Sinkkuäitejä/yh-äitejä???
Millaista elämä on?
Tykkäätkö sinkkuudestasi??
Onko kumppanin selkeää tarvetta/läheisyyden kaipuuta vai meneekö just nyt hyvin yksikseen?
Plussat yksinolosta?
Miinukset yksinolosta?
Tuleeko koskaan sellaista fiilistä että: apua, en varmaan koskaan löydä mistä, ns.epätoivo?
Jos epätoivo iskee, millä se on lähtenyt?
Onko ulkopuoliset painostanut uuteen suhteeseen?
Tällaisia ajattelin tälläkertaa kysellä;) Vastailkaa rohkeesti!!!!
Millaista elämä on?
Tykkäätkö sinkkuudestasi??
Onko kumppanin selkeää tarvetta/läheisyyden kaipuuta vai meneekö just nyt hyvin yksikseen?
Plussat yksinolosta?
Miinukset yksinolosta?
Tuleeko koskaan sellaista fiilistä että: apua, en varmaan koskaan löydä mistä, ns.epätoivo?
Jos epätoivo iskee, millä se on lähtenyt?
Onko ulkopuoliset painostanut uuteen suhteeseen?
Tällaisia ajattelin tälläkertaa kysellä;) Vastailkaa rohkeesti!!!!
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ja elämä on hyvää aina silloin kun ei ole pahaa, kiitos kysymästä. Kumpikaan tämänhetkisessä elämässäni, ei hyvät eivätkä huonot hetket, liity mitenkään erityisesti sinkkuuteeni.
Tavallaan pidän sinkkuudesta, vaikken sitä alunperin valinnutkaan vaan jäin tahtomattani ja ikäväkseni leskeksi.
Parittomuus sopii minulle kuitenkin parhaiten tässä nimenomaisessa elämänvaiheessa. Uuden kumppanin tuominen mukaan tämänhetkisiin kuvioihin olisi liian työlästä ja monimutkaista, jotta kokisin kaipuuta moiseen.
Se ei olisi reilua ko. potentiaalista kumppania kohtaan, ei lapsiani kohtaan eikä minuakaan kohtaan.
Plussat ja miinukset yksinolon suhteen taitavat kaikilla vaihdella.
Plussaa minulla taitaisi olla itsenäisyys, ajan ja voimien riittäminen paremmin ja emotionaalinen rauha.
Miinusta on niin taloudellisen kuin henkisenkin vastuun perheestä keskittyminen vain omille harteille. On hetkiä jolloin väsyttää ja laiskottaisikin.
Epätoivoa en sinkkuuden vuoksi ole kokenut.
Ja kyllä.
Monetkin ulkopuoliset ovat painostaneet uuteen suhteeseen. Jotkut ajattelevat mielestään parastani - sitä että arkeni olisi mahdollisesti "helpompaa" jos rinnalla olisi hyvä kumppani.
Itse en koe sitä noin, mutta lämmin hyväätarkoittavuus ei minua häiritse.
Mutta eniten painostusta tulee yllättävää kyllä enemmän tai vähemmän tuntemattomilta miehiltä.
On sellaisia joiden mielestä yksin pärjäävä nainen on itsessään loukkaus miessukukuntaa kohtaan tyyliin: pitäähän sinun isä lapsillesi hankkia! Ikään kuin minun mahdollinen uusi kumppanini muka olisi lasteni isä?!
Ja sitten on ne hassut, jotka etsivät kumppania ja "tarjoutuvat uhrautumaan" minulle moiseksi ja suuttuvat jos jalomieliseen tarjoukseen ei tartuta: "Mikä helvetti sinäkin luulet olevasi, lihava, vanha akka?"
