Oon varmaan 4 vuotta harrastanut syömisen,
pahoinvoinnin, oksentelun sykliä.. aika rankkaa
välillä. Koko ruumis tuntuu tyhjältä ja minä sen
ulkopuoliselta.. on helvetin paha olo välillä,
henkisesti ja fyysisesti, ja silti siitä ei
pääsen eroon. Joskus menee viikot ilman
oksenteluja, joskus oksennan tahtomatta ja joskus
pakottamalla n. kolme kertaa päivässä... oon
normaalivartaloinen, nyt laihempi, paino saattaa
vuoden sisällä heittää 10 kiloa koska tod. syvä
masennus laihduttaa.. normaali masis taas
sisältää bulimian oireet.. toki on paljon
muutakin syömisen ulkopuolista pahoinvointia,
pakkovahingoittamista, raivokohtauksia yms.
Jos jollain on kokemuksia pitkistä
syömishäiriöistä voi kirjoittaa ideoita millä
eliminoida tämä kirous.. ;)
pahoinvoinnin, oksentelun sykliä.. aika rankkaa
välillä. Koko ruumis tuntuu tyhjältä ja minä sen
ulkopuoliselta.. on helvetin paha olo välillä,
henkisesti ja fyysisesti, ja silti siitä ei
pääsen eroon. Joskus menee viikot ilman
oksenteluja, joskus oksennan tahtomatta ja joskus
pakottamalla n. kolme kertaa päivässä... oon
normaalivartaloinen, nyt laihempi, paino saattaa
vuoden sisällä heittää 10 kiloa koska tod. syvä
masennus laihduttaa.. normaali masis taas
sisältää bulimian oireet.. toki on paljon
muutakin syömisen ulkopuolista pahoinvointia,
pakkovahingoittamista, raivokohtauksia yms.
Jos jollain on kokemuksia pitkistä
syömishäiriöistä voi kirjoittaa ideoita millä
eliminoida tämä kirous.. ;)
Vastaukset 5
Vanhimmat
sairastan vaikeaa bulimiaa ja sen mukana
luonnollisesti masennusta. sairastuin hyvin
vaivihkaa, kuten kaikki, kaksi vuotta sitten.
viimeisen vuoden elämä on seissyt. ikinä en olisi
uskonut. kerroin muutamalle ystävälle ja
poikaystävälle - huh, mikä homma. nyt olen
aloittanut lääkehoidon (bulimiaan on saatavissa
apua!) ja menen vielä hyksin syömishäiriöisten
klinikalle lähetteellä. oksennan yhä, mutta olen
ottamassa niska-otteen. paljastin bulimian
maailmalle ja nyt ryöpytän sen (ja lopetan itseni
ryöpyttämisen) kertaheitolla. pitkälle meni,
mutta palaan voittoisana!
selvennys: masennus ja bulimia aihettavat
keskushermostojen aineenvaihdunnan häiriön, siksi
se on niin rankka ja irtipääseminen yksin miltei
mahdotonta. Auta itseäsi pian. jälkeenpäin
varmaan ihmetellään, mitä helv-ttii ollaan
itsellemme tehty kaikki ne kerrat.. onnea matkaan.
Lähes yhtä pitkällä kokemuksella tiedän ettei se
todellakaan ole helppoa! Bulimiaan kun liittyy
vahvasti henkinen pahanolon tunne ja tietynlainen
häpeä asiaa kohtaan. Itse en vieläkään pysty
täysin myöntämään itselleni olevani sairaus.
Vaikka "kuivilla" olen ollut jo suhteellisen
kauan, ei kannata uskoa sokeasti itseensä. Niin
monet kerrat sitä on tullut uskottua ettei enää
ikinä...mutta sitä voimaa, mikä pistää itselleen
tekemään niin, on vain niin vaikea vastustaa.
Siksi minä sitä nimeäisin. Tsemppiä ja
kannattaisi hakea apua...vaikka itse en siihen
kykenekkään...
Jos et vielä ole, niin hakeudu ihmeessä hoitoon!
Mielialalääkitys tepsii paitsi syömisongelmaan,
myös masennukseen.Tarkoitus ei tietysti ole
nappailla mömmöjä koko ikää, mutta ne auttavat
saamaan otteen sairaudesta,ovat ikään kuin tukena
kun parannat itsesi.Yritä myös olla avoin, kerro
ongelmastasi lähimmillesi jos et sitä vielä ole
tehnyt.Yhdessä on aina helpompi
jaksaa.Suosittelen lukemaan kirjan
Siskonmakkarat,itse löysin siitä tosi paljon
tuttuja fiiliksiä ja muistutuksen siitä, etten
ole ainoa jolla on noita
päähänpinttymiä..Tsemppiä!!!
Kaikille ihanista vastauksista kiitokset...
kaikki luetellut tunteet oli jokseenkin tuttuja..
monet on niin yksin niiden kanssa... on
helpottavaa vaikka yhä uudelleenkin kuulla ettei
todellakaan ole ainoa. Lääkkeistä... itse olen
syönyt lääkkeitä masennukseen n. vuoden, ja
vaihdellut merkkiä, sillä ainakin muutamien takia
bulimiani vain pahentui. Se miksi niitä kuitenkin
määrättiin, johtui siitä että olin lähinnä
ohimennen maininnut lääkärille epämääräsesti
joistakin syömisongelmista... siinä huomasi
kuinka vaikea siitä on puhua. Kuitenkin
lääkärille tai terapeutille asiasta puhuminen on
vaan jonkinlainen esiaste, todellista apua saa
läheisiltä... niinkuin sanoitte... pitäisi
kertoa. Itse en ole voinut vielä kenellekään..
perheessä tai ystävissäni.. pelkään niiden
reaktioita ja sitä millaisena minut sitten
jälkeenpäin nähdään... ja silti olen niin
tuskallisen varma että saisin itsestäni viimein
pitävän otteen jos olisi vierellä joku
muistuttamassa hyvästä olosta... niin kuin vaikka
going strong kirjoitti...
Onnea teille kaikille ja kiittelyjä...
ja Elina kanssa apua hakemaan, juujuu. :)
"Elina apua hakemaan".. eiei, anteeksi, kirjoitit
siis että olet nyt kuivilla mutta apua et
kykenisi hakemaan.
..mutta siis, jos selviät siitä yksin, olet vahva
ja kadehdin sinua aivan liikaa. ;) Onneksi
vahvojakin ihmisiä löytyy... tsemiä vielä.