Seurustelua takana kaksi vuotta, molemmilla meillä on lapsia ja lapset ovat meillä usein. Olemme edenneet erittäin varovasti lasten kanssa ja kaikki on mennyt tähän saakka tosi hyvin, lasten kanssa siis. Miehelle ja minulle on tullut paljon sanaharkkaa lasten kasvatuksesta, toimitatavoista ja muutenkin toisten lapsista...etenkin mies on kova arvostelemaan minua äitinä, sekä lasteni toimintaa. He kun ovat erilaisia kun hänen omansa.
Noh, minua on alkanut todella mietityttämään tämä suhde. Kaksi vuotta takana ja tämänhetkinen ajatus on miehellä että "ei IKINÄ muuteta yhteen!". Ja syy on lapset. Hän ei ehkä kestäisi minun lapsiani. Kiva että on rehellinen, mikä tietysti antaa minulle ajattelemisen aihetta tätä hommaa kohtaan. Minä haluaisin elää perhe-elämää missä on kaksi aikuista, mutta tältä pohjalta on tosi vaikea ponnistaa kun toinen laittaa kampoihin tosissaan. Sanoin minäkin etten tälläisessä tilanteessa muuttaisi yhteen minäkään, vaikka salaa sitä toivonkin. Tyhmä minä. Siitä mies on surullinen, koska hänkin haluaISI mutta ei voi/pysty/kykene. Sanoo rakastavansa minua paljon eikä voisi ajatella elämäänsä ilman minua, mutta kyllähän se on niin, että jos mut haluaa, tässä tulee kylkiäisinä muutama muksukin. Olen minäkin hänen lapsensa hyväksynyt. Mutta, onko se mahdollisesti niin että nainen pystyy tuntemaan hoivaviettiä myös toisten lapsia kohtaan, miehille se on vaikeampaa..?
Ääh, sekavaa tekstiä varmaankin.
Olen niin sata kertaa päättänyt että lopetan yhteiselämän haaveilut ja annan homman jatkua tälläisenä, pidetään kaksi asuntoa ja seukataan näin, mutta kuitenkaan sisimmissäni en ole onnellinen. Tunnen oloni hyvin yksinäiseksi, etenkin kun on aika suunnitella kesälomia, pyhiä jne. Miehellä on sukulaisia täällä lähellä, minulla ei ketään. Johtuuko osa yksinäisyydestäni ja yhteenmuuttohaaveistani myös siitä että minulla ei ole ketään ihmisiä täällä lähelläni.
Hirveää, riipivää ja raastavaa. En halua olla ilman häntä enkä halua jatkaa näinkään. Näyttäisi siltä kuitenkin, ettei minulla ole kuin kaksi vaihtoehtoa; jättää hänet tai jatkaa näin - onnettomana ehkä...
Noh, minua on alkanut todella mietityttämään tämä suhde. Kaksi vuotta takana ja tämänhetkinen ajatus on miehellä että "ei IKINÄ muuteta yhteen!". Ja syy on lapset. Hän ei ehkä kestäisi minun lapsiani. Kiva että on rehellinen, mikä tietysti antaa minulle ajattelemisen aihetta tätä hommaa kohtaan. Minä haluaisin elää perhe-elämää missä on kaksi aikuista, mutta tältä pohjalta on tosi vaikea ponnistaa kun toinen laittaa kampoihin tosissaan. Sanoin minäkin etten tälläisessä tilanteessa muuttaisi yhteen minäkään, vaikka salaa sitä toivonkin. Tyhmä minä. Siitä mies on surullinen, koska hänkin haluaISI mutta ei voi/pysty/kykene. Sanoo rakastavansa minua paljon eikä voisi ajatella elämäänsä ilman minua, mutta kyllähän se on niin, että jos mut haluaa, tässä tulee kylkiäisinä muutama muksukin. Olen minäkin hänen lapsensa hyväksynyt. Mutta, onko se mahdollisesti niin että nainen pystyy tuntemaan hoivaviettiä myös toisten lapsia kohtaan, miehille se on vaikeampaa..?
Ääh, sekavaa tekstiä varmaankin.
Olen niin sata kertaa päättänyt että lopetan yhteiselämän haaveilut ja annan homman jatkua tälläisenä, pidetään kaksi asuntoa ja seukataan näin, mutta kuitenkaan sisimmissäni en ole onnellinen. Tunnen oloni hyvin yksinäiseksi, etenkin kun on aika suunnitella kesälomia, pyhiä jne. Miehellä on sukulaisia täällä lähellä, minulla ei ketään. Johtuuko osa yksinäisyydestäni ja yhteenmuuttohaaveistani myös siitä että minulla ei ole ketään ihmisiä täällä lähelläni.
