käsittelette mielessänne kuoleman ajatuksen.
miten te
syöpäpotilaat
431833
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 43
Vanhimmat
onkin.Jokaisellahan se on edessä,terveelläkin ihmisellä.Se tulee sitten,kun on tullakseen.Ei se suremalla parane,eikä sitä odottele,vaan elää tätä hetkeä.
eipä sitä tietty odottele,kun on pieni lapsi.
Varmaan jos olisi pieni lapsi, kuolemaa ei todellakaan haluaisikaan miettiä. Minulla on aikuinen poika,joka onneksi tuntuu löytäneen sen oikeankin (vihdoin). Minua ei niin kovin kukaan tarvitse, sen on saanut huomata sairaslomalla ollessani.
Eikä ole kyse itsesäälistä, kylmää faktaa vaan.
Joskus mietin että olisiko minun pitänytkin kuolla syöpään kuitenkin, ja pessimisti kun olen...uskon että siihen kuitenkin vielä kuolen.
Kuitenkin sairastumiseni jälkeen olen jotenkin "tajunnut", että todellakin, kuolemme kaikki ennen pitkää. Ei sitä terveenä ollessa uskonut oikeasti.
Taitaa olla vähän synkeä mieli minulla nyt, äitienpäivä tuo muistoja mieleen aina.
Hyvää äitienpäivää kuitenkin, ja olkaa te onnellisempia!
kyllä meistä jokaista tarvitaan,ja jokaisella meillä on aikamme.Saat seurata poikasi,ja tulevien lastenlastesi elämää.Jokaisella on synkät hetkemme välillä,ja koville ottaa sairaus välillä.On niitä parempiakin päiviä.
No,ei kai me tänne haisemaan jäädä.Olen sanonut miehelleni,minut pitää polttaa,,,,,,,,,siis,mun kehoni.Aluksi hän,naureli,nyt on jo hyväksynyt ajatuksen,koska se on mun toivomus.
Kyllä.se kuolema on aina mukana,olit sairas tai et,voinhan jäädä huomenna vaikka auton alle,nyt ajattelen,en perhana tähän tautiin kuole,mulla on ihana perhe,joille olen kertonut mun sairaudesta.
Joka päivä elän täysillä,vaikka onkin huonoja päiviä
mutta,uskon lääketieteesen ja ja mun perheeseen,,,,,,,,,,,,eiköhän me syöpäläiset uskota,että parannutaan...en todella ole ajatellut kuolemaa,,,,,,,,,,sehän meillä kuitenkin on joskus edessä
.....joskus on sanottu, että kuolema on ihana, siksi se on meiltä salattu
kuoleman hetki olis ,kuin hyvin,hyvin väsyneenä nukahtaisi vaan,, itse en pelkää kuolemaa,mutta se kaipaus ja suru,mikä jää omaisille.
onhan menneet sukupolvet lähteneet ,niin mekin,kaikki olemme joskus poi,ja uudet sukupolvet tulevat tilalle. Silloin,kun Kirka kuoli,luin jostain aikakausi lehdestä Katri Helenan haastattelun. Hän sanoi että nyt Kirka tietää,mitä toisella puolen on.
Järjestyksessä toisen syöpään sairastumisen jälkeen otin avioeron, myin asunnon, sanouduin irti työpaikastani ja hakeuduin psykoanalyysiin.
Tajusin että elämähän voi todellakin päättyä milloin tahansa - kylläpä ottaisi kuollessa päähän, jos tuntuisi että se on mennyt ihan hukkaan.
Päätin siis ruveta elämään ja olemaan onnellinen.
Kyllä kannatti.
Kannustajana toimi lääkärini, joka sanoi minulle kun olin 34-vuotias: "Ajattele itseäsi onnekkaana - useimmat rupeavat todella miettimään elämäänsä vasta vanhuksina, kun on jo liian myöhäistä aloittaa uudestaan!"
tuollaisia ratkaisuja tarvinnut tehdä, olen omasta mielestäni elänyt suht.onnellista elämää.Kun sairastuimme syöpään , puhuimme paljon tästä.
meillä on ollut ihan hyvä elämä yhdessä.
en usko,että alkaisin mitään kuoleman lähestyessä miettimään,että olisin toisin voinut elää. ja kun kuolen,olen pois,jossain? haluan myös,ettäjätän hyvän muiston,ettn ole kenenkään mieltä pahoittanut.että olen ainakin muistanut anteeksi pyytää,jos olen.
Muuten,tuolla luonnossa,siellä tulee sellainen olo,että olemme itsekin jotenkin mukana,kuin tuuli tai, no,tätä on vaikea selittää.
