Pikkuprinssin piina

Will parahti ja alkoi kävellä nopeammin ruoskan iskiessä hänen selkäänsä taas kerran. Hänen kätensä ja kaulansa olivat yhä kahlittuina rautatankoon ja hän oli edelleen alasti. Kaulakahleesta kulki ketju sotavaunuihin, joiden jäljessä hän sai marssia. Poika käveli jo kolmatta päivää sotajoukon mukana kohti kreivitär Eloisen pääkaupunkia. Ruoskaa käytteli nuori upseeri, joka ratsasti hänen rinnallaan vartioimassa.

-Ylös siitä, kuului ääni ja Will tunsi potkun kyljessään. Sotajoukko oli leiriytynyt yöksi ja Will nukkui sotavaunujen luona. Hänen kahleitaan ei ollut irrotettu, mutta häntä oli autettu kääriytymään huopaan suojaksi yökylmältä. Poika katsoi ympärilleen ja näki täysikuun valossa vieressään seisovan saman upseerin, joka oli päisivin hoputtanut häntä ruoskallaan. Will nousi.

Upseeri tarttui kädellään kahlitun ja alastoman pojan kiveksiin. - Veljeni kuoli kirotun kaupunkisi muureilla. Vain teidän aatelisten typerien juonittelujen takia. Nyt saat maksaa siitä, mies sanoi ja rutisti Willin kiveksiä niin, että tämä huusi tuskasta.
- Aaaah. Älä. Kreivitär haluaa minut pääkaupunkiinsa elossa.
- Elossa pääsetkin sinne. Ja jopa melkein vahingoittumattomana, mutta pikku muiston aion sinulle jättää, upseeri sähähti ja väänsi kädellään pojan kiveksiä. - Polvilleen.
Will putosi polvilleen pelkästä tuskasta. Mies kiersi hänen taakseen ja potkaisi yläselkään niin, että Will kaatui rähmälleen maahan. - Pysy siinä liikkumatta, upseeri määräsi.

Willin kasvot painautuivat kylmää ruohikkoa vasten. Hän kuunteli ja odotti peloissaan, mitä seuraisi. Ruoskisiko mies häntä? Ei. Tämä tarttui pojan pakaroihin ja levitti niitä. Will tiesi jo, mitä pian seuraisi. - Raiskaus.

Jotain paksua tunkeutui Willin peräaukkoon. Poika ähki ahdistuneesti, muttei uskaltanut rimpuilla vastaan. Mies piteli kiinni Willin lanteista ja työnsi itseään tämän sisään yhä syvemmälle ja syvemmälle. Sitten alkoi nytkytys edestakaisin. Willin teki mieli kiljua tuskasta, mutta sitä tyydytystä hän ei halunnut antaa piinaajalleen. Häpeä oli nytkin jo liikaa. Alle viikko sitten hän oli ollut alamaistensa elämän ja kuoleman valtias. Nyt hän oli polvillaan kylmässä yössä alastomana tavallisen sotilaan ilopojaksi alistettuna.

Sitten se oli ohi, yllättävän äkkiä. Upseeri nousi ja jätti pojan makaamaan kylmään maahan kahlittuna ja raiskattuna. - Huomenna saavumme pääkaupunkiin. Toivottavasti kreivitär keksii sinulle pahempaa kuin minä, hän sanoi, käänsi selkänsä käveli pois alastoman vangin luota.

Will sai taas kokea väkijoukon raivon kreivitär Eloisen pääkaupungin kaduilla. Willin lapsuudessa hänen isänsä soturit olivat piirittäneet kaupunkia ja moni asukas muisti vielä silloin kärsimänsä nälän ja kuolleet sukulaiset. Nyt kaupungin omat soturit marssivat voittajina riemusaatossa ja häntä raahattiin kahlittuna ja alastomana muun sotasaaliin joukossa. Ihmisten suurin huvi tuntui olevan yrittää kampata poikaa niin, että hän saisi raahautua sotavaunujen perässä kahleeseen kuristuen.

Sitten saavuttiin torille, johon oli pystytetty samanlainen lava, kuin missä hän oli jo saanut kumartaa voittajaansa. Mutta tässä lavassa oli jotain muutakin. Oliko se hirsipuu? Kuolemanpelko värisytti Williä, mutta muutakaan hän ei voinut, kuin seurata sotavaunuja kohti lavaa, jolla Eloise ja muuta hoviväkeä odotti.

