Jos jokainen ketä lukisi tämän läpi, uhraisi minulle viisiminuuttia ja arvostelisi lukemansa, olisin enemmän kuin kiitollinen. Mutta koska tiedän, että kaikki eivät tuhlaa elämästään aikaa minulle, toivon, että edes joku tarttuu soppalusikkaan ja tekee minut onnelliseksi. Olen nimittäin ihminen, joka tulee onneliseksi pienistäkin asioista. :) kiitos.
Jäljet
Varon astumasta edessä oleviini jälkiin, jotka piirtyvät hiljalleen lumeen. Katson ja väistelen niitä. Astun ohi. Jos koskisin jälkeä maassa, saattaisin olla kuin hän. Joskus mietin, pelkäänkö. Mutta ei, en pelkää. En tiedä, onko se vain pelkoa menneisyyden takia, varovaisuutta. En halua. En vain halua, että minulle käy niin. Samoin.
Edessäni kulkee hahmo. Ihminen. Hahmo. Kuinka hassua on ajatella, että samasta ihmisestä syntyneet, voivat kasvaa niin erilaisiksi. Aivan erilaiksi. Mutta sisimmissään he ovat samaa verta ja luuta, enemmänkin. Samanlaisia. Samankaltaisia. Sama kiihkon veri kuohuaa heidän suonissaan. Sama veri. Sama sydän. Sama ajatus. Mieli.
Kuinka pelottavaa. Sitä minä mietin. Se on ainoa asia, joka pyörii mielessäni, joka soi korvissani sydämenlyöntieni lomassa. Elämä. Asia jota ei halua menettää. Asia jonka edestä kuuluisi taistella. Voittamattomana. Suurena. Elämänhalua janoten. Elämää.
Jäljet päättyvät maassa. Katson oikealle, jonne hahmo jatkaa hiljaista matkaansa. Se on pieni metsätie. Pajunkissoja ja lammikoita. Talven luomia, kirkkaita lammikoita. Jossain on vielä lunta. Jätät itsesi lumeen - Jälkesi. Et huomaa, kuinka osa sinusta jää. Tippuu. Katoaa.
Katson eteeni. Tie jatkuu. Ei ole pajunkissoja, ei lammikoita. Tietä. Tietä silmäinkantammattomiin. Huokaisen syvään ja katson kaihoisasti pajunkissoja. Ne kutkuttavat mieltäni. Astun oikealle, seuratakseni polkua. Astun takaisin. Aurinko paistaa pilviverhon takaa ja jään hetkeksi lämmittelemään sen valoon. Säteet. Katson uudelleen eteenpäin, tietä, jonka ojanreunoilla ei kasva pajunkissapensaita.
Ajattelen. Kaikki on sekaisin. Suhteet. Ystävyys. Tulevaisuus. Voisin elää hetken ja se hetki olisi koko elämää parempaa. Voisin seurata jälkiä. Voisin katsoa eteenpäin ja elää kauemmin kuin hetken. Voisin olla onnellinen vain koska sain elämän. Rakkaus. Voisin mennä eteenpäin.
Niin, rakkaus. Rakkaus noita jälkiä kohtaan. Hahmoa. Sammumaton tuli välillämme. Piilotetut tunteet. Patoutuneet hymyt ja ilmeet. Sinä et minua pakottanut, annoit valita. Ja minä valitsin. En tiedä, valitsinko oikein. Ei kukaan tiedä, et edes sinä, vaikka aina luotinkin sinuun. Sinun valintoihisi.
Samaa verta, samaa luuta. Ikuinen side. Katkeamaton. Näen edessäni mahdollisuuden. Tällä kertaa todellisen mahdollisuuden. Oikean, joka on rakkaudesta annettu. Ei kostosta, säälistä. Kateudesta.
