odota vielä vähän."
Lähde:
http://www.lapsiperhe.net/aktiivinensynnytys/artikkelit.php3?artikkelinr=8
Patricia Siljama
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.