Suokaa anteeksi mun löpinät, tämä on osa surutyötä, enkä voi näistä asioista puhua kenellekään.
Kuulostaa hullulta, mutta toivon että rakkaani olisi ollut vähemmän ihana, vähemmän luotettavan tuntuinen, vähemmän rakastava, vähemmän epäitsekäs, vähemmän huomaavainen, vähemmän auttavainen, vähemmän intohimoinen, vähemmän huolehtiva, vähemmän suloinen...
Niin tämä ero ja totaalinen hylkääminen olisi paljon helpompi kestää ja ymmärtääkin.
Jos suhteemme olisi ollut tavallinen suhde, niin tämä kaikki olisi edes vähän helpompaa.
Nyt en voi millään ymmärtää hänen kovuuttaan minua kohtaan, kun en ole mitään niin kauheaa hänelle tehnyt. En ole pettänyt, olen rakastanut syvästi, tukenut... syntini on että peloissani ja epävarmana sanoin itse hyvästit... Olen yrittänyt kaikkeni paikata tilannetta, selittää, kertoa...
Mutta ei.
Mun olo on niin valtavan paha, etten taida selvitä tästä. En uhkaile millään itsemurhalla, hyvänen aika, mutta en ehkä vain jaksa...
Eron tuskan lisäksi on niin monta avointa kysymystä, niin monta järkytystä.
Kun en vain tullut hylätyksi vaan myös jouduin oppimaan ettei siihen ihanimpaankaan ihmiseen kuitenkaan kannata uskoa, ettei sovitut asiat kuitenkaan pidä, ettei mitään ainutlaatuista ja erilaista olekaan olemassa.
Olin todella naiivi pelle, sillä oikeasti uskoin täysillä meihin ja siihen ettemme koskaan kadota toisiamme. Näytti että hän tuntee samoin.
Olen niin helvetin hukassa... en jaksa.
En voisi koskaan olla yhtä kova hänelle, en milloinkaan.
Miten maailman lempein ihminen muuttuu kylmäksi kuin kivi? Niin paha en sentään minäkään voi olla. :(((
Anteeksi... on vain purettava pahaa oloa jotenkin...
Kuulostaa hullulta, mutta toivon että rakkaani olisi ollut vähemmän ihana, vähemmän luotettavan tuntuinen, vähemmän rakastava, vähemmän epäitsekäs, vähemmän huomaavainen, vähemmän auttavainen, vähemmän intohimoinen, vähemmän huolehtiva, vähemmän suloinen...
Niin tämä ero ja totaalinen hylkääminen olisi paljon helpompi kestää ja ymmärtääkin.
Jos suhteemme olisi ollut tavallinen suhde, niin tämä kaikki olisi edes vähän helpompaa.
Nyt en voi millään ymmärtää hänen kovuuttaan minua kohtaan, kun en ole mitään niin kauheaa hänelle tehnyt. En ole pettänyt, olen rakastanut syvästi, tukenut... syntini on että peloissani ja epävarmana sanoin itse hyvästit... Olen yrittänyt kaikkeni paikata tilannetta, selittää, kertoa...
Mutta ei.
Mun olo on niin valtavan paha, etten taida selvitä tästä. En uhkaile millään itsemurhalla, hyvänen aika, mutta en ehkä vain jaksa...
Eron tuskan lisäksi on niin monta avointa kysymystä, niin monta järkytystä.
Kun en vain tullut hylätyksi vaan myös jouduin oppimaan ettei siihen ihanimpaankaan ihmiseen kuitenkaan kannata uskoa, ettei sovitut asiat kuitenkaan pidä, ettei mitään ainutlaatuista ja erilaista olekaan olemassa.
Olin todella naiivi pelle, sillä oikeasti uskoin täysillä meihin ja siihen ettemme koskaan kadota toisiamme. Näytti että hän tuntee samoin.
Olen niin helvetin hukassa... en jaksa.
En voisi koskaan olla yhtä kova hänelle, en milloinkaan.
Miten maailman lempein ihminen muuttuu kylmäksi kuin kivi? Niin paha en sentään minäkään voi olla. :(((
Anteeksi... on vain purettava pahaa oloa jotenkin...