Kun avaan silmäni auringonvaloon. Jäljet. Etsin jälkiä. En näe niitä. Hätäännyn hetkeksi, olen aina nähnyt ne. Ne ovat aina kulkeneet edessäni. Tunnen sen, kuinka oma veri virtaa suonissani, kuinka omat luuni mukautuvat vartalooni. Huokaisen. Erottomat. Voimme olla, mutta emme ikuisesti - mikään ei elä ikuisesti.
Annoit minulle molemmat kätesi, käskit tarttua niihin kiinni. Lujaa. Etten tippuisi matkasta, etten rikkoisi lupaustani. Minä melkein tartuin, mutta huomaisin haavat kämmenelläsi. Vedin käteni takaisin ja sanoin, että sinä kuljet edessä. Sinä.
Ja sinä kuljit aina edessä, näytit tietä ja silti minä en halunnut astua jälkiisi. Pelkäsin pahan tarttuvan. Mutta jos. Jos en olisi nähnyt haavoja käsissäsi. Minun jälkeeni olisivat sinun jälkesi päällä. Ne olisivat yhtyneet. Yhteiset.
Olen kulkenut jo pitkän matkaa yksin. Rakentaen omia jälkiä eteeni. En tiedä missä olet. Missä kuljet. Minne rakennat jälkiäsi. Mutta minä tiedän, että olet aina sydämessäni. Vaikka mikään ei ikuisuuksiin kestäisikään, sinun muistosi säilyy. Minussa. Ja jäljissä.
Kiitos rakkaudestasi. Kiitos, että annoit minun valita ja rakastaa, vaikka sinä et rakastanutkaan. Minä tiedän.
Rakkaani.
Jäljet
Varon astumasta edessä oleviini jälkiin, jotka piirtyvät hiljalleen lumeen. Katson ja väistelen niitä. Astun ohi. Jos koskisin jälkeä maassa, saattaisin olla kuin hän. Joskus mietin, pelkäänkö. Mutta ei, en pelkää. En tiedä, onko se vain pelkoa menneisyyden takia, varovaisuutta. En halua. En vain halua, että minulle käy niin. Samoin.
Edessäni kulkee hahmo. Ihminen. Hahmo. Kuinka hassua on ajatella, että samasta ihmisestä syntyneet, voivat kasvaa niin erilaisiksi. Aivan erilaiksi. Mutta sisimmissään he ovat samaa verta ja luuta, enemmänkin. Samanlaisia. Samankaltaisia. Sama kiihkon veri kuohuaa heidän suonissaan. Sama veri. Sama sydän. Sama ajatus. Mieli.
Kuinka pelottavaa. Sitä minä mietin. Se on ainoa asia, joka pyörii mielessäni, joka soi korvissani sydämenlyöntieni lomassa. Elämä. Asia jota ei halua menettää. Asia jonka edestä kuuluisi taistella. Voittamattomana. Suurena. Elämänhalua janoten. Elämää.
Jäljet päättyvät maassa. Katson oikealle, jonne hahmo jatkaa hiljaista matkaansa. Se on pieni metsätie. Pajunkissoja ja lammikoita. Talven luomia, kirkkaita lammikoita. Jossain on vielä lunta. Jätät itsesi lumeen - Jälkesi. Et huomaa, kuinka osa sinusta jää. Tippuu. Katoaa.
Katson eteeni. Tie jatkuu. Ei ole pajunkissoja, ei lammikoita. Tietä. Tietä silmäinkantammattomiin. Huokaisen syvään ja katson kaihoisasti pajunkissoja. Ne kutkuttavat mieltäni. Astun oikealle, seuratakseni polkua. Astun takaisin. Aurinko paistaa pilviverhon takaa ja jään hetkeksi lämmittelemään sen valoon. Säteet. Katson uudelleen eteenpäin, tietä, jonka ojanreunoilla ei kasva pajunkissapensaita.
Ajattelen. Kaikki on sekaisin. Suhteet. Ystävyys. Tulevaisuus. Voisin elää hetken ja se hetki olisi koko elämää parempaa. Voisin seurata jälkiä. Voisin katsoa eteenpäin ja elää kauemmin kuin hetken. Voisin olla onnellinen vain koska sain elämän. Rakkaus. Voisin mennä eteenpäin.
