Synnytyksen jälkeenhän on aivan normaalia että hormonit ovat sekaisin. mutta kauanko sitä voi kestää? en tiedä onko itselläni edelleen sekaisin, vai onko kaikki tosissaan muuttunut(synnytyksestä on jo vuosi). Tuntuu, että nykyään menetän hermoni todella pienestä menkkojen alla.
Mieheni kanssa olemme eronneet, kun tuntui ettei suju. Silti välitän edelleen hänestä, enkä tiedä oliko ero oikea ratkaisu. En tiedä yhtään mistään mitä haluan. Pidemmän aikaa olen miettinyt, että olisi kiva tapailla muita, ja nyt kun se on sallittua mietin miestäni että olisiko pitänyt kuitenkin jatkaa hänen kanssaan. Vai onko kyse vain siitä kun erosta ei ole kovinkaan kauaa, niin ei haluaisi luopua kaikista yhteisistä unelmistamme. Tuntuu että voisin ihastuakkin aivan erilaisiin ihmisiin mitä "normaalisti". En vain jotenkin tunne itseäni itsekseni.
Mieheni kanssa olemme eronneet, kun tuntui ettei suju. Silti välitän edelleen hänestä, enkä tiedä oliko ero oikea ratkaisu. En tiedä yhtään mistään mitä haluan. Pidemmän aikaa olen miettinyt, että olisi kiva tapailla muita, ja nyt kun se on sallittua mietin miestäni että olisiko pitänyt kuitenkin jatkaa hänen kanssaan. Vai onko kyse vain siitä kun erosta ei ole kovinkaan kauaa, niin ei haluaisi luopua kaikista yhteisistä unelmistamme. Tuntuu että voisin ihastuakkin aivan erilaisiin ihmisiin mitä "normaalisti". En vain jotenkin tunne itseäni itsekseni.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Niin, aika harmilliselta kuulostaa, että et ole varma teittekö oikean ratkaisun, et irjoittanut mitään miehen elämäntilanteesta, milä mielin ja miksi sitten erositte, joten ei oikein voi kommentoidakaan. Mutta kyllä minusta ainakin kuulostaa siltä, että jos mies on samoilla linjoilla, niin voisi kyllä perinpohjin käydä tuota eroa vielä eksän kanssa läpi ja miettiä onko paluu yhteen mahdollista ja miksi sen tekisitte ja ootteko valmis tekemään työtä suhteen eteen, suosittelen parisuhdeleirejä yms. Oli ratkaisu sitte mikä tahansa, voisit levollisin mielin ja puhtaalta pöydältä jatkaa elämässi eteenpäin eikä menneitä tartte jahkailla. En usko hormooneilla niinkään olevan tekemistä, vaan jotenkin vaan olet ajautunut nykyiseen tilanteeseen eikä vielä kuulosta olevan sellasta otetta elämästä. Ero vaatii aina aikaa ja omat prosessinsa. Ehkä uutta suhdetta ei aktiivisesti kannata juuri nyt etsiä. Käypä juttelemassa elämäntlanteesta jonkun ammatti-ihmisen kanssa. Se ihan oikeesti selkiyttää omaa identiteettiä ja elämää.
En tiedä suhteestanne yhtään mitään, joten tilannetta on sikäli paha alkaa arvioimaan.
Omasta kokemuksestani voin vain sanoa, että vauva-aika on oikeasti ollut meillä rankkaa. Muutama kuukausi synnytyksen jälkeen olin allapäin, tyttö on ollut huono nukkuja ja muutenkin hän on vaatinut valtavasti. Sukupuolielämän hoitaminen ei käy enää käden käänteessä ja oman ajan puute on rasittanut minua aika ajoin. Väsyneenä tulee myös puhuttua keskenään aivan mitä sattuu.
Vaikka olenkin nauttinut vauva-ajasta ja tietyllä tavalla avioliittomme on jopa parantunut, helppoa tämä aika ei ole ollut. Kaikella on aina puolensa! On vaatinut tosi paljon sisua ja määrätietoisuutta, että olen jaksanut lapsen ohella huolehtia myös itsestäni, kodistani ja suhteestani. Kun ulkoiset puitteet ovat kunnossa niin silloin ainakin minun pääni jaksaa paremmin.