Lavan edessä Willin kahleet irrotettiin ja hänet kävelytettiin ylös. - Myönny kaikkeen, niin tästä tulee sinulle helpompaa, saattava sotilas kuiskasi. Will nyökkäsi. Lähemmäs tullessaan hän tajusi, että hirsipuulta näyttävä laite ei ollut ainakaan sitä. Siitä riippui kyllä köysi, mutta alla ei ollut luukkua. Pojan kauhu hellitti hieman.

- No niin, sinä vihollistemme johtaja ja kansamme sortaja, Eloise kuulutti ääneen niin, että väkijoukko kuuli. - Myönnätkö vääryydellä ja viekkaudella monin tavoin piinanneesi ja ahdistaneesi jaloa kansakuntaamme ja sen turvattomia asukkaita, kunnes urheat soturimme syöksivät sinut vallasta?
- Myönnän valtiattareni, Will vastasi.
- Kadutko tekojasi ja pyydätkö niitä anteeksi kansaltani?
- Pyydän anteeksiantoa ja anon armoa.
- Hienoa. Alistutko siis määräämääni rangaistukseen monien pahojen tekojesi tähden?
- Minä alistun ja myönnän ansainneeni ragaistuksen, mutta vetoan armollisuuteenne ja jalouteenne hallitsijana.
- Sotilas te, pankaa ensimmäinen rangaistus täytäntöön, Eloise käski terävästi.

Sama nuori upseeri, joka oli piinannut Williä matkalla, astui hänen eteensä. Mies sitoi Willin kädet ranteista ylös ”hirsipuusta” roikkuvaan köyteen paljastaen samalla susimaisen hymynsä. Nyt oli hänen kostonsa hetki koittanut. - Luutnantti Alan on erityisesti pyytänyt päästä tähän tehtävään ja hänen urheutensa tähden suostuin pyyntöön, Eloise puhui hiljaa. Alan otti vyöltään ruoskan. Sen kahvasta lähti kolme metrin mittaista nahkasuikaletta – jokaisen päässä oli pieni lyijypaino.

Will sulki silmänsä, kun Alan veti kättään taakse valmistautuen iskuun. Will ei halunnut huutaa, vaikka ylpeyden rippeiden säilyttäminen tämän nöyryytyksen keskellä tuntuikin naurettavalta. Ruoska viuhahti ilmassa ja osui alastoman pojan selkään. Will puri hampaansa yhteen ja onnistui pidättämään huudon. Ruoska iski uudestaan ja uudestaan. Poika vaikeroi hiljaa, muttei suostunut huutamaan. Sitten Alan alkoi kohdistaa iskuja muuallekin kuin selkään. Willin suojattomat kyljet, reidet, vatsa ja pakarat saivat myös kokea raipan julman hivelyn. Viimein raipan kiertyessä pojan lantion ympärille yksi lyijypainoista osui Willin kiveksiin. Uusi tuska oli niin voimakas, että Will ei enää voinut pidätellä huutoaan.

Ruoskinta jatkui ja Will huusi yhä uudestaan ja uudestaan kurituksesta, jota hänen alaston vartalonsa joutui kokemaan. Viimein poika ei enää edes jaksanut huutaa, vaan voihki vain vaimeasti. Sitä seurasi armelias pimeys. Tajunnan rajamailla Will kuuli vielä Eloisen julistavan alamaisilleen:
- Jotta kaikki tietäisivät, että kreivikuntaamme ei rangaistuksetta uhmata, saa tämä ennen niin pöyhkeä prinssi palvella minua palatsissani halvinta orjaakin alemmassa asemassa.

Will vaipui tajuttomuuteen kansan hurratessa.

Will heräsi tajuttomuudesta. Hän katsoi ympärilleen ja huomasi olevansa vankityrmässä. Koppi oli pieni ja ainoa valo tihkui oven raosta. Sellissä ei ollut ruokaa, juomaa tai huopaa suojaksi hyytävältä kylmyydeltä. Vain kosteat kiviseinät ja -lattia, joista kylmyys huokui alastoman pojan paljaaseen ihoon. Will odotti. Minuutit muuttuivat tunneiksi ja jano ja nälkä alkoivat piinata vangitua poikaa.

