Katsoin tässä pari päivää sitten dokumentin aivojen toiminnasta. Ohjelmassa näytettiin itsemurhan tehneen ihmisen aivoja ja onnettomuudessa kuolleen ihmisen aivoja. No, itsemurhan tehneen ihmisen aivoissa oli järkyttävän paljon vähemmän serotoniinia. Eli siis alhainen serotoniinipitoisuus aivoissa on kuolemanvaarallinen asia. Lueskelin sitten täällä näitä keskusteluja ja ajattelin, että todennäköisesti näillä masentuneilla ihmisillä, jotka tänne kirjoittavat, on jonkinlainen puutos aivoissa. Aivan niin kuin diabeetikolta puuttuu insuliinia, puuttuu joiltain ihmisiltä serotoniinia. Silti ihmiset kirjoituksissaan suhtautuvat masennuslääkkeisiin siten, etteivät halua "pillerihiiriksi". Toiset taas neuvovat vakavasti masentuneita ihmisiä käymään lenkillä. Ei tietenkään kaikkien ihmisten masennus korjaannu lääkkeillä, mutta tällainen ihminen ei varmaankaan kärsikään serotoniinin puutoksesta. Ihminen, jolla on jonkinlainen puutos aivoissa, ei ala voida paremmin lenkkeilemällä.
Toisaalta taas tässä katsomassani dokumentissa havaittiin, että olosuhteet saattavat alkaa muuttaa aivojen kemiaa. Tein tästä sitten villin tulkinnan: mikäli ihminen, jolla on alhainen serotoniinin tuotanto aivoissa, söisi serotoniinilääkitystä, hän uskaltaisi tehdä asioita, joita ei muuten tekisi, ja tällöin hänen aivoissaan alkaisi tapahtua muutoksia. Jos hän sitten vuosien kuluttua lakkaisi syömästä lääkkeitä, hänen aivojensa kemiat olisivat muuttuneet.
En ole mikään lääkäri enkä edes itse masentunut. Kun puhutaan aivojen kemioista liikutaan tietysti aina hyvin herkällä alueella, koska jos aivoja ruvetaan radikaalisti "parantelemaan", ei loppua ole näkyvissä. Minä en halua elää yli-ihmisten maailmassa. Mutta jos jotkut ihmiset hautovat pienestä saakka itsemurhaa, heillä mielestäni on kuolemanvaarallinen sairaus, jota on lääkittävä.
Toisaalta taas tässä katsomassani dokumentissa havaittiin, että olosuhteet saattavat alkaa muuttaa aivojen kemiaa. Tein tästä sitten villin tulkinnan: mikäli ihminen, jolla on alhainen serotoniinin tuotanto aivoissa, söisi serotoniinilääkitystä, hän uskaltaisi tehdä asioita, joita ei muuten tekisi, ja tällöin hänen aivoissaan alkaisi tapahtua muutoksia. Jos hän sitten vuosien kuluttua lakkaisi syömästä lääkkeitä, hänen aivojensa kemiat olisivat muuttuneet.
En ole mikään lääkäri enkä edes itse masentunut. Kun puhutaan aivojen kemioista liikutaan tietysti aina hyvin herkällä alueella, koska jos aivoja ruvetaan radikaalisti "parantelemaan", ei loppua ole näkyvissä. Minä en halua elää yli-ihmisten maailmassa. Mutta jos jotkut ihmiset hautovat pienestä saakka itsemurhaa, heillä mielestäni on kuolemanvaarallinen sairaus, jota on lääkittävä.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Mä olen osin kanssasi samaa mieltä, syön itse tosin lääkettä joka sisältää serotoniinia en masennukseen vaan paniikkihäiriöön. Paikkansa pitää se että uskallan tavallaan enemmän kun olen käyttänyt kyseistä lääkettä, mutta siihen että sen lopettamisen jälkeen aivojen serotoniini pitoisuus olisi parantunut en usko. Olen itse yrittänyt päästä lääkkeistä eroon kun on tuntunut paremmalta, mutta joutunut taas lääkityksen aloittamaan... En silti pidä itseäni mitenkään riskialttiina tekemään itsemurhaa...*kauhistuu* se on taas niitä yksilöllisyys juttuja. Eikä se ole mielestäni minkäänlainen ratkaisu mihinkään, en tunne mitään sympatiaa ihmisiä kohtaan jotka ovat omanelämänsä päättäneet. Saattaa kuulostaa inhottavalta, mutta näin minä ajattelen.
