-Pitäisi olla niin ajankohtainen aihe nyky-
Suomessa, mutta en ole itse törmännyt muihin
työuupumuksesta kärsiviin. Olen vasta 23v. mutta
ollut oikeastaan siitä asti masentunut, kun
työelämään menin 17-vuotiaana. Olin täynnä
työtarmoa ja intoa, mutta työelämä olikin suuri
pettymys. Työuupumushan iskee juuri korkean
työmoraalin omaaviin henkilöihin ja minä otan
työni erittäin vakavasti, vaikka inhoaisinkin
sitä! ennen olin kaupassa töissä, mitä inhosin
yli kaiken, nyt olen kehnosti organisoidussa
pienessä elektroniikkatehtaassa. Itse työ on
mukavaa, mutta sitä on aivan liikaa; jatkuva
kiire ja vaikka kuinka teet niin mikään ei riitä.
Lisää, lisää, lisää, pidempiä työpäiviä,
ylitöitä, iltavuoroja, pekkasia ei pidetä,
lomatkin silloin kun pomo määrää, koskaan ei
tiedä elämää eteenpäin, koko yksityiselämäkin
rullaa työpaikan mukaan. Ja palkka suhteessa
työtaakkaan ja muihin saman alan firmoihin
verrattuna ala-arvoinen. Muutenkin jokaisessa
työpaikassani on palkoissa ja päätöksissä
esiintynyt laittomuuksia, joten vielä niilläkin
saa vaivata päätänsä ja tuntea olevansa pomojen
mielestä vain arvoton tuotantolehmä jolta
otetaan, mutta jolle annetaan mahdollisimman
vähän. Masennuin jo edellisessä työsuhteessani
erittäin vakavasti, jonka seurauksena lihoin 10
kuukaudessa 30 kiloa ja nyt tunnen masentuvani
taas.. Viimeksi en hakeutunut hoitoon, vaan
jättäydyin työttömäksi ja podin kotona lähes 2
vuotta yksin; vain makasin yötäpäivää enkä pessyt
itseäni. Töissä minulla on itkua pidättelevä olo,
kun haluan tedä työni tarkasti, mutta tilauspino
vierellä vain kasvaa enkä ole edes ehtinyt
opetella töitäni kunnolla. En myöskään opi
mitään, kun olen niin stressantunut siitä että
pitäisi vauhdilla oppia ja "tehdä vaan vaikkei
osaisikaan". Olen pomoille useasti kertonut
tunnoistani, mutta ei ketään kiinnosta; "kunhan
teet TULOSTA sen minkä kerkiät". Tällainen
tehotuotanto-systeemi ei kertakaikkiaan sovi
minulle, enkä halua olla mikään
sairaseläkeläinenkään, mutta törmään näköjään
joka työpaikalla samaan kiireeseen ja siihen,
ettei työntekijöitä arvosteta. Muut työpaikalla
osaavat ottaa rennosti ja suhtautua työhönsä
välinpitämättömyydellä, mutta minulle se on
kertakaikkiaan mahdotonta! mielestäni on julmaa,
että työntekijöitä pakotetaan suhtautumaan
työhönsä kevytmielisesti ja korkean työmoraalin
omaavia rangaistaan! ei voi olla hyväksi
firmallekaan?! Paljon näistä asioista puhutaan,
mutta käytännössä mitään edistystä ei
työpaikoilla tapahdu. Pidän todella nykyisestä
työpaikastani muuten, enkä halua lähteä sieltäkin
pois. Jos tämä nyt menee siihen pisteeseen, että
joudun hakemaan hoitoa, niin miten se käytännössä
tapahtuu ja pystyykö sen pitämään salassa
työtovereilta ja pomoilta? Miten näissä
tilanteissa yleensä annetaan hoitoa, mitä se
maksaa ja onko siitä apua? Kertokaa
kokemuksianne, sillä tunnen olevani yksin vaikka
tämän pitäisi olla laaja ongelma!