Kun aikoinaan kuulin diagnoosin tuli hetkeksi mieleen ajatus että onkohan meikäläisen lähtölaskenta alkanut. Totesin että minun maailmani on kokolailla valmis: velat maksettu ja poika oman perheensä kanssa maailmalla joten lähdetään sitten vaan. Sen päätin että minua ei sängyssä käännellä eikä vaippoja vaihdeta,kyllä minä osaan tehdä tarvittavat ratkaisut sitä aikaisemmin. No, hyvin äkkiä kävi ilmi että lähtölaskentaa ei vielä tarvita mutta tulipahan mietityksi. Ei minullakaan ollut mitään tarvetta alkaa elämään uudestaan, tämä vanha kelpasi hyvin, eipä sitä tässä iässä enää niin uutta kaipaa, muijaakin on tullut katselluksi 35 vuotta niin tuskinpa se vaihtamalla paranisi. Olen monesti sanonut että homma menee oikein silloin kun lapset hautaavat vanhempiaan. Päinvastainen on väärin mutta senkin on joutunut kokeilemaan.
jos kuulee syövästään vasta lähellä viittäkymppiä - minä ainakin tunsin 34-vuotiaana olevani vielä nuori. Olin huonossa avioliitossa ja stressaavassa työssä - syöpä oli sellainen potku persuksille että päätin pistää kaiken uusiksi ennen kuin on liian myöhäistä.
Ilman sairastumista minulla ei olisi riittänyt rohkeutta - todennäköisesti olisin jäänyt siihen epätyydyttävään tilanteeseen koko loppuiäkseni. Ja kuinka moni jää!!!
Mutta sillä hetkellä tuntui, että eihän tässä mitään menetettävääkään ole - voitettavaa pelkästään. Ja oikeassa olin.
saman ajan,noin 30v.olen minäkin tehnyt taivalta mieheni kanssa.Poika pärjäilee ihanan miniäni kanssa hyvin,tytär vielä opiskelee,eka vuosi takana,kolme edessä. Että haluais nähdä tyttären valmistuvan.Ja miten mies pärjäisi. Mutta sitä olen minäkin ajatellut,että ei nykymaailmassa ole vanhuksena hyvä olla,kun lukee,miten vanhoja ihmisiä laitoksissa kohdellaan.Olen pahoillani,että olet sen vääryyden joutunut kokemaan.
Samaan aikaan minun kanssani sairastui 32-vuotias veljeni (keuhkosyöpä) ja eli 8 kk diagnoosista. Vanhemmille oli rankka paikka kun kolmesta lapsesta kaksi sairastui syöpään, toinen kuoli ja toisenkin kuolemaa tietysti odotettiin.... En haluaisi kokea moista. Helpompaa sairastua itse.
sinun äitisi tuskan. saman on kokenut minun anoppi.hänen toinen poika kuoli syöpään,toinen,siis mun mies,sairastui syöpään. lisäksi anoppini mies on kuollut syöpään,kun mieheni oli 3v. olen täysin samaa mieltä ,helpompi sairastua itse. suvussani oleva virheellinen geeni kyllä pelottaa. onko tytär se perinyt, testeihin hän menee,geenitutkija lääkäri suositteli 25.v. ikää. olisihan se helpotus,jos ei tyttärellä ole,siskoni tytöllä ei ollut. myös poika voi periä tämän,se voi miehille aiheuttaa eturauhas syöpää,pojalle testiä suositeltiin noin 35vuotiaana. lapsilla on myös isänsä puolelta tämä syöpä rasitus, mutta hoidot kehittyvät hurjaa vauhtia, niin,alakulo iskee ,jos näitä miettii.
Monesti kun istuin sädeklinikan odotusaulassa ja katselin siellä olevia nuoria ihmisiä tuntui todella pahalta heidän puolestaan. Tässä iässä sairauteen varmasti suhtautuu ihan eri tavalla kuin nuori ihminen jolla on paljon vielä edessä, meikäläisellä on suurin osa jo takana. Nuorten sairastuminen tuntui jotenkin epäoikeudenmukaiselta (ja tässä ei sitten kaivata ensimmäistäkään uskovaisten kommenttia).
Minä en missään vaiheessa masentunut oman sairauteni takia, muiden sairaus sensijaan masensi.
joskus sädehoito- tai sytopolilla kun törmäsi sellaisiin vähän yli kakskymppisiin äiteihin, joilla tietysti oli vauva mukana.... Saati sitten kun näki vauvan pyörällisessä häkkisängyssä matkalla sädehoitoon - kuinka ne saa sen pysymään paikallaan?
Tai kun näin sen tosi nuoren punkkaripojan odottamassa pääsyä lääkärille.... seuraavan kerran törmäsin parin kuukauden päästä kadulla samaan poikaan - ei ollut enää punkkari eikä ollut enää oikeaa kättä. Luusyöpä varmaan.
Oma lapseni oli sairastuessani nelivuotias eikä mikään ollut syövässä hirvittävämpää kuin se pelko että kuolen ja pieni tyttöni jää yksin.