Mutta olet kyllä ihan kivan kuuloisen tulkinan tehnyt. Aurinkoista kevään odotusta kaikille!! =)
Miten serotoniinipitoisuus mitataan? Onko olemassa jokin "ohjearvo"? Haluaisin mittauttaa oman serotoniinipitoisuuteni, koska olen ujo ja jne.. (ks. muut viestini).
Olisi niin kiva "syyttää" kemiaa omasta olotilasta kuin vanhempia tai kasvuympäristöä.
"Ihminen, jolla on jonkinlainen puutos aivoissa, ei ala voida paremmin lenkkeilemällä."
Olen kyllä tuossa asiassa kanssasi aivan eri mieltä. Sairastan itse kroonista masennusta ja koen, että urheilusta on todella paljon apua. Se auttaa pitämään ennestään alhaisen serotoniinitason siedettävällä korkeudella, koska se lievittää stressiä, mikä vaikuttaa serotoniinituotantoon negatiivisesti.
Urheilu on tietenkin pelkkä pakokeino, samoin kuin lääkkeetkin. Itse koen kuitenkin tämän luonnollisen tien paremmaksi. Pelkään sitä, että jos aloitan syömään lääkkeitä, jään niihin koukkuun mikäli hoito ei onnistu palauttamaan aivojen kemiallista tasapainoa normaaliksi.
kuka kertoisi, mikä ero on masennuksella ja "pikkuisella väsymyksellä"?
jos tämä väsymys on kestänyt 2 vuotta, milloin se lakkaa olemasta "normaalia"?
http://www.menaiset.fi/terveyskirja/index.html
Mielenterveystoimiston lehtisissä sanotaan, että jos 2 vko on jatkunut oireet, joita tietystä listasta voit luetella vähintään 5 niin silloin olet masentunut. Masennustakin on sitten ainakin kolmea eri asteista. Muistaakseni yli 6 kk kestänyt masennus on kroonista ja sitä on vaikea parantaa.
Minulla masennus kuitenkin kesti monta vuotta, eikä lääkitys auttanut, mutta ympäristön vaihdos karisti taudin. Sen jälkeen en ole tarvinnut serotoniini pillereitä ja voin jatkuvasti yllättävän hyvin. Nukun yöllä ja touhuan päivällä virkeänä. Jo yli vuoden tätä iloa on kestänyt.
Kirjoitin juttuni ainoastaan, koska katsomani ohjelma sai minut ajattelemaan, että jotkut ihmiset ovat syntyessään saaneet heikommat lähtökohdat onnelliseen elämään... vaikka syntyisivätkin onnelliseen perheeseen. Kun kirjoitin, että aivojen kemiat saattavat muuttua serotoniinilääkityksen jälkeen, en tarkoittanut, että serotoniinitaso aivoissa muuttuisi... mutta aivoissa on muitakin aineita, ja jotkin niistä muuttuvat ympäristön vaikutuksesta. Minä kun en ole mikään lääkäri, en todellakaan tunne tällaisia asioita, mutta jos jollain olisi jotain faktatietoa, olisi kiinnostavaa kuulla. Tsemppiä kaikille ihmisille... masentuneille tai ei. Ja urheilijalle... on hyvä, että olet saanut voimaa lenkkeilemällä. Ilmaisin itseni hiukan epäselvästi, kun väheksyin lenkkeilyä. Tuntemani masentuneet ihmiset ovat vain olleet niin masentuneita, että eivät ole pystyneet edes käymään suihkussa.