Hirveää, riipivää ja raastavaa. En halua olla ilman häntä enkä halua jatkaa näinkään. Näyttäisi siltä kuitenkin, ettei minulla ole kuin kaksi vaihtoehtoa; jättää hänet tai jatkaa näin - onnettomana ehkä...
Vastaukset 9
Vanhimmat
tulet saamaan vastauksia tyyliin "miksi veit miehen jolla on lapsia" ja muuta kostonmakuista tekstiä, jota Lissuksi kutsumamme katkeroitunut jätetty nainen sivupersoonineen kirjoittaa. Älä välitä niistä.
Asiaan: olisiko mahdollista, että jatkaisitte näin ja odottaisitte, että lapset kasvavat vähän? Yhteen muuttaminen tulee sitten luonnostaan. Saatat kohdata vaikeuksia jos haluat nyt leikkiä kotia ja toinen jo ilmaisee, ettei ole siihen halukas.
Voithan ajatella, että teillä on kaksi kotia, voitte aivan mainiosti tehdä yhteisiä lomasuunnitelmia. Varmistu, että toiveet yhteisestä elämästä eivät ole vain sinun päiväuntasi. Anna miehellesi aikaa ja vapautta, jota tarvitset itsekin. Nauti yhteisistä hetkistä sekä myös omista yksityisistäsi. Onnea jatkossa.
Kuin otteita omasta elämästäni...toki nyt puhun jälkiviisaana...
Kun molemmilla on lapsia niin on ihan väistämätöntä, että "pakettia MINÄ" ei yksinään enää ole olemassa. Ei koskaan, vaikka lapset kasvavatkin. Jokaisessa perheessä kasvatetaan lapset erilailla, vaikka perusperiaatteet ja arvot olisivatkin samanlaisia. Jo pienet vivahteet voivat parisuhteessa muuttua kärpäsistä härkäsiksi. Niinhän meillä aikuisillakin on "vaikeuksia peruuttaa saavutetuista eduista", noin vertauksena. Meillä äideillä ja isillä on "taipumus" suojella ja huolehtia omista lapsistamme selkeästi enemmän kuin toisten lapsista, vaikka hyväksyisimmekin toisenkin lapset. Ja jokainen lapsi suhtautuu uusioperhetilanteeseen eri lailla, vaikka näennäisesti kaikki sujuisi hyvinkin. Ja yleensä kriisitilanteessa ja ajankuluessa nämä alkavat nostaa päätänsä: alkaa todellinen luonto näkyä. Uusiosuhteessa myös parisuhdetta ajatellen meillä kaikilla on historiamme; ei aikuisten ihmisten erilaisten elämien yhteensovittaminen ole helppoa.
Oma kokemukseni kahden lähihuoltajan (lapsia 2 2=4) uusioperheestä oli huono idea. Joka lopulta kaatui enemmänkin lastenkasvatuksen yhteensovittamisiin ja lapsista huokuvaan turvattomuuden tunteeseen ja luottamuspulaan. Alkutilanne oli kyllä ihanteellinen ja mielestämme olimme ottaneet kaikki asiat huomioon ja viettäneet jo pitkään kahden-kodin-perhe-elämää yhteisine lomineen. Kuitenkin arjessa sinun-minun lapset/suositko omiasi enemmän nousi ylitsepääsemättömäksi kahden rintamalinjan vastakkainasetteluksi. Ja omassa tilanteessasi, jossa jo lähtökohtaisesti ollaan mieltä, että "en siedä sinun lapsiasi", perusturvallisuus ja perheyhteisöllisyys eivät pääse muodostumaan ketään tyydyttäväksi. Sinustakin kuitenkin luonnonlakien mukaan kuoriutuisi leijonaemo lapsillesi ja sitten soppa jo kiehuisi yli.
On varmasti toisenlaisiakin ja toimiviakin uusioperhesuhteita, mutta lähtökohtasi erilaisine parisuhdeajatteluineen ei ulkopuolisen silmin kuulosta lupaavalta. Ja myönnät itsekin olevasi onneton tai ainakin, ettet ole onnellinen. Ehkä tämä ihminen/tilanne ei vain ole sinun se oikea...niin pahalta kun se tuntuukin. Sinun eronneen historiasi kyllä kertoo, että kaikesta selviää, kunhan ensisijaisesti elämästään on vastuussa itselleen.