Vastaukset 17
Vanhimmat
sun exä lukisi näitä sun ajatuksia "vahingossa"?
No enpä usko että häntä mun ajatukseni kiinnostavat missään muodossa, se on tullut tuskallisen selväksi viime viikkoina. Olen hänelle ilmaa.
Kuten sanoin, tämä on mun surutyötä, olen verbaalinen ihminen eikä ole ketään kenen kanssa voisin rakkausasioistani puhua....
Ei vaan kestä olla ihan hiljaa ja kärsiä. Itkettää koko ajan, töissä on hankalaa sen takia. Enkä haluaisi itseäni lopettaa, joten jotain on edes yritettävä. Mieli ja sydän ei vain riitä ymmärtämään eikä uskomaan koko kuviota...
Ja kanssasisarten kanssa juttelu palstalla on muutenkin ihan avartavaa ja mukavaa, ainakin yleensä.
voi jessus että on kuin omasta elämästäni.oli suuret suunnitelmat elämälle..ja yhtäkkiä puff..kaikki savuna ilmaan :(
Toisaalta voi varmaan hyvällä syyllä kysyä, kuinka ihana on ihminen joka pettää kaikki lupauksensa ja kohtelee toista ihmistä täysin välinpitämättömästi ja armottomasti? Ei ymmärryksen häivääkään, vain jäätävän julmaa käytöstä.
Miksi nähdä oikein vaivaa sen eteen että sai mut uskomaan että aitoa ja oikeaakin rakkautta on, ja ettei hän mua koskaan jätä? Kun meni vuosi, ja kohta jo toinenkin, aloin uskoa siihen todella.
Miksi rakentaa ja rakastaa kun sitten kuitenkin hylkää toisen täysin? Miksi vakuuttaa toinen vilpittömyydestään kun sitten kuitenkin on toista kohtaan täysin armoton.
Taitaa olla harvinaisen julma ihminen, leikkii toisen elämällä.
en haluu vähätellä sun oloas enkä tilannettas miteskään ja toivotan sulle etelleen tsemiä ja kaikkee. mutta alkaa olla vähä toistoo sun kirjotukset aiheesta eikä ulko puolisella oo oikeen enää mitää sanottavaa sulle. ei mulla ainaskaan. ja vaikeeta on sekin ku ei tää toine osa puoli ole kertomassa omaa näkemystä teiän asiasta.
siinä vaiheessa kun et edes halua ajatella koko ihmistä ja sua ihmetyttää miten ikinä edes uskoit sitä edes yhden päivän verran. Mutta tee ne tunneaskeleet mielellään aina samaan ketjuun, ettei ala tuntua että lesbopalsta on vain yhden ihmisen itsetutkailua. Onhan se ok että haluaa jakaa tuntonsa, mutta pidetään ne vaikka sillai yhdessä koossa? Kyllä me sitten joita se kiinnostaa osataan sinne mennä katsomaan mitä nyt kuuluu.
Okei, häivyn.
En viitsi nyt kuunnella narinaa kun on oma henki kyseessä kúitenkin.
Tämä palsta kun on niin kummallinen että ketjut putoaa eikä nouse ylimmäksi vaikka niihin vastaisi.
Sanoin jo että tämä on mun surutyötä, uskon että moni käy läpi kipeää eroa myös.
Ehkä jopa saa lohtua.
Mun pointtini on myös se että mitä ihanamman tuntuinen ihminen, sitä enemmän se jättäminen koskee.
En enää kirjoittele tänne, kuulostakoon kuinka lapselliselta tahansa, mutta en nyt tosiaankaan vaan jaksa mitään paskaa, en edes lievää.
Taistelen hengestäni nyt.
jos tilanne on henki tai henki, niin ehkä ei palstalta kannatakkaan löytää sitä lohtua. EHkä sun on syytä viedä tämä asia jonnekkin joka oikeasti osaa auttaa sinua.
muutenkin pääasiassa sontaa, niin en ymmärrä miksei yhden surullisen ihmisen asialliset ajatukset tänne mahtuisi? Minun puolesta saat Kaktus jatkaa rauhassa kirjoituksiasi. Ne jotka eivät jaksa lukea niin olkaa hyvä ja skipatkaa vaan yli, ei sen luulisi olevan hirveän hankalaa.
en vain ymmärrä että pitää aina laittaa uusi aloitus, koska selkeempäähän se olisi seurata asioita yhdestä ketjusta. Ja jos tila on sellainen että henki on kyseessä niin olisiko terveellisempää kuitenkin hakea oikeata apua eikä täällä pallotella ees taas ja antaa tässä ihmispolojen miettiä sydän kurkussa että onko se vai eikö se ole nyt hengenvaaralisessa tilassa.