*hymy*
ihan sadalla :D
Eli kerron ajasta kun olin yh. Oli elämäni parasta aikaa. Ei ollut mieshuolia ja lapset olivat tyytyväisiä (vieläkin muistuttavat miten kivaa meillä oli). Elämässämme oli monia ihmisiä, eikä katkeruutta ja riitaa ollut. Nyt olen uudessa aviossa, miehen suku on todella raskas, mies hiukan uskoton ja mielestäni liian ankara lapsille (itsekin kyllä pidän jöön, mutta en hyväksy mitään nöyryytystä). Elämä on paljon raskaampaa. Mikä ihme sitä oli, että mies oli saatava, vaikka kaikki oli hyvin?? Tai eihän mulla mitään kiirettä ollut uuteen suhteeseen. En olisin vielä ollut valmis mutta yksi mies vei jalat alta. Tässä sitä nyt ollaan neljän lapsen kanssa. Uuden miehen kanssa kaksi ja kaksi vanhempaa.
Haluan lähettää lämpimän halauksen kaikille sinkkuäideille!! Ei se mies onnea tuonutkaan, vaikka tuntui, että oli yksi tyhjä paikka täytettävänä sydämessä./:
Satulle erikoisterveiseni; Hieno asenne ja hyvin olet jaksanut!!!
Olin oikein tyytyväinen ollessani Yh ...mutta hirmu hinku oli kyllä löytää joku ...ja kun sitten löytyi se joku ,niin nyt sitä vaan haaveilee Yh:n elämästä.
Mutta kun on meilläkin pari yhteistä lasta niin tuntuu vaikealta lähteä -paljon vaikeammalta kun ensimmäisestä liitosta .
Nyt kyllä uskoisin että jos erotaan niin varmasti olisin yksin enkä hinkuis enää minkäänlaista suhdetta -ainakaan ennen kun lapset ovat maailmalle lähteneet .
Sittenkin vois olla molemmilla omat asunnot jos suhteeseen ryhtyis .
Ehkä se on naisilla se vauvakuume kun panee etsimään miestä ...siitä kun pääsee niin mihis sitä miestä enää tarttee ;)
Kiva kuulla kertomuksesi! Ihme hinku sitä tosiaan mieheen on ollut, vaikka kaikki oli hyvin. En kylläkään olisi mitään kompromissiäijää ottanutkaan enää, mutta vaikka hyvän sain, tuli ne ongelmat tähänkin huusholliin. Täysin uskotonta miestä ei taida ollakaan- kaikki pettävät tavallaan, lisäksi on suku-ym harmit, joita en edes osannut lukea miksikään. Juttumme on ollut raskas koostaa, sillä sillä uusperhe on vaikea yhtälö. Minulla ei muuten ollut sitä vauvakuumettakaan ,mutta kai jonkinlainen mieskuume kuitenkin kun en ollut vielä näin omanlaisen kanssa yhdessä päässyt olemaan. Toisin kuitenkin on käynyt kun naiiivina luulin; mitään onnenpöpperöistä paratiisia kun ei ole olemassakaan..
Yh:na mielestäni oli hyvä puoli sekin, että sai paljon tukea eikä kukaan halunnut loukata, mutta heti kun on mies (josta lankeaa joskus hirmuisesti töitäkin:), pitää jaksaa eikä armoa tule. Luulen, että tämä asia on luonnekysymyskin. Itse olen aika vapaa sielu ja avoin monelle asialle. Parisuhde on tietynlainen loukku, josta ei tosiaan helpolla pääse enää irti. Enää en kyllä halua erota (kuten sinäkin, niin kauan kun lapset ovat kotona), vaan jos mies ei mahdottomaksi käy, yritän elää kuin kunnon ihminen; äiti ja rouva konsanaan. Haluan kuitenkin sanoa muille vinkiksi, että älkää suotta haaveiko siitä ihanasta parisuhde-elämstä. Sitä ei pienten lasten kanssa juurikaan tapaa ja tärkeintä mielestäni elämässäni on tasapaino ja mielenrauha- sitä ei miehen kanssa helposti kyllä saavuta. Seksipuoli hoituu sitten vaikka yksinään, eikä sitä edes paljon kaipaa kun ei sitä mietiskele. Miehet haluavat aina vierasta, vaikka omaa tyytyväisenä rakastelisikin...