Rakkaansa menettäminen sattuu exponentiaalisesti enemmän kerta kerralta. Nyt en puhu siitä että joku suhde on mennyt poikki tai että jokin ihastus on osoittautunut vääränlaiseksi ihmiseksi. Nyt puhun siitä aidosta rakkaudesta josta romantiset romaanit kirjoittaa ja mistä on tehty elokuvia. Rakkaus ei ole edes tunne vaan se on osa elämääsi, se on osa sinua.
Ihastun helposti ihmisiin ja heidän luonteisiin mutta näitä ihmisiä tulee ja menee, niitä on kaikkialla. Kaupan kassoissa, työpaikalla, ystävien kesken, kaikkialla. Mutta rakastunut olen kaksi kertaa elämässäni.
Ensimmäisen kerran kun rakastuin, se oli tunne jota en edes tiennyt että ihminen voi kokea. Se on se ylimääräinen aisti joka tekee aivan mitä tahansa, ylittää kaikki muut tunteet ja järjen, pitää hallussa, rajoitta ja vapauttaa samaan aikaan. Rakkaus on voimakkaampaa kuin oma henki, se ohjaa ruumista ja mieltä. Jos rakkauden energianlähdettä eli rakastettavaa osapuolta uhkaa mikään niin tämä aisti tekee kaiken mihin ihminen mieleltään ja ruumiltaan kykenee suojellakseen energianlähdettä.
En kyennyt puolustamaan tätä rakkautta, etäisyys ja olosuhteet sitoi niin mieleni kuin ruumiini ja ainoa mitä pystyin tekemään oli seurata vierestä miten aisti kuristettiin hiljaa ja varmasti hengiltä. Sanotaan että ihminen kokee euforian tunteen juuri ennen kuolemaansa, rakkauden kohdalla tilanne on paljon pahempi. Kun rakkaus kuolee se sekoittaa tunteet ja järjen, puskee aineenvaihdunnan sekaisin ja sillä on voimakkaampi teho tuhota ihmisen järjen ja tunteet kuin mikään muu mahti maailmassa.
Menin henkiseen shokkiin ja lähes katatooniseen tilaan, mikään ei toimi normaalisti tässä vaiheessa. Ahdistus on infenraalinen, sydän tykyttää, ei pysty hengittämään, jokainen liike tuntuu äärettömän raskaalta, jokainen ajatus on kuin löisi vasaralla päähän.
Ihmisellä on luja selviytymisvaisto ja tämän tukena toimii vain aika. Vanha klisee pitää paikkaansa, se ei kuitenkaan auta eikä lohduta sillä hetkellä sitä rakkauden menettänyttä joka on menetyksen aiheuttamassa jälkitilan shokissa. Tämä shokkitila on se milloin ihmisen luonne ja persoonallisuus, arvomaailma ja koko maailmankatsomus on vapaasti muokattavassa tilassa.
Minun onnekseni tässä tilassa tutustuin aivan ihanaan naiseen joka tänäkin päivänä on yksi parhaimmist yastävistäni. Minusta ei tullut katkeraa ja vihaista. Minulla ei ollut kostonhimoa.
Aikaa kului ja sydän oli syväjäädytetty. Vaikka kuinka yritin rakastaa, se ei onnistunut. Tein työtä sen eteen että tuntisin rakkautta, valehtelin itselleni että tunsin sen vaikka tiesin että se ei ole siellä. Tiesin sen koska olin jo kokenut rakkauden, mikään tunne minkä sain keinotekoisesti aikaiseksi ei muistuttanut lähellekkään rakkautta. Aitoa välittämistä, huolenpitoa, läheisyyttä ja ystävyyttä löytyi, mutta ei rakkautta. Se aisti ei heränyt millään. Luovuin toivosta ja olin varma että rakkauden voi kokea vain kerran, sen voi menettää vain kerran. Sen puuttuminen oli niin iso lohkaisu omaa identiteettiäni että se ei tuntunut realistiselta toivoa että aisti löytyisi.
Elämä, jälleen kerran, osoitti mahtavan voimansa. Löysin naisen, joka sulatti sydämeni ympärillä olevaa paksua jääkerrosta. Tunsin pienissä sykähdyksissä silloin tällöin sen aistin olevan siellä minkä luulin menettäneeni ikuisiksi ajoiksi. Minulta kirjaimellisesti valahti ilon kyynel. Eräänä iltana nainen teki sen mitä luulin mahdottomaksi, pyysi minua avamaan sydämensä hänelle ja tämä käveli suoraan sisään. Olin rakastunut jälleen, tunne jota ei sanoin voi kuvailla tarpeeksi voimakkaasti ja selvästi. Minulla oli jälleen rakkauden energianlähde.