Ovi aukeni ja sisään astui Willin ikäinen tyttö pitkään viittaan pukeutuneena. Hämmästyksekseen Will tunsi tytön – tunsi hyvinkin. Tämän nimi oli Ada ja hän oli palvellut orjana Willin isän palatsissa. Will oli pitänyt tytön ulkonäöstä ja oli muutamaan kertaan käskenyt tämän vuoteeseensa. Puolisen vuotta aiemmin Willin isä oli lähettänyt Adan Eloiselle muiden lahjojen joukossa yrittäessään välttää sotaa. Lahjat olivat mennet hukkaan.

- No niin, ylpeä prinssini, Ada sanoi ja jatkoi: - Minä olen yhä orja, mutta sinun asemasi ei näy olevan ennallaan. Olen odottanut tätä päivää melkein yhtä innokkaasti, kuin uusi emäntäni. - Seuraa minua, hän sanoi lopulta. Will nousi ja lähti seuraamaan Adaa. Hän näki tytön kääntyessä, että tällä ei ollut viittansa alla muita vaatteita kuin sandaalit ja kultapunoksinen vyö.

- Käy sisään, Ada sanoi ja avasi oven tyrmän käytävällä. Will astui sisään. Hän henkäisi kauhusta, vaikka oli osannut odottaa tätä. Huone oli kidutuskammio ja hyvin varusteltu sellainen. Siellä oli piinapenkki, noidantuoli, hiiliastioita ja monenlaisia telineitä, joihin ihmisen saattoi kahlita avuttomaksi kidutusta varten. Seinustoilla oli hyllyjä ja pöytiä, joilla oli läjittäin pienempiä kidutusvälineitä: pihtejä, piikkejä, koukkuja, sahoja, puristimia, neuloja, ruoskia, tankoja ja veitsiä. Osa näistä oli jo laitettu hiiliastiaan kuumenemaan punahehkuisiksi. Huoneessa odotti myös kreivitär Eloise.

- Tervetuloa, Eloise sanoi. Ole hyvä ja käy lepäämään tälle mukavalle vuoteelle, nainen ivaili ja osoitti piinapenkkiä.
- Ei, Will parahti kauhuissaan.
- Kyllä vain, vastarinta on turhaa. Joko menet siihen, tai sinut raahataan siihen väkisin. Muita mahdollisuuksia ei ole, Eloise selitti tiukasti. Will käsitti vastarinnan turhaksi ja käveli hitaasti piinapenkin luo. Sitten hän asettui siihen makuulleen ja ojensi alastoman vartalonsa rääkättäväksi.

Ada kiinnitti nopeasti kahleet ja kiristi vintturia niin, että pojan vartalo oikeni täyteen mittaansa.
- Ihminen voi yleensä venyä nelisen tuumaa ennen kuin hänen kätensä lähtevät irti. Mutta se on tapauskohtaista ja joiltakin kädet irtoavat paljon aiemmin. Muutamilta katkeaa myös selkäranka. Piinapenkki on hirvittävä laite, Ada selitti. - Kiristäminen täytyy tehdä riittävän hitaasti, jotta pysyt tajuissasi. Toisaalta jos pyörryt, niin ainahan voimme virvoitella sinut ja aloittaa uudelleen alusta, hän lisäsi kevyesti. Willin silmät laajenivat kauhusta.

- Kiristä aluksi yksi tuuma, Eloise käski ja Ada alkoi vääntää piinapenkin kampea. Aluksi Will tunsi, kuinka kahleiden terävät raudat pureutuivat hänen ranteidensa ja nilkkojensa suojattomaan ihoon. Sitten seurasi tuska nivelissä, kun jänteet venyivät äärimmilleen. Pojan selkä oikeni ja vartalon venyminen alkoi haitata hengitystä. Will joutui ponnistelemaan saadakseen vedettyä riittävästi ilmaa särkeviin keuhkoihinsa.

- Hyvältä näyttää, Ada sanoi ja siveli Willin alastonta vartaloa kädellään.
- Kyllä vain, Eloise sanoi ja tarttui Willin kiveksiin. - Poika on kieltämättä herkullisen muotoinen pahuudestaan huolimatta. - Haluaisitko ehkä antaa hänelle samalla mitalla takaisin kärsimäsi vääryydet? Voisin suosionosoituksena myöntyä siihen.
- Jos valtiattareni vain suostuu, niin se olisi minulle suuri ilo, Ada sanoi. Eloise käveli sanaa sanomatta ulos kidutuskammiosta.