Yksinäisenä olisi ollut paljon helpompaa, tai jos lapsi olisi ollut vanhempi.
Onneksi selvisin ainakin tähän asti. Nyt tytär on jo aikuinen.
syöpäpotilaillako ei ole mitään ihmisarvoa.
Miten ihmeessä tämä keskustelu antaisi aiheen tuollaiseen kommenttiin. Jokaisella ihmisellä on ihmisarvo. Nuorilla, vanhoilla, terveillä, sairailla. Pelkkä ikä tai sairaus ei ihmisarvoa vähennä, jokin muu voi vähentää, en pidä esim. herra Hitlerin ihmisarvoa kovin suurena.
Viime kesänä kerran istuessani sädeklinikan odotusaulassa juttelin erään ehkä 75-80 vuotiaan rouvan kanssa, minulla kun on paha tapa ruveta jutustelemaan ihan ventovieraiden kanssa, sanoi hän yhdessä vaiheessa "täällä me olemme kaikki samalla viivalla". Niinpä, syöpä on hyvin demokraattinen sairaus. Ei, ihmisarvon mittari on ihan jotain muuta kuin ikä tai sairaus !
Tuossa päivänselvässä asiassa ole paljon käsiteltävää
.Meillä kaikilla on aikamme ja kuolema koittaa ennemmin tai myöhemmin.Toki se säväyttää kun tapahtuu
jotain yllättävää esim kun yksi ilta rupesin yskimään verta tuli ajatus ohikiitävänä että tässäkö tämä oli.
Minäkin tiedän tuon.
Tässäkö tää oli....!
Se on kyllä sellainen koko elämän perusteita järisyttävä elämys. Maanjäristys, sydänkohtaus, valaistus.
Joo, ja sitten löytyy aina joku idiootti sanomaan että 'kärsimys jalostaa' tai 'vaikeuksien kautta voittoon'. (Tähän voitte sitten pistää yhden enempi gynekologiaan kuuluvan sanan) ei kärsimys mitään jalosta, se on vaan kärsimystä. Mutta ei ne idiootit ole sairastaneet syöpää.
Kärsimyksestä pelkästään kärsii, ei muuta.
Minun mielestäni.
tulossa huono ilta. En ymmärrä miksi. Minä olen terve. Kurkku ei kuitenkaan ole vielä kunnossa, ääni ei ole vielä oikein palannut. parin viikon päästä on kontrolli. Onkohan tämä jokin alitajuinen pelkotila ?
Yleensä minä pystyn pistämään huumorin puolelle mutta nyt on vaikeuksia :-( .
olla tarttuvaa tämä alakuloisempi mieliala tänä iltana. luin tämän ketjun kirjoitukset,ja ihan samaa mieltä olen näistä nuorista syöpä potilaista. olen heitä minäkin syöpäpolilla nähnyt,ja todella ikävältä on tuntunut. Itse sain elää lähes 50.tervettä vuotta,samoin mieheni.
kyllähän itse kullekin tulee välillä tässä syövän jälkeisessä ajassa vaikeampia hetkiä,ei koko ajan jaksa sinnitellä huumorin puolelle. kyllä muakin tiistai vähä jännittää,vaikka mitään syytä ei oikeastaan ole. tähän iltaan tarvittas joku kevennys, Ihme Sopakin on ystävänsä luona,,
taas aika lähteä korpivaellukselle. Liuta huivipäisiä akkoja ja minä huonoine polvineni yrittämässä pysyä perässä kun koko joukko säntää posket innostuksesta hehkuen kohti metsien siimeksiä jossa lähteet pulppuavat ja korpikuusen kyyneleet valuvat vuolaana virtana (minä olen kohta parempi kuin Eino Leino)Ja kaikennäköisä koiriakin poukkoilee voikukkien seassa.
Kyllä, nyt tämä rupeaa seestymään !
Kyllä niin masentaa täälläkin. Ei oikein jaksaisi kirjoittaakaan, ei katsoa TV:tä, eikä mennä nukkumaan.
En nyt muumiäiti tiedä, onko tämä kevennys ja onko liian keveää...
Olen aina ollut kova tanssimaan. Humppa on ykköstä!
Lähdetäänkö porukalla tansseihin?
Nyt teidän pitää ymmärtää että olette vasta aloituspolulla.
Ei meistä kukaan tähän tautiin varmaan kuole - suurempi uhka on vaikka autokolari. Meillä kaikilla on hirmusti onnellista elämää vielä edessä.
Näiden 14 vuoden jälkeen ajattelen että syöpä on vähän niinkuin kynsisieni - ei se tapa mutta ei se kyllä kasvatakaan. Helvetinmoinen riesa.