Suomessa, mutta en ole itse törmännyt muihin
työuupumuksesta kärsiviin. Olen vasta 23v. mutta
ollut oikeastaan siitä asti masentunut, kun
työelämään menin 17-vuotiaana. Olin täynnä
työtarmoa ja intoa, mutta työelämä olikin suuri
pettymys. Työuupumushan iskee juuri korkean
työmoraalin omaaviin henkilöihin ja minä otan
työni erittäin vakavasti, vaikka inhoaisinkin
sitä! ennen olin kaupassa töissä, mitä inhosin
yli kaiken, nyt olen kehnosti organisoidussa
pienessä elektroniikkatehtaassa. Itse työ on
mukavaa, mutta sitä on aivan liikaa; jatkuva
kiire ja vaikka kuinka teet niin mikään ei riitä.
Lisää, lisää, lisää, pidempiä työpäiviä,
ylitöitä, iltavuoroja, pekkasia ei pidetä,
lomatkin silloin kun pomo määrää, koskaan ei
tiedä elämää eteenpäin, koko yksityiselämäkin
rullaa työpaikan mukaan. Ja palkka suhteessa
työtaakkaan ja muihin saman alan firmoihin
verrattuna ala-arvoinen. Muutenkin jokaisessa
työpaikassani on palkoissa ja päätöksissä
esiintynyt laittomuuksia, joten vielä niilläkin
saa vaivata päätänsä ja tuntea olevansa pomojen
mielestä vain arvoton tuotantolehmä jolta
otetaan, mutta jolle annetaan mahdollisimman
vähän. Masennuin jo edellisessä työsuhteessani
erittäin vakavasti, jonka seurauksena lihoin 10
kuukaudessa 30 kiloa ja nyt tunnen masentuvani
taas.. Viimeksi en hakeutunut hoitoon, vaan
jättäydyin työttömäksi ja podin kotona lähes 2
vuotta yksin; vain makasin yötäpäivää enkä pessyt
itseäni. Töissä minulla on itkua pidättelevä olo,
kun haluan tedä työni tarkasti, mutta tilauspino
vierellä vain kasvaa enkä ole edes ehtinyt
opetella töitäni kunnolla. En myöskään opi
mitään, kun olen niin stressantunut siitä että
pitäisi vauhdilla oppia ja "tehdä vaan vaikkei
osaisikaan". Olen pomoille useasti kertonut
tunnoistani, mutta ei ketään kiinnosta; "kunhan
teet TULOSTA sen minkä kerkiät". Tällainen
tehotuotanto-systeemi ei kertakaikkiaan sovi
minulle, enkä halua olla mikään
sairaseläkeläinenkään, mutta törmään näköjään
joka työpaikalla samaan kiireeseen ja siihen,
ettei työntekijöitä arvosteta. Muut työpaikalla
osaavat ottaa rennosti ja suhtautua työhönsä
välinpitämättömyydellä, mutta minulle se on
kertakaikkiaan mahdotonta! mielestäni on julmaa,
että työntekijöitä pakotetaan suhtautumaan
työhönsä kevytmielisesti ja korkean työmoraalin
omaavia rangaistaan! ei voi olla hyväksi
firmallekaan?! Paljon näistä asioista puhutaan,
mutta käytännössä mitään edistystä ei
työpaikoilla tapahdu. Pidän todella nykyisestä
työpaikastani muuten, enkä halua lähteä sieltäkin
pois. Jos tämä nyt menee siihen pisteeseen, että
joudun hakemaan hoitoa, niin miten se käytännössä
tapahtuu ja pystyykö sen pitämään salassa
työtovereilta ja pomoilta? Miten näissä
tilanteissa yleensä annetaan hoitoa, mitä se
maksaa ja onko siitä apua? Kertokaa
kokemuksianne, sillä tunnen olevani yksin vaikka
tämän pitäisi olla laaja ongelma!
Vastaukset 1
Vanhimmat
Minä meni terveyskeskukseen ja kerroin
uupuuksesta. sain lyhyen sairasloman n. 2 vkoa ja
ajan mielenterveystoimiston psykiatrille. Menin
ja kannatti. Siitä se lähti. Hoito. Psykologin
kanssa juttelua ja kun ei auttanut niin
lääkkeitä. Nyt tunnen itseni 5 vuoden jälkeen
tervehtyneeksi. en kuitenkaan terveeksi, koska
alttius tautiin piilee ihan pinnan alla. se on
osa perusluonnettani.
Mutta vikaa oli minussa ja työpaikoissa.
Molemmissa. Emme sopineet toisillemme.