Nykyään huomaan itseni tosi ulkopuoliseks ku kaverit jutskaa jotain. Tuntuu, kuin en osais olla seurassa, isommassa porukassa. Oon koko ajan turpa tukossa enkä saa sanotuksi mitään. Ulkopuolinen olo on, ku en puhu mitään ja sulkeudun. Pelkään, että sulkeudun koko ajan enemmän ja enemmän ja sit pohdin kaikkee vaan itsekseni, ku en kehtaa kertoo kellekään kaverille mitä oikeasti ajattelen. Tuntuu, ettei ne tykkää musta niin paljon ku toisista kavereista. Tuntuu, että turhaan soitan jollekin kaverille, koska onhan niillä kivempia kavreita ku minä. Miks ne ees on mun kanssa tekemisissä?! Tota on tullu nykyään ajateltua vähän enemmänkin.
En pysty hyväksyyn itteeni ja en tykkää ittestäni. Tekis mieli puhua siitä jonkun kanssa, mutten kehtaa jauhaa omista tommosista jutuista, koska se tuntuu turhalta. Kyllä kaverit tietää itsetunto-ongelmistani. Mut ei ne varmaan tajua, että oikeesti tää onneton itseluottamus häiritsee mua todella paljon ja koko ajan.
Kunhan kerroin vaan. Helpotti purkaa mieltä tähän. Tuli kyllä ihan turhaa juttua. Pistäkää kommentteja, jos jaksatte!
En pysty hyväksyyn itteeni ja en tykkää ittestäni. Tekis mieli puhua siitä jonkun kanssa, mutten kehtaa jauhaa omista tommosista jutuista, koska se tuntuu turhalta. Kyllä kaverit tietää itsetunto-ongelmistani. Mut ei ne varmaan tajua, että oikeesti tää onneton itseluottamus häiritsee mua todella paljon ja koko ajan.
Kunhan kerroin vaan. Helpotti purkaa mieltä tähän. Tuli kyllä ihan turhaa juttua. Pistäkää kommentteja, jos jaksatte!
Vastaukset 17
Vanhimmat
Pitäis sun kuitenkii jollekkii kertoo sun fiiliksistäs´, ei ne itekseen mikskään muutu. Tottakai sul on vaikeeta olla toisten kaa, jos et tuu toimeen edes ittes kanssa. Yritä nyt ensin keksiä, että miks sä sit oot niin tajuttoman tylsä.
Kuulemma Seroxat-niminen lääke auttaa nimenomaan sosiaalisiin vaivoihin (törmäsin netissä tällaisille sivuille). Eli dobingia vain peliin...
Kirjoita ylös siitä mikä painaa,ei oo pakko aina puhua.
Muista,että yksinäisyys ei ole pelkästään paha asia.
Yritä olla koko ajan ajattelematta omaa sisintä,etenkin negatiivisesti.Sen oppii kyllä,jos tietoisesti muuttaa suuntaa.
ps.tekis mieli vielä lisätä,että kunnon känni sillon tällön auttaa vaan en tiedä uskallanko...
Niin että ajattelit, että viina on parempi apu itsetunto-ongelmiin kuin lääkärin määräämät pillerit. Kun itsetunto-ongelmia poteva ihminen alkaa lääkitä itseään viinalla niin sen tietää, miten siinä kokeilussa käy...
arvasin että näin käy jos edes mainitsen viinasta
no miksi sitten mainitsit?
Kertomuksesi kuulosti todella tutulta!Itse olin samanlaisessa itsesäälikierteessä
vuosikaudet. Surullista sanoa, mutta ainakin 5-6v pienestä elämästäni meni murehtiessa.
Kunnes tajusin että kyseessä on masennus. Se on sairaus joka on hoidettavissa siinä
missä moni muukin sairaus. Eikä siinä ole mitään häpeämistä, jos toivoo siihen hoitoa.
Itseäni kaduttaa vain se, etten hakenut hoitoa aikaisemmin. Mene siis lääkäriin. Aluksi voi
olla hyvä tavata psykiatria (esim. yksityisellä, on hintansa arvoista siinä mielessä koska
vastaanotolle pääsee vaikka heti), jotta hoidon tarve selviää. Jatkossa, etenkin jos lääke
autaa eikä terapiaa tms. tarvita, saa lääkkeet yleislääkäriltäkin. Hoidon pituus on
yksilöllinen, mutta vähintään n. 3-6kk.