Joten kaikesta ihanuudesta vauva-aika on sen verran poikkeuksellista ja fyysisesti rasittavaa. En missään tapauksessa suosittelisi ketään eroamaan tänä aikana, elleivät syyt ole tosi painavia. Minä voisin kuvitella omalla kohdallani painaviksi syiksi ryyppäämisen, pahoinpitelyn tai kroonisen pettämisen. Muuten en alkaisi suhdetta romuttamaan.
Mutta taas tullaan siihen, että en tiedä sinun / teidän elämästänne yhtään mitään, enkä tiedä, mikä teidän kohdallanne vaikutti eroon. Vastatakseni kysymykseesi voin vain sanoa, että lapsi muuttaa tilapäisesti ihan kaiken.
meillä oli myös alussa rankkaa, eikä parisuhdetta ole juurikaan hoidettu. ehkä suurin syy eroon on ollut mieheni käytös, jota en vain enää jaksanut. mielestäni myös mies voi nukkua lapsen kanssa ja syöttää yöllä(kun imetys on loppunut), mutta kysy vain monestikko meillä on näin tehty. tuntuu ettei hän ajattele minua lainkaan, vaikka toisin sanoo. itse olen yrittänyt kaikkea, mutta aina on tuntunut että yritys on ollut vain minulla. en oikein osannut kunnolla nauttia vauva- ajasta, mikä harmittaakin. olin jatkuvasti stressaantunut kaikesta ja oli paha olla. mielestäni mieheni olisi voinut olla enemmän tukenani. tosin hän ei edes ole sen luonteinen, että osaisi tukea hyvin. olen muutenkin huomannut/ tajunnut miten erilaisia olemme (vaikka ihmettelen kyllä, kun sanotaan että erilaisuus on hyväksi, itsestäni tuntuu että jos toinen olisi kanssani suht samalainen voisi onnistuakkin). periaatteessa kaikki ovat pikku juttuja, mutta oloni on ainakin ollut parempi eron jälkeen, kun ei tarvitse huolehtia kuin yhdestä "lapsesta". tunteeni ovat laskeneet, mutta ei kokonaan hävinneet (tuskin muuten edelleen miettisin suhdettamme). en tiedä onko turhaa pohdiskella enään, sitä vain olisi halunnut toteuttaa haaveemme...
Tuosta kirjoituksestasi saa sen käsityksen, että ongelmat kasaantui pääasiassa lapsen saannin jälkeen, jolloin sinulla oli rankinta, etkä saanut haluamaasi tukea mieheltäsi ja todellisuus ei vastannut unelmiasi. Ja että lapsi muutti tuon kaiken, mitä teillä oli? Ilman muuta sun kyllä kannattaa vielä käydä asiaa läpi, kun se selvästi vielä kaihertaa sinua. tällä haluan vain rohkaista siihen, että parisuhde vaatii tosi paljon työtä, ja joskus ulkopuolinen apu on tarpeen. Niin paljon tapahtuu turhia eroja elämän ruuhkavuosina, kun ollaan väsyneitä ja paineet voi olla kovat...Mä oon ajatellu, että avioliitto ja rakkaus on nimenomaan tahdon asia. Tahdon rakastaa silloinkin kun tunteet vaihtelee ja hiipuu.
Viisautta ja voimia sinulle arkeesi, selvitäpä vielä tunteesi eksää kohtaa ja mitä hän ajattelee tilanteestanne...Toki on monella tapaa helpompi elää yksin, saa hengittää vapaammin ilman tiettyjä taakkoja. Toisen kanssa eläminen vaatii ´monella tapaa enemmän, kivi toistaan hioo, kuten sanotaan ja se tekee joskus kipeää, kun kaksi erilaista toistaan raapii ja kolhii. Lopputulos voi parhaimmillaan kuitenkin olla jotain todella arvokasta ja kaunista kaikesta vajavaisuudesta huolimatta.