Sitä mitä minä en tiennyt, oli että ihmisen mieli voi olla petollisin mahdollinen vihollinen. Jouduin kohtaamaan tilanteen missä rakkauden lähteeni kuristui omaan mieleensä, raadollisesti söi tämän pala palalta. Kuin parantumaton syöpä tappoi rakkauden kohteeni hetki hetkeltä. Kun ihmisen mielestä poistetaan rakkaus väkisin, tilalle jää vain tyhjiö ja sen tyhjiön täyttää elämän muut kokemukset ja tässä tapauksessa kävi niin että itseinho, viha ja katkeruus täytti tyhjiön. Tämä viha ja katkeruus tuntui kuin kylmältä kädeltä joka puristaa kovaa sydäntä.
Seurasin avuttomana ja neuvottomana vierestä miten rakkauteni jälleen kerran kuolee, en voinut uskoa sitä todeksi että sain kokea sen vain menettääkseni sen jälleen kerran. Yritin kaikkeni, kaikki mitä ihminen pystyy tekemään. En halunut millään luopua tästä jälleen kerran. Sotaveteraani vertauskuvaan olin veteraani joka näki vain painajaista että menetti jalkansa mutta heräsi ruuvipenkistä ja hitaasti tylsällä sahalla rakkautta nakertava syöpä sahasi jalkaa irti vaikka kuinka pyysin ja anelin.
Shokkitila edessä jälleen kerran, katatooninen tila. Elämä vailla suuntaa, elämä jossa tie jatkui jokaiseen suuntaan, henkinen tila oli kuin pienessä huoneessa jonka seinät ja katto vain läheni ja tila tuli vain ahtaammaksi ja ahtaammaksi. Viimeiset avunhuudot, kukaan ei kuule, ahdistus.
Sydämeni on jälleen umpijäässä. En tiedä oliko tuo toinen rakkaus aito vai vain rakkauden viimeiset kouristukset ennen lopullista tuhoutumistaan. Toivon että joku, joskus elvyttää rakkauteni vielä mutta tuntuu yhtä epätodelliselta kuin se että ihminen pääsee taivaaseen kuoleman jälkeen.
Nyt jatkan elämääni, edelleen hymyilen, nauran, kerron vitsejä ja pystyn nauttimaan pienistäkin asioista. En koe ongelmaksi tai raskaaksi ystävystyä ihmisten kanssa, ihastua ja kaikin puolin elää normaalia elämää. Mutta se rakkaus on enää vain haave, en voi olla niin onnekas ihminen että saisin kokea sen vielä kolmannen kerran.
Kuulostaa ehkä oudolta, mutta kirjoitus omisteutt mausteelle.
Ihastun helposti ihmisiin ja heidän luonteisiin mutta näitä ihmisiä tulee ja menee, niitä on kaikkialla. Kaupan kassoissa, työpaikalla, ystävien kesken, kaikkialla. Mutta rakastunut olen kaksi kertaa elämässäni.
Ensimmäisen kerran kun rakastuin, se oli tunne jota en edes tiennyt että ihminen voi kokea. Se on se ylimääräinen aisti joka tekee aivan mitä tahansa, ylittää kaikki muut tunteet ja järjen, pitää hallussa, rajoitta ja vapauttaa samaan aikaan. Rakkaus on voimakkaampaa kuin oma henki, se ohjaa ruumista ja mieltä. Jos rakkauden energianlähdettä eli rakastettavaa osapuolta uhkaa mikään niin tämä aisti tekee kaiken mihin ihminen mieleltään ja ruumiltaan kykenee suojellakseen energianlähdettä.
En kyennyt puolustamaan tätä rakkautta, etäisyys ja olosuhteet sitoi niin mieleni kuin ruumiini ja ainoa mitä pystyin tekemään oli seurata vierestä miten aisti kuristettiin hiljaa ja varmasti hengiltä. Sanotaan että ihminen kokee euforian tunteen juuri ennen kuolemaansa, rakkauden kohdalla tilanne on paljon pahempi. Kun rakkaus kuolee se sekoittaa tunteet ja järjen, puskee aineenvaihdunnan sekaisin ja sillä on voimakkaampi teho tuhota ihmisen järjen ja tunteet kuin mikään muu mahti maailmassa.
Menin henkiseen shokkiin ja lähes katatooniseen tilaan, mikään ei toimi normaalisti tässä vaiheessa. Ahdistus on infenraalinen, sydän tykyttää, ei pysty hengittämään, jokainen liike tuntuu äärettömän raskaalta, jokainen ajatus on kuin löisi vasaralla päähän.