>;)
Vaan kyllä ihminen loppujen lopuksi tottuu vaikka aidanseipäänä oloon.
yksi ehdotus. Minä olen suomalainen mies eli alle 2 promillen kännissä ei tanssita ! ( :-) )Täytyy yrittää päästä yli sen kahden promillen. Tälle porukalle mikään ei ole liian keveää (jos nyt näin voin sanoa koko porukan puolesta ). Siksihän täällä pääseekin tunnelmaan kun on koko joukko ihan hulluja akkoja jotka eivät suostu antautumaan sairaudelleen ja sitten joukossa yksi tämmöinen pähkähullu isoisä joka on ihan samaa mieltä.
aina että olisit kirjoittanut jotain. Siis olet ihan sika hyvä siinä.
Kiitoksia siitä.
mitään humppaa suostu veivaamaan, rokkia sen olla pitää. Nahkaa, niittejä ja hikeä.
Toivoo mummo.
jo toisessa ketjus Lpolkua sua piristämään,mutta sinähän jo sait minutkin nauramaan,ei me kaikki olla huivipäisiä,minulla jo puolipitkät hiukset ja Lpolulla niin söötti pystytukka! ja oletkos käyny mun Einoleinotkin lukemas? ja mun koira ei ole " kaiken näköinen" rotupuhdas belgi,oikein kaunis koira,meni muuten pojan luokse yökylään tänään. jatketaan,eihän täs malta nukkumaan ees mennä enää,vaikka unen saiskin!
tämä sama viesti ketju,jossa kysyttiin kuolemasta? aletaanko uusi,sinä voit alkaa,Lpolku, mä kun olen täs selvinpäin mukana,niin en tietenkään rohkene!
Piti oikein tarkistaa tuolta säikeen alusta. Kyllä se kuolemasta alkoi. Keskustelun kehitys tavallaan kertoo mitä me kuolemasta ajattelemme: emme yhtään mitään, se on jokin pikkuasia joka käsitellään sitten kun se kohdalle osuu, elämää se ei haittaa.
Senkus jatketaan tätä niin kauan kuin annetaan. Katotaan kuin kauas narua riittää. >;)
Toivottavasti sulla on jo parempi mieli - elämää tää vain on, senkun yritetään taaplata. Onneksi meitä on kuitenkin iso porukka, voitas todellakin järjestää ne tanssit.
se on,oman kuoleman kohdalla. hei,taas mun mieliala alkaa laskea,kiireesti johonkin suuntaan,jokotansseihin,mä mieluummin sinne korpeen. muuten,arvaatteko,mikä on mun syntymäpaikka. annan vihjeen: samassa pitäjässä asui tilallansa hallaisella Paavo.
Niin siis varmuuden vuoksi huomautan.... että minä se vaan olen....
Joskus identiteetin vaihto piristää!
samaa mieltä.ilman Raspikurkkua tää ilta ehkä itkettäis!
Saarijärveltä!!!
arvasit,olisin halunnu antaa lisää vihjeitä,,,
Muistelen, että koulussa olisi luette.
Asui tilallansa Paavo = Saarijärven Paavo.
mun kaipaus oli kyllä suunnattu, mutta onneksi meitä ehdokkaita on liuta muitakin.
Hitsi näytän kyllä tosi oudolta peilissä... ihan musta sänki. Ja kulmakarvat.
Näytän turkkilaiselta vankikarkurilta.
Tulkaa pelastamaan mut sitten kun mut aiotaan palauttaa johonkin vinkuintiaan....!
Koska teistä ei eilen illalla ollut tansseihin, niin minäpä lähden tänään oikeasti tanssimaan. Jeeeh....
Oikein koko päivän olen yrittänyt tsempata itseäni eilisestä masennuksesta (no, ei ehkä niin syvä), että jaksaisin lähteä. Kävin sauvakävelyllä ja nautin oikein auringonpaisteesta ja puhkeavasta luonnosta.
Mikäs sen mukavampaa kuin kesälava ja ihana musiikki. Valssin tahdissa liihotella, tangon tahdissa poski poskea vasten ja sitten vielä sitä humppaa!!
Raspikurkulle sanoisin, että ei se mitään, vaikka on vähän ottanut, sitä vikkelämmin ne jalat liikkuu. No, itse menen nyt autolla, että ei passaa ottaa....
meikäläisen polvet ovat vähän huonossa kunnossa, oikea varsinkin. Piti alkuvuodesta taas hakea kortisonipiikki että pystyi liikkumaan edes jotenkin portaissa. Niin eipä taida voitelukaan auttaa :-( .
Mutta mukava nähdä että toinen on hyvällä tuulella. Musiikki, liittyipä se sitten tanssiin tai pelkästään kuunteluun, on aina sellainen voima joka vie ihmisen pois arjesta ja sen ahdistuksesta. Toivottavasti kavaljeerit eivät kovasti ruttaa varpaitasi :-)