- No niin, katsotaanpa onko sinussa yhä miestä jäljellä? Tuuma lisää, Ada sanoi ja kiristi venytyspenkkiä entisestään. Will huusi lisääntyvästä tuskasta. - Auuuuh! Aaaaah! Eiii! Minä en pysty tässä... en tällä tavalla, Will huohotti yrittäen samalla saada lisää ilmaa piinattuihin keuhkoihinsa.
- Sinun on parempi pystyä, tai käsittelen ”niitä” tällä, Ada sanoi ja heilutti pojan lantion yläpuolella hiiliastiasta ottamiaan hehkuvia pihtejä.
- Eiii! Minä...minä yritän, Will sopersi.
- Hienoa.

Ada nousi venytyspenkin päälle ja alkoi sormeilla kidutetun pojan sukuelimiä. Will teki kaikkensa saadakseen kalunsa seisomaan ja pian se onnistuikin. Ada otti nyt pojan sisäänsä ja aloitti ratsastuksen. Poika ei voinut venytettynä ajatellakaan vastatyöntöjä, mutta se ei Adaa häirinnyt. Will sulki silmänsä ja koetti vain keskittyä turruttamaan tuskan koko vastalossaan. Lopulta poika laukesi ja orjatyttö nousi hänen päältään.

- No niin, katsotaanpa sitten, miten emäntäni haluaa jatkaa kärsimystäsi.

Kreivitär Eloise palasi kidutuskammioon. - Joko olet valmis, hän kysyi Adalta.
- Kyllä valtiatar, orjatyttö vastasi.
- Hienoa, kiristähän penkkiä sitten hieman lisää, kreivitär määräsi.
- Ei, ei, älkää enää enempää, Will pyysi hartaasti.
- Kyllä vain, tuuma lisää, mutta hitaasti, niin, että poika saa tuntea veytyksen mahdollisimman perinpohjaisesti.

Ada tarttui kidutuslaitteen kampeen ja alkoi vääntää sitä hitaasi ja säälimättömästi. Will tunsi hartioidensa venyvän yhä enemmän ja enemmän. Tuska oli raastava. Hän tunsi myös, kuinka selkäranka rusahteli kerran toisensa jälkeen piinapenkin kahleiden kiskoessa jäseniä erilleen hitaasti, mutta varmasti. Will huusi huutamistaan.

Lopulta veto loppui ja pojan alaston vartalo jäi äärimmäiseen jännitystilaan. Will joutui haukkomaan henkeään saadakseen riittävästi ilmaa keuhkoihin, joita luonnoton venytys painoi väkisin kasaan. Will olisi tehnyt mitä vain, päästäkseen hirvittävästä tuskastaan, mutta oli täysin avuton ja joutui vain nöyrästi kestämään kidutuksen, jonka hänen piinaajansa hänelle tarjoilivat.

- On pamputuksen aika, Eloise sanoi ja otti seinältä puolimetrisen nahkanyöreistä punotun joustavan pampun. Hän nosti sen ja Will sulki silmänsä uutta tuskaa odottaen. Tuska iskikin pian pojan kylkeen, kun notkea pamppu läjähti paljasta ihoa vasten. Will ei enää jaksanut huutaa, vaan otti kurituksen vastaan vaimeasti voihkien. Nainen suomi pampulla pojan vartaloa kerran toisensa jälkeen ja jokainen isku jätti jälkeensä punottavan juomun: vatsaan, kylkiin, reisiin, rintaan, jalkapohjiin, käsivarsiin ja kämmeniin. Jokaisen iskunsa Eloise punnitsi tarkkaan ja antoi Willin odottaa kipua miettien, mihin hän seuraavaksi tuskan kohdistaisi.