Masennus johtuu tiettyjen hermosolujen keskinäisiä viestejä välittävien molekyylien liian
vähäisestä tai epätasapainoisesta määrästä aivoissa. Ns. mielialalääkkeet korjaavat
tämän, jos toivotunlaisesti toimivat. Alunperin terveen (ei- masentuneen) aivoihin ne eivät
vaikuta. Serotoniinin takaisinottoon vaikuttavat lääkkeet eli uudemmat masennuslääkkeet
eivät yleensä väsytä tai turruta. Aluksi voi esiintyä pieniä sivuvaikutuksia, mutta ne
menevät pian ohi jos käyttöä ei lopeta. Alkoholin käyttöön, autolla ajamiseen yms. ei
näiden pitäisi vaikuttaa. (Kysy tarkemmin lääkäriltäsi.) Itse asiassa kukaan ei tiedä, että
käytät mielialalääkkeitä, jos et sitä itse kerro. Se ei näy ulospäin. Ei muuten kannata
kerto, sillä lääkkeitä (tarpeellisiakin) pelkääviä on sen verran paljon, ja etenkin
nimityksellä psyyken lääkkeet on niin vahva merkitys toisille.
Masennus on toisilla pitkäkestoinen sairaus joka, vaikkei tappaisikaan (itsemurha),
alentaa elämänlaatua. Jokainen joka sen on itse kokenut tietää millaista se on. Ei kannata
jäädä odottamaan että se menee ohi. Siis on ihan itsestä kiinni haluaako ottaa
"pillereitä". Se on kuitenkin aika helppoa ja todellisuudessa terapiaan yms. ei ole
mahdollisuuksia kaikilla jotka sitä tarvitsisivat. Suosittelen!
Ja te pillereiden nappailusta jeesustelevat; älkää puhuko mistä ette tiedä.
Tsemppiä!!
Kun vain tietäisi, minkälaisista ongelmista on kysymys, niin voisi vastata paremmin tähän sinun viestiisi. Mutta puhuminen asioistasi olisi todellakin tärkeää - jos ei omien ystävien kanssa onnistu, mene ammattiauttajan luo ja juttele hänen kanssaan. Ehkä sitä kautta pääset eteenpäin. Olen itse ollut ammattiauttajan luona kaksi vuotta ja vähitellen löytänyt itseni - kannattaa! Se todella vaatii sitoutumista ja halua kohdata oman itsensä, mutta kannattaa todella! Kannattaa olla reilu itseään kohtaan. Jos ei ole reilu itseään kohtaan, niin ei pysty olemaan reilu muitakaan kohtaan. Jos ei rakasta itseään, ei pysty rakastamaan toista ihmistä. Jos ei ole sujut itsensä kanssa, niin ei ole sujut muiden kanssa. Jos vihaa itseään, vihaa myös toisia. Ja niin edelleen! Tutustu ihmeessä omaan itseeseesi - varmasti löydät itsestäsi asioita, joita et aikaisemmin tiennyt olevankaan ja voit myös yllättyä tästä iloisesti..
Tärkeintä on, että uskallat kohdata oman itsesi ja sitä kautta uskallat ehkä kohdata myös muut. Uskon, että sinusta löytyy sitä jotain positiivista.... TAKE CARE OF YOURSELF, CARITA!!!
Oon just semmonen ihminen, etten tykkää ittestäni, kadehdin muita, oon mustasukkanen muista ihmisistä, tunnen alemmuudentunteita jatkuvasti, omat asiani nään negatiivisina (muitten enemmänkin myönteisinä), oon hirveen mustavalkoinen ja arkajalka. En tiedä mikä on. Kaikki liittyy jotenkin kaikkeen. Jos ei tuu toimeen ittensä kanssa, ei välttämättä muittenkaan kanssa - hyvin sanottu!
Oikeestaan oon käyny psykologilla joitakin kertoja (nyt en enää) eikä se auttanu, ku siellä olin aina ku mikäkin ilolintunen. Niin ja sit eihän tää periaatteessa mikään hirvee ongelma oo, pienimmästä päästä ku vertaa muihin ihmisiin, joilla on OIKEESTI ongelmia. Ota nyt tästäkin selvää...Kiva kun vaivauduitte vastailemaan!;)
cARITA,
ilolintunen olit psykologin luona, mikset voisi olla sitä muuallakin....
yritä kuitenkin nähdä itsestäsi hyvät puolet. niitä varmaan löytyy!!
meissä jokaisessa löytyy vikaa, mutta ei pitäisi tehdä siitä suurta ongelmaa....
loppujen lopuksi me ihmiset itse teemme elämämme vaikeaksi!
joka asiassa kyllä pitäisi löytyä jotain myönteistä...
etkö saanut pienempänä ja nuorempana riittävästi tunnustusta tekemisistäsi ja muusta?? ehkä tämä on voinut vaikuttaa siihen, millainen olet itsestäsi tänä päivänä!
muistathan myös, että jokainen ihminen voi tehdä elämästään sellaisen kuin itse haluaa!!!
tsemppiä vielä kerran itsesi kanssa!!!