Jos ongelmia on jo nyt, niin ei ne asiat ainakaan paremmaksi muutu. Meillä on usein myös molempien meidän lapsia taloudessamme. Mieheni suosii omaa pienempää lastaan ostelemalla hänelle kaikkea ja minun lasteni isompina pitäisi ostella kuulemma omat juttunsa ihan itse.
Minun (siis taloutemme isompien) lasten pitäisi ilmaiseksi hoitaa hänen lastaan, kun hän haluaa hiukan vapaata.
Riitaa tulee, kun mieheni ei hyväksy minun lapsiani. Hän kitisee joka asiasta, mitä lapseni tekevät ja jättävät tekemättä. Milloinkaan ei ole hyvä. Hänen oma lapsensa taas on NIIIIN pieni, että saa tehdä melkein mitä haluaa ja koska haluaa.
Nauti vapaudestasi, äläkä ota sellaista miestä, jonka kanssa on jatkuvia erimielisyyksiä. Ei se tule kestämään. Itse harkitsen jo vakavissani eroa.
Jos hän ei halua muuttaa kanssasi saman katon alle, se jo itsessään on hälyytysmerkki. Ei siihen syynä voi olla vain sinun lapsesi. Ehkä miehesi haluaakin vielä katsella, löytyisikö joku muu nainen hänen elämäänsä...
Olipa kannustavaa tuo viimeinen lause. Kiitos. Eli jos ei halua muuttaa yhteen, syynä on se että etsiikin jotain muuta naista? Ok.
Ainakin mun mieheni etsii uutta naista/uusia naisia kokoajan, vaikka on naimisissa minun kanssani. Ei elinkumppaniksi, vaan pelkkään seksiin.
Minkä ikäiset lapset teillä on? Onko mahdollista odottaa, että lapset muuttavat pois kotoa?
Hei!
Ymmärrän sinua täysin. Itselläni on nyt vasta muutaman kk seurustelu takana yksinhuoltajaisän kanssa. Minulla on omat lapseni "koko ajan", hänellä vuoroviikkosysteemi omiensa kanssa.
Mietin nyt jo vaikka emme ole kauaa seurustelleetkaan, että miten tämä suhde kehittyy pidemmän päälle - kestääkö tämä edes pitkään. Emme ole tähän mennessä puhuneet "tulevaisuusjuttuja", mutta rivien välistä hän vihjaisee tulevaisuudessa (jopa tämän vuoden aikana;)) tapahtuvista asioista.
Ymmärrän kaipuusi normaaliin perhe-elämään. Itsekin kaipaan aivan kipeästi sitä onnellista olotilaa, jossa nukahdetaan rakkaan kainaloon ja myös herätään siitä. Jossa jaetaan myös taloutta yhdessä, kotihommia, aivan kaikkea. Sen kaipuu on kova, koska olen lähes 10 vuotta yksin lasteni kanssa elänyt. Seurustelusuhteita ollut, muttei yhdessä asumista eroni jälkeen. Kaipuu on kova ja pyörii mielessä lähes päivittäin...
Pelottaa itseäni, miten mahdollisesti pystyisimme sovittamaan elämäntapamme ja kasvatusperiaatteemme yhteen. Hänen melko pienillä lapsillaan tuntuu olevan aikalailla tiukemmat säännöt kuin omillani. Tunnen varmasti huonommuutta tässä asiassa ja ajattelen, ettei hän voi hyväksyä minua kasvattajana. Mietin, että hän varmasti kaipaa exäänsä myös lastensa kasvattajana. Äh, pitäisi kai elää rauhassa eteenpäin eikä miettiä yhtään mitään pidemmälle... Kun vain pystyisi!
Jos muuten haluat kirjoitella tuntemuksistasi, niin osoitteeni on [email protected]
Heippa vaan alkuperäinen (ja muut!)
Ihan hirrrveän tutun kuulonen tilanne!