- Et huuda enää, Eloise sanoi ja jatkoi: - Kohta huudat. Hän kohotti pampun liioitellun rauhallisesti ja iski sitten salamana. Suoraan pojan kiveksiin. Will parkaisi minkä kurkusta lähti ja jäi sitten voihkimaan tuskaansa. Hän olisi halunnut käpertyä sikiöasentoon, mutta äärimmilleen kiristetty piinapenkki esti rääkätyn vartalon kaikki liikkeet. Eloise iski uudestaan Willin kiveksille ja tuska toistui yhtä kovana. Sitten iskuja alkoi sataa toinen toisensa jälkeen ja jokainen osui erehtymättä alastoman pojanvartalon herkimpään kohtaan.

Will tajusi kidutuksen tauonneen vasta, kun oli taas sellissään. Tällä kertaa hänelle oli jätetty hieman ruokaa ja juomaa, sekä huopa lämmittelyyn. Pojan kaikkia niveliä särki venytyksestä ja kiveksissä oli yhä kovat tuskat, mutta syötyään ja juotuaan hän onnistui nukahtamaan mietittyään hetken, millä tavoin kidutus jatkuisi seuraavaksi.

Will katseli juhlapitojen valmisteluja. Pöytiin kannettiin mitä uskomattomimpia herkkuja ja ennenkaikkea juomia, joita hän olisi halunnut saada rutikuivaan suuhunsa. Armoton iltapäivän aurinko oli näet porottanut pojan alastomalle vartalolle jo pitkään tämän roikkuessa X:n muotoiseen ristiin sidottuna kädet ja jalat harallaan. Risti oli nostettu pienelle lavalle niin, että kaikilla pöydissä istuvilla olisi esteetön näköala nöyryytettyyn vankiin. Palvelijoita oli kuitenkin kielletty antamasta hänelle mitään helpotusta tuskaiseen oloon, sen Will jo tiesi.

Oli ateriaa seuraavan iloisen jutustelun ja ohjelmanumeroiden aika. Hoviväki ja ulkovaltojen edustajat, joista useimmat Will tunsi ainakin näöltä, alkoivat olla jo hieman juovuksissa, kun Eloise ilmoitti: - Nyt on aika pitojemme kunniavieraan viihdyttää meitä.

Seurasi yleistä naurua, jonka aikana Ada käveli lavalle, jolle risti oli pystytetty. Tyttö oli edelleen alaston lukuunottamatta koruja ja kultapunoksista vyötä. Saavuttuaan ristin eteen Ada alkoi toisella kädellään sivellä pojan ihoa ja toisella puristella tämän nivusia. Tytön käsi koski pojan paljasta vartaloa kyljistä, selstä, reisistä, rinnasta ja pakaroista. Toisen käden rytmikäs puristelu sai pian Willin kalun seisomaan. Sitten Ada laskeutui polvilleen ja otti kalun suuhunsa. Hän alkoi imeä sitä hanakasti. Will painoi päänsä päästäkseen näkemästä juhlavierasyleisön herkeämätöntä tuijotusta. Lopulta poika laukesi Adan suuhun ja uskoi nöyryytyksensä tältä erää päättyneen.

Mutta ei. Ada haki juhlapöydästä kulhollisen sorbettia ja valutti sen hiljalleen Willin päälle. Jääkylmä sorbetti sai Willin alastoman vartalon värisemään paahtavasta kuumuudesta huolimatta. Kaikki tuijottivat herkeämättä, kun orjatyttö alkoi kutittelevin lipaisuin nuolla punaista nektaria pojan reisiltä. Reisien jälkeen tuli vatsa, rinta, kyljet ja viimein nivuset. Mikään kohta pojan vartalosta ei jäänyt koskematta lipovalta kieleltä. Willin nöyryytys oli täydellinen.

Päivän kuumuus oli vaihtunut yön viileyteen. Will kuuli juhlien jatkuvan yhä sisällä, mutta hän sai roikkua edelleen ristillä nyt yökylmän ja hyönteisten piinaamana. Poika mietti jo, mahtaisiko Eloise jättää hänet tähän nääntymään kuolemaan asti. Se olisi hidas ja tuskallinen kuolema.

Mutta ei. Pari juhlijaa, nuoria aatelismiehiä, tuli ulos ja käveli kohti Williä. Sen kummemmitta puheitta he irrottivat pojan ristiltä ja käskivät mukaansa. Kun Will ei jaksanut kävellä, he jopa antoivat hänelle ruokaa ja juomaa pidon tähteistä. Hetken levon jälkeen Will pääsikin jo miesten mukaan kiitollisuutta tuntien, mutta silti pahaa aavistellen.