Niin, rakkaus. Rakkaus noita jälkiä kohtaan. Hahmoa. Sammumaton tuli välillämme. Piilotetut tunteet. Patoutuneet hymyt ja ilmeet. Sinä et minua pakottanut, annoit valita. Ja minä valitsin. En tiedä, valitsinko oikein. Ei kukaan tiedä, et edes sinä, vaikka aina luotinkin sinuun. Sinun valintoihisi.
Samaa verta, samaa luuta. Ikuinen side. Katkeamaton. Näen edessäni mahdollisuuden. Tällä kertaa todellisen mahdollisuuden. Oikean, joka on rakkaudesta annettu. Ei kostosta, säälistä. Kateudesta.
Kun avaan silmäni auringonvaloon. Jäljet. Etsin jälkiä. En näe niitä. Hätäännyn hetkeksi, olen aina nähnyt ne. Ne ovat aina kulkeneet edessäni. Tunnen sen, kuinka oma veri virtaa suonissani, kuinka omat luuni mukautuvat vartalooni. Huokaisen. Erottomat. Voimme olla, mutta emme ikuisesti - mikään ei elä ikuisesti.
Annoit minulle molemmat kätesi, käskit tarttua niihin kiinni. Lujaa. Etten tippuisi matkasta, etten rikkoisi lupaustani. Minä melkein tartuin, mutta huomaisin haavat kämmenelläsi. Vedin käteni takaisin ja sanoin, että sinä kuljet edessä. Sinä.
Ja sinä kuljit aina edessä, näytit tietä ja silti minä en halunnut astua jälkiisi. Pelkäsin pahan tarttuvan. Mutta jos. Jos en olisi nähnyt haavoja käsissäsi. Minun jälkeeni olisivat sinun jälkesi päällä. Ne olisivat yhtyneet. Yhteiset.
Olen kulkenut jo pitkän matkaa yksin. Rakentaen omia jälkiä eteeni. En tiedä missä olet. Missä kuljet. Minne rakennat jälkiäsi. Mutta minä tiedän, että olet aina sydämessäni. Vaikka mikään ei ikuisuuksiin kestäisikään, sinun muistosi säilyy. Minussa. Ja jäljissä.
Kiitos rakkaudestasi. Kiitos, että annoit minun valita ja rakastaa, vaikka sinä et rakastanutkaan. Minä tiedän.
Rakkaani.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tosi hyvä !! Aika sekava vaan... tommonen lyhyt ja ytimekäs.. * aploodeja * =) Tsemppii...
Miten tuo minusta vaikuttaa osittain jotenkin niin...uskonnolliselta? "Haavat kämmenilläsi" ja koko ajatus näkymättömästä, hyvästä ja melkein "pyhästä" johdattajasta kuulostavat niiltä syvään juurtuneilta kliseiltä, joita uskonnossa silloin tällöin käytetään. (Itse en siis ole erityisen uskonnollinen, missään mielessä) Maallisesta rakkaudesta ja menetyksestähän tässä kuitenkin taitaa olla kyse. Joskin edelleen jää hämärän peittoon, millaisessa ihmissuhteessa eletään. Mutta sehän hienoa onkin. Minä en ole koskaan itse pitänyt liiallisesta selkeydestä. :)
Omalaatuinen tunnelmakuvaus, juoneton, mutta kuitenkin jollain lailla hieno. Runollinen. Maalailee kuvia tunnetiloista, menneestä, tulevasta, luonnosta. Teksti antaa odottaa paljon, ja loppujen lopuksi jättää kuitenkin kaiken selittämättä. Mikä sinäänsä on hienoa. Jos tuossa olisi vielä yrittänyt lähteä selittämään kaikkia piirteitä, se olisikin sitten vesittänyt koko idean.