Itse olen seurustellut 2,5 vuotta miehen kanssa, jolla 2 lasta vuoroviikoin isän/äidin luona ja itselläni 1 muksu, luonani aina. Lapsemme ovat kovasti samanikäisiä, joten vaikka olisivat samankin perheen lapsia, yhteentörmäyksiltä ei voi välttyä. Lisäksi, miehen mielestä heidän eronsa oli niin kova pala lapsille, että ilmeisesti lasten pitää saada toooosi kauan toipua siitä, ennen kuin hän voisi edes harkita asuvansa yhdessä kanssani. :o(
Mielestäni aikuisilla, yli 30-kymppisillä ihmisillä kun suhde on jatkunut tosi tiiviinä jo lähes 3 vuotta, voidaan sanoa olevan vakava suhde, jossa voisi jo kuvitella, että pystyisi harkitsemaan (tai luulisi edes haluavan) yhdessäasumista, jossa arki jaettaisiin toistensa kanssa.
Mies on minulle tosi rakas, ja lähennymme koko ajan lisää. En voi sanoa, että suhde olisi ollut helppo, kaikkea muuta, mutta antoisa se on ollut.
Olen ikäni haaveillut sellaisesta normaalista perhe-elämästä, jossa kaksi ihmistä yhdessä huolehtivat lapsista ja toisistaan ja nyt sitten kun toinen jahkailee asian kanssa vuodesta toiseen , en voi sille mitään, että kaiken rakkaudenkin tuntiessani, mietin, että onko tässä sittenkään järkeä. Jos hän jahkailee liian kauan, tuleeko minusta katkera? (taidan ihan vähän ollakin jo)
Kun aikaa kuluu liikaa, pelkään, että kypsähdän täysin. ja koen, että asiassa edetään täysin vain hänen ehdoillaan.
Tuntuuko sinustakin siltä?
Mä koen, että meillä on oikeus haaveisiin ja myös niiden toteuttamiseen. Emme me tästä enää nuorru, eikä aikaa saa taaksepäin. En halua, että kadun vuosien päästä, etten nähnyt "metsää puilta", ettei hänellä ollutkaan tosissaan aikomustakaan perustaa sitä "perhettä" kanssani. Mitä hitto tässä tekisi?
Asiasta on kyllä aina välillä käyty keskusteluja, mutta eivät ne ole johtaneet mihinkään. Ymmärrän hänen kantansa, mutta ei se tarkoita, että minun pitää olla samaa mieltä.... >:o(
On tosi raskasta ravata kahden talouden välillä. Koska hänellä on iso talo, olemme useimmiten siellä, ja joka helv..tin kerta mulla on osa tarpeellista tavaroista omassa kodissani. Ärsyttävää. Sit, toisekseen, täytyy tietysti huolehtia kahdesta taloudesta, mikä osaltaan taas vähentää yhdessäolo aikaa, koska siihen kaikkeen muuhun; siivoamiseen, pyykkäämiseen, pihan hoitoon ymsyms. menee tuplaten aikaa...
Joten; sympatiani ovat täysin puolellasi!
Toivottavasti löydät tilanteeseen jonkun ratkaisun!
Ja toivottavasti me emme tule pettymään... :o)
Tsemppiä ja jaksamista!
voin sanoa sinulle, että tuo suhde ei tule onnistumaan. Jos muutatte yhteen on teitä onnettomia sinun lisäksi sinun lapsesi, miehen lapset ja mieskin. Parempi, että olet nyt yksin jonkin aikaa onneton.
Yritä tutustua muihin ihmisiin siellä paikkakunnalla, hankkia ystäviä ja kavereita. Älä perusta koko sosiaalista elämääsi tähän mieheen. Muiden kanssa jutellessa näet elämäsi vähän etäämpää ja saat uusia näkökulmia.
Minä menin ihan liian aikaisin naimisiin miehen kanssa, jolla on lähilapsi. Tästä lapsesta en kovin pitänyt alun alkaenkaan ja miehen sekä hänen exänsä kasvatus on minusta ihan liian löperöä ja välinpitämätöntä.
Olisihan minun pitänyt 48 v. ja kahden aikuisen äitinä ymmärtää, että ei näillä eväillä mitään rakenneta, mutta niin vain kuvittelin tapahtuvan.
Vastenmielisyys lasta kohtaan on vain lisääntynyt, omat lapseni eivät käy meillä juuri lainkaan, tapaan heitä vain heidän kodeissaan.
Mikä se sellainen äidin koti on johon ei voi tulla? Ei mikään, siksipä minulla onkin oma asunto haussa ja toivon kesällä pääseväni pois tästä tilanteesta. En tiedä haluanko eroa, mutta ainakin haluan eroon siitä nuoresta. Näin on meille kaikille parasta.
Tunnustan haukanneeni liian suuren palan, mutta onneksi olemme kuitenkin kaikki vielä hengissä ja suurin piirtein henkisestikin voimissamme.