Will ohjattiin sisään, missä odotti pieni joukko aatelisneitoja. Poika tajusi, että miehet halusivat ilmeisesti huvittaa näitä hänen avullaan. Lähinnä Will toivoi, että häntä ei vahingoitettaisi pahemmin, häpeälle ja nöyryytykselle hän alkoi jo olla turta. Willin käskettiin seisoa suorana ja levittää kätensä sivuille. Sitten hänen kämmenilleen asetetttiin teekupit, joita hänen oli kannateltava. Pojan suuhun työnnettiin lusikka, jolle asetettiin kananmuna.

- Jos yksikin tippuu, käsittelemme kiveksiäsi tällä, sanoi toinen pojan hakeneista miehistä ja nosti pähkinänsärkijän Willin kasvojen eteen. Will ei voinut puhua tai edes nyökätä, joten hän joutui vain toteamaan tämän uuden avuttoman tilanteensa. Tässä ei kuitenkaan ollut vielä kaikki, sillä yksi neidoista toi paikalle ohuen rottinkikepin ja sanoi: - Kuka haluaisi piiskata poikaa?

Vapaaehtoisista ei ollut puutetta, joten naiset saivat vuorotella. Kukin kävi vuorollaan antamassa Willin paljaille pakaroille kymmenkunta polttavaa sivallusta. Muut katselivat viiniä siemaillen avuttoman pojan vartalon värähtelyä ja säpsähtelyä tämän yrittäessä pysyä paikoillaan aina tuskan iskiessä. He ryhtyivät arvailemaan, kauanko poika kestäisi ja jokainen halusi olla se, jonka vuorolla kuppi tai kananmuna putoaisi.

Willin rasitettu vartalo tärisi yhä enemmän ja enemmän. Poika tiesi, ettei enää kauaa jaksaisi, mutta kastroinnin aiheuttama kauhu sai hänet ponnistelemaan viimeiseen asti. Lopulta tuska oli kuitenkin liikaa ja kirvelevän piiskansivalluksen aiheuttama kipu sai pojan säpsähtämään niin, että teekuppi putosi hänen toisesta kädestään. Se särkyi räsähtäen sirpaleiksi lattiaa vasten. Juuri niin kuin hänen kiveksensäkin pian särkyisivät pähkinänsärkijän puristuksessa, Will ajatteli saman tien.

- Voi voi, sanoi piiskaa pidelyt nuori nainen, vain pari vuotta Williä vanhempi. - Taisi käydä iso vahinko sinulle. Otetaanko pähkinänsärkijä?
- Ei, älkää, Will henkäisi. - Mitä vain, muttei sitä.
- Olisit siis valmis johonkin toiseen ratkaisuun, nainen kysyi.
- Kyllä, kyllä.
- Käy kontillesi.

Poika totteli aikailematta. Hän ei tiennyt, mitä seuraisi, mutta se ei voisi olla pahempaa kuin kivesten murskaaminen. Pian Will tunsi kuinka hänen pakaroitaan levitettiin. Taasko raiskaus? Ei. Naiset levittivät hänen peräaukkonsa ympärille rasvaa. Sitten pojan pakaroita väännettiin voimalla erilleen ja jotain alettiin tunkea sisään. Se oli kananmuna, jota hän oli pidellyt lusikan varassa. Se tuntui valtavalta, mutta lopulta naiset saivat tungettua sen kokonaan sisälle. - Siinä sinulla onkin vähän ruokaa evääksi selliin mukaan, toinen miehistä letkautti.

Will jäi matolle makaamaan huohottaen aatelisten jatkaessa kemujaan.

Will seisoi pienessä kopissa. Tämä oli taas uusi piina, johon Eloise oli päättänyt hänet alistaa. Kopin seinät, katto ja lattia oli päällystetty kymmenenttisillä terävillä metallipiikeillä. Niitä oli niin tiheässä, ettei alaston poika voinut nojata seiniin, istua tai maata. Hänen oli vain seisottava kumarassa, jottei satuttaisi itseään matalan katon teräviin piikkeihin. Lisäksi kopissa oli täysin pimeää niin, että aina hiemankin asentoa vaihtaessaan Will satutti paljaan kehonsa kylmään metalliin.Will odotti ja odotti taistellen lihaskramppeja vastaan. Tuntien myötä kärsimys kävi sietämättömäksi, mutta mitään hän ei voinut tehdä piinansa helpottamiseksi. Oli vain alistuttava.