Onhan se selvä että joskus auttaa kun puhuu asioita läpi, tai kirjoittaa niitä ylös, ja joskus jopa kun on vähän selvemmillä vesillä keskustelee niistä esim tällä palstalla. Mutta minä en ihan heti alkaisi vaarantamaan sitä loppua mielenterveyttäni tuossa tilanteessa sillä että seilaisin täällä reaaliajassa tunteideni kera, koska se ei auta, se vain tuottaa enempi tuskaa koska on ikäviä ihmisiä ja se saattaa saada koko suuren tuskan näyttämään omituiselta soutamisineen ja huopaamisineen koska ne palat on ripoteltu ympäriinsä monia keskusteluja ja avauksia.
Tukea saa ja pitää hakea. Mutta edelleen, täällä on vain noh, ehkä noin 5 lesboa ja kourallinen tai kaksi bissejä ja muutama mies. Tukea tarjoan kyllä, mutta kun asia on noinkin pahaksi päässy kuin hällä, niin minä ainakin en halua olla enään "ihana apu sieltä netistä" koska se apu mitä tästä voi repiä on "tsemiä ja koita kestää, aurinko paistaa vielä". Koska kukaan ei tunne, kukaan ei tiedä tilannetta, henkilöä, persoonaa, jne.
Apu jää siis pelkäksi "oikein hyvää päivänjatkoa"-tasolle. Ja se saattaa kuitenkin muka riittää kyseiselle henkilölle ja hän uppoutuu johonkin tilaan jossa hän haluaa kuulla tuntemattomilta ihmisiltä että selviää ja valistaa tuntemattomia ihmisiä ettei kannata ikinä luottaa ja tästä seuraa se että se asia, se ydin se joka pitäisi korjata, eli hänen itsetunto, luottamus, sydän ja usko, jäävät ikään kuin tuhannen pinnallisen voivottelun ja toivottelun alle.
Se mitä hänen pitäisi tehdä on etsiä se paras ystävä, ja jos sellaista ei ole, ammattikuuntelijan apua, ja puhua näitä tuntojaan ihmiselle joka näkee hänet, ja täten pystyy auttamaan tuhannen kertaa enemmän jo pelkällä läsnäolollaan. Koska se toinen osapuoli ei jäänyt selittelemään, ei kuuntelemaan, siksi on tärkeää että hän puhuu nämä asiat jollekkin.
Ei vain kirjoita ja luule että se tuki ja "ymmärrys" mitä kukaan meistä osaa antaa, riittää.
Koska silloin hän on tilassa jossa todellisuus on tässä, näissä sanoissa, noissa sanoissa, tässä ketjussa, toisessa ketjussa, ja se ei ole hyvä asia.
Totuus on aina out there, ei koskaan palstoilla.
Silloin kun sattuu ja on ajatuksia koko elämänsä järkevyydestä, silloin ei kannata antaa lisää bensaa tulipaloon hakemalla täältä sitä ensiapua.
Ei siksi että on olemassa minun kaltaisia idiootteja jotka toivovat tällaisten itsetuhoisten ja haluisten viestien mielummin siirtyvän vaikka tekstiviestillä ystävälle yms. kuin tänne, vaan siksi että kun ollaan sen surun alkumetreillä, sen sydämessä ja kaikki on niin samperin onttoa. Silloin pitää hakea jotain oikeaa lämpöä, oikeaa ystävällisyyttä, turvaa toisen läsnäolosta ja siitä että joku oikeasti kuuntelee eikä lue sinua ruokatunnilla tai ennen iltauutisia.
Sitten kun on toivuttu pari askelta, sitten voidaan keskustella täällä siitä miksi ihmiset eivät osaa ja uskalla olla rehellisiä jos rakkaus ei riitä, vaan annetaan uskoa toisen että riittää se ja samalla etsitään jo pakotietä suhteesta.