Oikein hyvä näin. Vaikka jotain olisin vielä kaivannut, että olisi kunnolla sykäyttänyt. Enkä kyllä tiedä itsekään, mitä.
Kiitos kovasti yrityksestäsi. Tällaisia runotytön haahoiluja syntyy aika paljon ja kaikissa on sama vika: eksytään liikaa tunnemaailmoihin ja tekstin tarkoitus jää hukuksiin lukijalta, usein myös kirjoittajalta. Lopputulos on joku itsesäälin sekainen soppa. Konkretisointia tekstisi vaatii:
- Kuka on se, jota kaipaat?
- Mitä ihmeellistä hänessä oli? mitä tarpeitasi hän täytti?
- Mihin suuntaudut tämän(=eron?) jälkeen?
Ja varo liikaa tunneähkyä ja tunnelmointia. Lauseesi ovat lyhyitä ja rytmikkäitä, esim. alussa tekstiä oli ihan hyvä lukea, mutta se ei lopulta johtanut mihinkään.
Kiinnostavaa. Puhun rehellisesti. Minusta aloitus olisi kaivannut jotain enemmän iskevää. Tämä oli jälleen niitä, jotka ensimmäisellä kerralla jätin heti kahden rivin jälkeen. Liikkeellelähtö sinänsä kyllä toimii, mutta Uldana, kehottaisin olemaan sortumatta liikaan hämäryyteen ja monitulkintaisuuteen. Nimim. mauri taisi mainita jotain teinityttöjen haahuiluista.
Rêveusen huomio uskonnollisuudesta oli mielenkiintoinen. Itse en tullut lukeneeksi novellia tuolta kantilta.
Mutta, mutta. Parasta novellissasi oli perusasetelma, jonka toivon tulkinneeni oikein. Eli tämä sukurutsan sävyttämä rakkaus. Kiehtovaa. Sillä niinkö tämän voi tulkita, sisko ja sen veli-asetelmaksi? Perverssillä tavalla kiehtovaa. Suokaa anteeksi karkea itseilmaisuni.
Perusasetelma on hyvä. Mutta entä poljento ja tyyli, kieli, tarinankerronta? Toimii, mutta ainakin allekirjoittanut kaipaa enemmän konkretiaa. Nyt seikkaillaan liikaa pään sisällä tyyliin "Ikuinen side. Katkeamaton. Näen edessäni mahdollisuuden. Tällä kertaa todellisen mahdollisuuden. Oikean, joka on rakkaudesta annettu. Ei kostosta, säälistä. Kateudesta." Minusta tässä mennään tavanomaiseen teinityttöilmaisuun. Toki mielessäni herää myös aina kysymys tarinan omakohtaisuudesta kertojalle.
Sanoisinko, että eivät ihmisten ajatukset suoraan kuvattuina ole varsinaisesti mielenkiintoisia. Niillä ei voi kertoa. Se on tilitystä, ei kirjallisuutta. -Jälleen pyydän anteeksi kärjistystäni.- Kiinnostavuus syntyy muista asioista. Enemmän henkilön toimien kuvausta ulko- kuin sisäpuolelta.
Ja tietysti loppu meni pienen ylidramaattisuuden piikkiin, kuten varsin usein käy.
Mutta kyllä sinä kirjoittaa osaat. Enemmän vain rohkeita, poikkeavia ratkaisuja. Odotan seuraavaa.
Ja nämä ovat luonnollisesti vain minun vaatimattomia mielipiteitäni.
Aika tajunnanvirtaa näytti olevan. Ei sillä, että tajunnanvirrassa olisi jotakin pahaa, mutta on vaan vaikea päästä juttuun mukaan. Ymmärrän kyllä, että lyhyet , rytmittävät lauseet ovat tyylikeino, mutta liika on aina liikaa. Jotenkin töksähtelee. Toki tekstissäsi oli myös paljon hyvää, mutta kritiikkikin voi monesti auttaa ihmistä kirjaoittamaan yhä paremmin ja paremmin.