Haluaisin kuulla kokemuksia paniikkikohtauksista ja niihin suhtautumisesta. Aina korostetaan että pitäsi pystyä kohtaamaan tuo kamala tunne ja siten voittamaan se. Minulla kohtauksen aiheuttama ahdistus ja henkinen kipu on sellainen että vaistomaisesti pyrin välttämään sitä tunnetta kaikin mahdollisin keinoin. Kauhua on vaikea kuvailla ja kuten jo kerroin, vielä vaikeampi kestää. Minun paniikkihäiriöni on diagnosoitu vuosia, vuosia sitten. Se on siis sitä luokkaa että olen ollut tämän vuoksi päiväsairaalassa useita kuukausia. Kun en uskaltanut edes ulos lähteä. Ennen päiväsairaalajaksoa minulla ei ollut lääkitystä, siitä saakka on ollut paniikkihäiriölääkitys päällä. Kertokaa rakkaat kohtalotoverit, miten olette asiassa edistyneet. Kuinka olette uskaltaneet "rauhallisesti" suhtautua kohtauksiin niin että ne ovat laimenneet ja lopulta menettäneet voimansa. Olen kiitollinen kaikesta palautteesta.
Kokemuksia
---------
5520
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Mulla tuli ennen kohtaus yleensä jos oli koulussa koe, nykyään ei tule.. Mitä nyt jännittää, mutta yritän keskittyä vain siihen kokeeseen ja unohtaa olotilan. Ennen pelkäsin hirmuisesti koetilanteita, nyt ne ei pelota niin paljon.
Jos vaan mahollista, niin otan kohtauksen tullen hyvän asennon rauhallisesta paikasta (paras makuullaan),laitan silmät kiinni, alan hengittää sitä "palleahengitystä" hitaasti ulos ja sisään ja alan ajatuksen voimalla rentouttaa jäseniä kerrallaan varpaista alkaeen ylöspäin. Kun oon päässy päähän asti rentouttamisessa on paniikkikohtauskin sen verran jo hävinny, että pystyy taas ajattelemaan ja olemaan. Toiminu mulla ainakin nyt muutaman kerran..
Mun kokemuksesta ei oo paljoo kertomista. Toki silloin kun se kohtaus tuli niin se oli vähän pelottavaa.
Minulla on todettu paniikkihäiriö,mutta lääkkeitä siihen en syö.Olisin halunnut mennä psykologin juttusille,mutta ilmeisesti paniikkihäiriö on oman kuntani mielestä niin vähäpätöinen sairaus,että lääkärin lähete psykologille hylättiin.En omasta tahdostani halua ensimmäisenä syödä lääkkeitä,kun ei muutakaan apua saa.Olen vain ajanut itseni pelottaviin tilanteisiin ja kun kohtaus tulee,mietin että tämä on taas tätä ja että vaikka pyörtyisinkin,niin eiköhän joku tule apuun.Kun antaa itselleen luvan olla heikko,eikä edes esitä vahvempaa kuin on,niin monesti huomaa,että me kaikki ihmiset ollaan yhtä avuttomia ja heikkoja.Varsinkin he,joilla on eniten ongelmia,kätkevät sen kovan ulkokuoren alle.Kun olen uskaltautunut lähestymään ihmisiä tällaisena kuin olen ja jopa kertonut paniikista,olen huomannut ettei minua sen takia syrjitä ja on käynyt ilmi,että toisillakin on samoja oireita.Kukaan aikuiseksi kasvanut ei ole nauranut minulle.Ja lopuksi vielä...jos tähän kuolenkin,niin enpähän ole enää itse jännittämässä sitä asiaa.Kohtauksia saan silti ja ne ovat stressaavia,mutta ne ovat harvenneet ja pystyn elämään asian kanssa.Muistetaan vaan,että me kaikki ollaan samanlaisia ulkokuoresta huolimatta.
Tuossa asiassa olet täysin oikeassa.