Silloin, ja vasta silloin voidaan puhua asioista, nyt olisi syytä keskittyä tuntemaan taas jotain aitoa ja lämmintä. Ja mä toivon koko sydämestäni että hänellä löytyy ystävä joka kuuntelee, ja jos ei niin suosittelen ottamaan yhteyttä auttavaan puhelimeen tai yms.
Voiko olla mahdollista, että kyseinen tilanne on peräisin siitä, että suhde jatkui etäsuhteena niin pitkään? Tapaamiset -silloin kun niitä on-, ovat niin ihania, odotuksen jälkeen pelkää suloista yhdessäoloa ja hemmottelua, kivojen asioiden tekemistä, että sen alle on helppo piilottaa todellinen minänsä, todelliset, loppujen lopuksi hatarat aikeensa. Siinä on myös helppo uskoa, helppo sulkea silmänsä pieniltä säröiltä, jotka varoittavat.
Kun asutaan yhdessä tai muuten eletään tiiviisti arkea yhdessä, siinä ihmisen kaikki puolet paljastuvat hyvin nopeasti tai niistä saa vähintäänkin vihiä. Kukaan ihminen ei ole aina ihana, romanttinen, seksikäs, suloinen, mahtava, maailman ihanin ihminen, kun eletään joka päivä yhdessä. Se kertakaikkiaan jumalaisinkin on aika ajoin aamuäreä, päänsärkyinen, itsepäinen jurrittaja, jolle mikään ei käy ja syyttelee asioista, joihin itsekin syyllistyy sadalla. Ja silti rakkaus on. Minusta siis sinun määritelmäsi hänestä jo kertoo siitä, että ette loppujen lopuksi kohdanneet ihan sillä perusihmisen tasolla. Silloin suhteella ei ole vankkaa pohjaa pysyä ja kasvaa.
Jotkut rakastuvat vain rakastumiseen. Kun tulee aika ottaa seuraava askel, he tekevät tylyn lopun tavalla tai toisella ja siirtyvät seuraavan rakastumisen huumaan. Sanon tämän nyt vain sinun kertomasi perusteella mutta tältä tapahtunut vaikuttaa. Se toinen ei ollut koskaan valmis kohtaamaankaan sinua todella. Niin voi todellakin käydä, niin voi mennä hyvinkin pitkään. Tiedän, että ihmiset ovat sanoneet 30 vuoden avioliiton jälkeen, että en tuntenut tuota ihmistä ollenkaan.
Ei kuitenkaan elämä lopu. Ei siihen pahimpaankaan depikseen. Tunnet itsesi huijatuksi, petetyksi, muserretuksi, menetyksen kokeneeksi ja ehkäpä vielä mietit, että voi miten tyhmä olinkaan! Yhden ihmisen takia ei kuitenkaan kannata tuhota elämäänsä. Ei todellakaan. Kun mietit tapahtunutta, onko hän edes sen arvoinen? Hän joka loppujen lopuksi osoittautui feikiksi.
Nyt hakemaan ammattiapua ja sitten toipumaan tapahtuneesta. Liika kelaaminen tekee vyyhdestä entistä sotkuisemman, eikä vie asiaa millään tavalla eteenpäin, eikä se kelaamisesta enää mihinkään muutu. Anna hänen mennä ja anna itsellesi lupa lähteä eteenpäin. Oma elämäsi on niin arvokasta, että SEN eteen kannattaa nähdä vaivaa.
...karu totuus on, ettei niistä ammattiauttajista ole usein mihinkään, eikä lääkkeistä. Ei tässä maassa ole mitään turvaverkkoa, mätkähdät katuun. Mitä helvetin apua on sellainen, että sinä kerrot pahimmat skitsosi ja toinen merkkailee ne joihinkin papereihin.
Ystävistä sen sijaan voi olla apua.
Olen samaa mieltä, ettei tämä ehkä ole paras foorumi syvien tuntojen purkamiselle. Ei siksi kun täällä on muutama mies tai muutama bi, vaan yksinkertaisesti siksi että suurin osa lesboista täällä on iältään pentuja joilta elämänkokemus puuttuu.
noin ihanan ja kauniin naisen, kuin sinä Kaktusnainen olet?