Nii-in, sanos muuta siitä, että miksen voisi olla aina muuallakin ilolintunen, kuin psykologin luona! Ehkä se johtuu siitä, etten pysty vertaileen itseeni siellä muihin, paitsi psykologiin vaan, joten ei olo tunnu välttämättä muita huonommalta sillä hetkellä. Oikeestaan aikuisten seurassa en niin paljon vertaa itteeni, mutta kavereitten kyllä ja PALJON!
Se on myös totta, että sitä itse tekee elämästään ja olostaan vaikeaa.
Oon saanu pienestä pitäen negatiivista palautetta vanhemmiltani ja ei ne mua oo kehunu. Varsinkin isä näkee kaikessa virheitä ja huonoa. Tuntuu TODELLA OUDOLTA, jos joku kehuu tai sanoo jotain hyvää.
Iso kiitos kun olet jaksanut kannustaa siellä koneen toisella puolella!:) :)
Carita,
Minusta sinulla on oikea ongelma nyt, vaikka välillä voisikin tuntua ettei ole. Siksi kannattaisi jatkaa yrittämistä muutosta kohden.
Itse olen jo aika iäkäs, ja nyt vanhempana huomaan, että olen hukannut muutaman vuosikymmenen elämästäni jättämällä kesken hoidon jota koitin aloittaa 18 vuotiaana. Silloin menin itse psygologille ja jätin yhteen kertaan kun ajattelin, ettei tepsinyt ja olisi turhaa.
Monta vuotta ja vuosikymmentä kärsin sitten ihan turhaan. Opin itsekseni hitaasti.
Nyt vanhempana tajuan, että kaikki ympärillä muuttuu. Ja sillä minkälaisesa ympäristössä ja minkälaisten ihmisten kanssa olen tekemisissä on huomattava vaikutus olooni. Olen siis aina osa ryhmää ja sillä miten ryhmä suhtautuu minuun on vaikutusta. Asia, jonka voin itse tehdä on valita sellainen ryhmä seurakseni, joka antaa minulle tilaa olla oma rohkea itseni. Olen rohkeaksi oppinut jo omin voimin, mutta kauan se vei.... Mutta edelleen on minun varottava jäämästä joukkoon, jossa on kukkoilijoita, ja jotka yrittävät polkea muita suohon. Sellaisessa murenen nopeasti.
Sinulle "nimim. peukkuja":
Saanko kysyä mikä sulla on ollut silloin aikoinaan ongelmana, kun olet hakenut apua? Ja miksi sinusta tuntuu, että mulla olis ihan oikeesti ongelma?
Mua harmittaa kans se, että jos tuhlaan ison määrän vuosia elämästäni murehtien miten asiat on enkä saa helpotusta mistään ongelmiini. Mutta kun vaan tuntuu niin vahvasti, että en tiedä mihin menisin hakeen apua ja kannattaako mun, ku siellä psykologillakin olin joitakin kertoja ja en enää käy siellä. Pitäisköhän vaan kavereille puhua aluks jotain jos ois tilaisuus..? Mutta kun tuntuu, ettei kukaan OIKEESTI tajua miltä tuntuu! Mua hävettää tää sama jauhaminen:(
Jos oikein muistan, niin ongelmani oli vain paha olo. Valitin silloin ensimmäisellä kerrallani psykologilla,että en osaa käydä ostoksilla, en tiedä mitä vaatteita ostaisin yms. Koin, että muut osaavat tehdä ostoksia paremmin ja nauttia siitä. Oli siinä muutakin samantapaista. Yksinäisyyttä. Se oli aika sekavaa, koska en tiennyt mikä minua vaivasi. Tuntui etten osannut tehdä mitään niin, että viihtyisin. En ymmärtänyt tarvetta hoitoon, vaikka tiesin että jokin on vialla.
Sitten myöhemmin kun olen oppinut tuntemaan itseäni, niin minustakin on tuntunut, että ei muut ollenkaan tajua miltä tuntuu, ja olen alkanut toivomaan, että joku muu alkaisi kokea samaa, että voisi lopulta jollekin selittää niin, että lopultakin tulisi ymmärretyksi. Petyin kun huomasin, ettei psykologikaan tiedä nahoissaan mitä hänelle kerron.