Ihmisellä on luja selviytymisvaisto ja tämän tukena toimii vain aika. Vanha klisee pitää paikkaansa, se ei kuitenkaan auta eikä lohduta sillä hetkellä sitä rakkauden menettänyttä joka on menetyksen aiheuttamassa jälkitilan shokissa. Tämä shokkitila on se milloin ihmisen luonne ja persoonallisuus, arvomaailma ja koko maailmankatsomus on vapaasti muokattavassa tilassa.
Minun onnekseni tässä tilassa tutustuin aivan ihanaan naiseen joka tänäkin päivänä on yksi parhaimmist yastävistäni. Minusta ei tullut katkeraa ja vihaista. Minulla ei ollut kostonhimoa.
Aikaa kului ja sydän oli syväjäädytetty. Vaikka kuinka yritin rakastaa, se ei onnistunut. Tein työtä sen eteen että tuntisin rakkautta, valehtelin itselleni että tunsin sen vaikka tiesin että se ei ole siellä. Tiesin sen koska olin jo kokenut rakkauden, mikään tunne minkä sain keinotekoisesti aikaiseksi ei muistuttanut lähellekkään rakkautta. Aitoa välittämistä, huolenpitoa, läheisyyttä ja ystävyyttä löytyi, mutta ei rakkautta. Se aisti ei heränyt millään. Luovuin toivosta ja olin varma että rakkauden voi kokea vain kerran, sen voi menettää vain kerran. Sen puuttuminen oli niin iso lohkaisu omaa identiteettiäni että se ei tuntunut realistiselta toivoa että aisti löytyisi.
Elämä, jälleen kerran, osoitti mahtavan voimansa. Löysin naisen, joka sulatti sydämeni ympärillä olevaa paksua jääkerrosta. Tunsin pienissä sykähdyksissä silloin tällöin sen aistin olevan siellä minkä luulin menettäneeni ikuisiksi ajoiksi. Minulta kirjaimellisesti valahti ilon kyynel. Eräänä iltana nainen teki sen mitä luulin mahdottomaksi, pyysi minua avamaan sydämensä hänelle ja tämä käveli suoraan sisään. Olin rakastunut jälleen, tunne jota ei sanoin voi kuvailla tarpeeksi voimakkaasti ja selvästi. Minulla oli jälleen rakkauden energianlähde.
Sitä mitä minä en tiennyt, oli että ihmisen mieli voi olla petollisin mahdollinen vihollinen. Jouduin kohtaamaan tilanteen missä rakkauden lähteeni kuristui omaan mieleensä, raadollisesti söi tämän pala palalta. Kuin parantumaton syöpä tappoi rakkauden kohteeni hetki hetkeltä. Kun ihmisen mielestä poistetaan rakkaus väkisin, tilalle jää vain tyhjiö ja sen tyhjiön täyttää elämän muut kokemukset ja tässä tapauksessa kävi niin että itseinho, viha ja katkeruus täytti tyhjiön. Tämä viha ja katkeruus tuntui kuin kylmältä kädeltä joka puristaa kovaa sydäntä.
Seurasin avuttomana ja neuvottomana vierestä miten rakkauteni jälleen kerran kuolee, en voinut uskoa sitä todeksi että sain kokea sen vain menettääkseni sen jälleen kerran. Yritin kaikkeni, kaikki mitä ihminen pystyy tekemään. En halunut millään luopua tästä jälleen kerran. Sotaveteraani vertauskuvaan olin veteraani joka näki vain painajaista että menetti jalkansa mutta heräsi ruuvipenkistä ja hitaasti tylsällä sahalla rakkautta nakertava syöpä sahasi jalkaa irti vaikka kuinka pyysin ja anelin.
Shokkitila edessä jälleen kerran, katatooninen tila. Elämä vailla suuntaa, elämä jossa tie jatkui jokaiseen suuntaan, henkinen tila oli kuin pienessä huoneessa jonka seinät ja katto vain läheni ja tila tuli vain ahtaammaksi ja ahtaammaksi. Viimeiset avunhuudot, kukaan ei kuule, ahdistus.
Sydämeni on jälleen umpijäässä. En tiedä oliko tuo toinen rakkaus aito vai vain rakkauden viimeiset kouristukset ennen lopullista tuhoutumistaan. Toivon että joku, joskus elvyttää rakkauteni vielä mutta tuntuu yhtä epätodelliselta kuin se että ihminen pääsee taivaaseen kuoleman jälkeen.
Nyt jatkan elämääni, edelleen hymyilen, nauran, kerron vitsejä ja pystyn nauttimaan pienistäkin asioista. En koe ongelmaksi tai raskaaksi ystävystyä ihmisten kanssa, ihastua ja kaikin puolin elää normaalia elämää. Mutta se rakkaus on enää vain haave, en voi olla niin onnekas ihminen että saisin kokea sen vielä kolmannen kerran.
Kuulostaa ehkä oudolta, mutta kirjoitus omisteutt mausteelle.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.