Viimein kopin ovi avattiin ja Will pääsi astumaan takaisin varsinaiseen kidutuskammioon, jossa Eloise ja Ada häntä odottivat. Heillä oli monta rautaa tulessa aivan kirjaimellisesti. Hiiliastiaan oli näet laitettu kuumenemaan monia erilaisia tankoja, piikkejä, pihtejä ja teriä. Will huokasi alistuneesti ja kysyi:
- Miten haluatte kahlita minut?
- Tuohon vain, Eloise vastasi osoittaen yksinkertaisia kahleita, jotka roikkuivat katosta. Niiden alla oli metallirenkaat nilkoille. Will käveli apaattisena kahleiden luo ja antoi Adan kiinittää ne niin, että hän jäi liikuntakyvyttömänä, alastomana ja avuttomana täydellisesti kiduttajiensa mielitekojen armoille.

Eloise otti käteensä hehkuvan veitsen. Hän liikutti sitä hetken Willin kasvojen edessä ja työnsi sen sitten hitaasti pojan kainaloon. Aluksi kuului sihahdus, kun hehkuva veitsi poltti läpäisemäänsä lihaa. Sitten sihinä peittyi Willin tuskankirkaisujen alle. Eloise veti veitsen pois ja Will näki ilkeän virnistyksen tämän kasvoilla. Palaneen lihan pistävä haju tunkeutui Willin sieraimiin ja sai pojan miltei oksentamaan. Haju tuli hänen omasta palaneesta kehostaan. Tärkeintä oli kuitenkin, että huumaava tuska oli vaihtunut vain tasaiseksi jomotukseksi palohaavassa.

Eloise otti uuden raudan. Tällä kertaa se oli peukalon paksuinen rautatanko.
- Ei, älä, älä enää!!!! Will pyysi hädissään. Eloise ei välittänyt, vaan kosketti hehkuvan raudan kärjellä Willin paljasta kylkeä. Poika kirkui. Sitten seurasi toinen kylki, jonka jälkeen nainen antoi raudan koskettaa Willin takareittä aivan vasemman pakaran alla. Wll tulisi tuntemaan haavan aina istuessaan ja se estäisi sitä paranemasta nopeasti.

Painava tanko ei jäähtynyt kovinkaan nopeasti ja Eloise piteli sitä taas pojan kasvojen edessä saaden tämän tärisemään kauhusta. Nainen silitti kädellään pojan vatsaa pyörivin liikkein.
- Ihana vatsa. Miten tuollaisella lurjuksella voikaan olla näin herkulliset vatsalihakset? Ne on merkittävä, hän lopetti ja antoi tangon sivun painautua Willin vatsan paljasta ihoa vasten. Poika huusi ja huusi, kunnes kipu sumensi hänen silmänsä.

Havahtuessaan Will tajusi, että hän oli yhä armottomassa kidutuksessa. Eloise seisoi hänen edessään hehkuvat pihdit kädessä.
- Ajattelin kokeilla sinua näillä sieltä, kreivitär sanoi ja laski pihtejä kohti pojan nivusia.
- Ei, älä. Älä tee sitä ole kiltti. Minä rukoilen. Teen mitä vain, kunhan et vain tee sitä, poika anoi armoa.
- Vai niin, mitähän olisit valmis tekemään, että viitsisin jättää tämän huvin kokematta, Eloise kysäisi kevyesti.
- Ihan mitä vain. Sano, niin teen, ihan totta.
- Valitan, ei riitä, Eloise sanoi.

Sitten, hitaasti ja rauhallisesti pihdit lähestyivät Willin nivusia. Poika yritti paeta niitä, mutta saattoi kireissä kahleissa vetää lantiotaan taapäin vain pari senttiä.
-Eiiii!!! Armoa!!!
Pihdit lähestyivät armotta ja viimein ne puristuivat sihisten tiukasti Willin suojattoman kalun ympärille. Will huusi niin kuin ei ollut koskaan huutanut. Tuska täytti hänen jokaisen solunsa ja lopulta poika vajosi pimeyteen voimatta enää kestää enempää.