Vuosien mittaan, sitten kun myöhemmin masennuin, niin mm. mielenterveystoimiston päivähoito-osastolla tapasin muita samalla tavalla tuntevia ja se tuntui hyvältä jonkin aikaa. Mutta ei kauan.
Hyvältä tuntui vasta sitten kun ymmärsin, että näin tuntevan on mahdollista saada olonsa paremmaksi.
Ennen en uskaltanut esim. esiintyä luokan edessä. Nyt ei tee suurtakaan ongelmaa avata suutaan juhlasalissa, jossa on monta sataa ihmistä kuuntelemassa. Tein sen viime viikollakin. Ja ulkomailla vieraalla kielellä! Ja aikaisemmin ujostelin kuollakseni vastakkaista sukupuolta. Nyt tuntuu, että ne ujostelevat joskus minua.
Muutos ei ole nopea. Se kestää monta vuotta. Minulle se onnistui kunnallisen mielenterveystoimiston palveluiden avulla, mutta itse piti myös olla aktiivinen.
Lykkyä tykö Carita.
Jos ihminen on masentunut, voi olo olla huono ja mieliala maassa ilman mitään syytä.
Silloin saa helposti epäsosiaalisen ja ikävän ihmisen maineen, tai ainakin itse pitää
itseään sellaisena. Varsinkin kun nykyään on muotia "olla menevä ja ilomielinen ja
hymyillä, nauraa ja puhua pälättää jatkuvasti tutuille ja tuntemattomille". Uskon, että
sinun ikäisellesi se on erityisen vaikeaa. Tästä ei ole sinun enää pakko kärsiä!!
Masennukseen ei auta mikään "ole positiivinen" neuvonta, vaan sitä on todella hoidettava.
Hae ihmeessä apua, niin et enää hukkaa aikaa päästä takaisin normaaliin elämään.
Psykologista ei ole mitään apua, ainakaan minulle ei ollut. Masennus on sairaus ja
_psykiatri_ on sen sijaan lääkäri ja tietää sairauksien hoidosta enemmän, ja on oikeutettu
tarvittaessa määräämään lääkkeitä. _Psykologi_ on asioitasi edestaas vetvova lässy.
Nämä tuntuvat menevän useammallakin sekaisin.
Ota siis puhelin käteen, varaa aika psykiatrille (nyt lääkärilakon aikana voi olla
vaikeampaa) ja vastaanotolle päästessäsi kerro rehellisesti mitkä on fiilikset. Voit vaikka
kirjoitella olostasi etukäteen "muistiinpanoja". Ymmärrän että jännittävässä ja pian
ohimenevässä tilanteessa on mahdollista skarpata niin että vaikuttaa iloiselta eikä oikea
asianlaita tule ilmi. Kerro siiis siitä itse, ja jällee kerran, älä häpeä, sitä varten siellä olet.
Onnea matkaan! Pidän peukkuja.
Hyvin sanottu psykologeista! Asioita vatvovia
lässyjä! Niistä ei ollut mitään hyötyä
minullekaan.
Mutta jotkut psykologit olivat kuitenkin mukavia
ihmisiä, eivät kaikki, ja sellaisen osuessa
kohdalle sai kuitenki hetkeksi helpotusta ja
mielihyvääkin. Parempi se oli huonona päivänä
kuin ei mitään.
Lopulta ainoastan psykiatri sai minussa
kehityksen liikeelle. Hänestä oli pysyvämpi apu.
Mutta en tiedä...Olisinko masentunut? Se tuntuu
liian vahvalta sanalta, koska oonhan kuitenkin
ilonenkin. Tulee vaan aina niitä hetkiä,
että "hemmetti, mitä teen, en halua olla tällanen
ja kaikki muut on parempia, kauniimpia,
sosiaalisempia, onnellisempia, menestyvimpiä
kaikessa ja itte oon tällanen paska". Mut jos
jonnekin psykiatrillekin menee, niin en
tosiaankaan tiedä miks olisin siellä ja mitä
puhuisin. Oikeesti, se itseluottamus ois kova
sana, mutta mistä sen nyt sitten repii?!?!? Niin
ja positiivinen suhtautuminen itseensä ja itsensä
hyväksyminen.
Kiitos ihan kamalasti ku ootte ottanu näin paljon
osaa keskusteluun! :) :)