Joka Sinunlaisesi naisen hylkää, ei tiedä mitään hyvänpäälle!
niin paljon, että piti olla kylmä. Näin mä olen ajatellut mun omasta jääpuikosta.
Ja tän palstan taso vain paranee, kun täällä on jotain oikeitakin ihmisiä ja tarinoita. Se saarnan kirjoittanut tuossa yläpuolella ei kyllä edusta kaikkia meitä palstalaisia. Mutta muutoin kunnon repäisy irti ympyröistä auttaa. Tsempit!
Se olis niin helppoa kun löytäis sen syyn. Itsestään tai toisesta, tai vaikka jotain sellasta mikä todistais että ehkei me sit kuuluttukaan yhteen.
Olosuhteet, kohtalo, ihan helvetin huono karma, miksi, miksi, miksi? Mitä pahaa olen tehnyt, miksi aina minä saan kärsiä?
Siksi koska sinä olet matkalla jonkun toisen elämään. Sulla oli aikas tuossa suhteessa, ja toivottavasti opit siitä jotain, jotain josta sinulle on hyötyä jatkossa.
Monet kauniit tarinat päättyy todella oudosti ja todella nopeasti, johonkin niin älyttömän pieneen väärinkäsitykseen ettei uskoiskaan. Mutta usko mua, tän kerran. Sinä päivänä kun näät kaikki tän päivän tapahtumat vaikka kymmenen vuoden viitekehyksessä, tajuat, mitä olisit menettänyt jos olisit saanut jatkaa. Tietämättäsi paremmasta, olisit luullut olevasi onnellinen, tai ehkä et. Nyt sulla on mahdollisuus. Mahdollisuus tehdä itses ja joku toinen onnelliseks, ehkä onnellisemmaks kuin tässä menneessä suhteessa kumpikaan teistä olis ikinä ollut.
Älä ymmärrä väärin, mä en tosiaankaan aliarvioi loppunutta suhdetta. Tällä hetkellä se on aivan varmasti mahdoton ajatus että kukaan voisi koskaan olla lähellekään yhtä rakastettava. Ei ehkä ikinä kukaan olekaan. Mutta älä aliarvioi itseäsi ja omaa merkitystäsi muiden ihmisten elämien kannalta. Ehkä sulla on oikeesti enemmän annettavaa jollekin toiselle, ehkä joku toinen on vaan yksinkertaisesti vastaanottavaisempi sun rakkaudelle. Tai ehkä sun tarttee jostain syystä olla yksin. Aika näyttää.
Eipä sitä kenenkään tuskan syvyyttä voi kukaan nähdä etenkään palstalla, mutta tämä on YKSI kanava purkaa tuntojaan, hyvässä ja pahassa.
Moni ei pysty juttelemaan näistä asioista kenenkään kanssa vaikka ystäviä olisikin.
On totta että ammattiapua tarvitsee jos tuntuu ettei jaksa enää edes elää. Pari kertaa on ollut sairaalaan meno nyt lähellä.
Mua v*tuttaa vaan ne jotka narisee aloituksista, koska tälle palstalle saa jokainen kirjoitella niin paljon kuin lystää, vaikka sen sata aloitusta, ei tämä mun mielestä ainakaan liian vilkas palsta ole. Toiseksi, täällä on varmaan paljon asiatonta paskaakin, joten muunkinlaista mahtunee mukaan.
Ja, oli aihe mikä tahansa, ei sitä ole pakko lukea. Itse en edes avaa kuin muutaman otsikon silloin tällöin.
Tuskin mun pari ketjuani ovat palstaa sentään tukkineet....
No se siitä.
Kun on oikein maassa niin kaikki pienetkin jutut lannistaa lisää. Että joskus voisi ne viisastelijat olla sanomatta mitään. Enkä tarkoita että saisi vain hyssytellä ja kirjoitella perhosista ja kukkasista, vaan tilanteen mukaan.
On mua auttanut asioiden käsittely ja ihan varmasti myös saamani tsemppaus ja sympatia. Apu se on pienikin apu.
Kaikille hyvää kesää, ja sitä rakkautta.
toivotan myös sulle Kaktus!=)