voisi saada tunteet takaisin? en tiedä edes miksi mietin asiaa, sillä aina kun alan ajatella tuntuu ettei mitään ole tehtävissä. vaikka pystyimme asumaan suht sovussa yhdessä, mutta kävin jatkuvasti kovilla kieroksilla. pystyn helposti ihastumaan toiseen ja varmasti jatkamaan myös eteenpäin, jos tulisi uusi suhde. harmittaa vain heittää pitkä suhde "hukkaan" ja tosiaan kun "turhia" eroja on varmasti valtavasti.
että suhteemme alkoi kariutua jo raskausaikana. hyvä ettei ero tullut juuri ennen synnytystä. ja kaikkihan oli siis siitä että huomasin ettei mieheni "välitä" minusta niin paljoo kuin odotin. eli siis ei osaa huomioda tarpeeksi. en haluaisi enää toista raskautta "olla yksin", siltä se nimittäin tuntui ensimmäisen kanssa. eikö raskaana oleva nainen tarvitse vielä enemmän hellyyttä ja huomiota kuin normaalisti? itse ainakin olisin kaivannut. ja nyt kun sitä ei ole saanut, niin sitä alkaa kaivata muualta...
Melkolailla tuttuja tuntemuksia sinulla kuin itsellänikin, mutta olen avioliitossa ja koen olevani kaikestan huolimatta onnellinen ja rakastan miestäni. Mutta et kyllä pääse tilanteestasi yksin miettimällä eteenpäin ja selvyyteen, se on selvä. Niin paljon on eksästäsi kiinni haluaako hän yrittää uudelleen ja onko myös hän valmis muutosprosesseihin, Et saa rauhaa ennenkuin selvität asian joko suoraan nostamalla kissa pöydälle tai pikkuhiljaa kuulostelemalla. Hänestä tuntuu nyt paljon olevan kiinni. Jos hän on varma ratkaisusta ja tunteistaan, voit vapaasti jatkaa matkaa levollisin mielin eteenpäin ja olet tehnyt parhaasi.
tietää, että rakastaa edelleen minua ja haluiaisi vielä yrittää. eri asia onkin sitten miten kauan kaikki muutokset kestäisi, siis jos sitä muutosta saisi aikaan. ja tuosta onnesta, itse en enään oikein tuntenut mitään. en tiennyt olinko onnellinen mieheni kanssa vaiko onnellinen ainoastaan lapsesta. ainakin nyt on parempi olla ja olen jopa osannut nauttia lapsen kanssa olemisesta paljon paremmin kuin koskaan aiemmin.
ehkä sitten vain tarvitsette aikaa, ja se näyttää millaiset eväät teillä olisi jatkaa, jos sitä suunnittelette. Asia nyt ei mulle ollenkaan kuulu, enkä tiiä, miksi elämäntilanteeseesi jumituin, ja saatan olla aivan väärässä, mutta musta vaan intuitiivisesti heti tuntu sun sanavalinnoista, että selvittelisitte kuitenkin vielä teidän mahdollisuuksia yhteiseloon. Mä oon vähän tällanen vanhoillinen avioliittojen puolustaja ja työni puolesta vähän liikaa saanu nähdä rikkoutuneitten, lyhytjännitteisten ihmissuhteitten hedelmiä. On tosi hienoo, että miehesi edelleen välittää sinusta, ihan oikeesti menkää jollekin parisuhdeleirille tai risteilylle, niitä on paljon kesäsin tai parisuhdeterapeutille. Mitäpä jos olet päästämässä hyvän miehen karkuun???Onhan ne joskus vähän niinku yks lapsi lisää, mut ihan kehittymiskelpoisia...tsemppiä sulle, ja edelleen sanoisin, ett mihinkään onnentunteiden varaan avioliittoa voi pelkästään perustaa, lapsen tulo on usein kriisi ja koettelemus parisuhteelle. Toki tunteet on tärkeitä, mutta kyse on myös molemminpuolisesta sopimuksesta sitoutua toiseen, TAHTOON rakastaa ja elää toisen kanssa myötä ja vastamäessä. Tunteet voi tulla ja mennä vuosien aikana. Tahdotteko te vielä sitoutua toisiinne ja antaa toisillenne mahdollisuus, ottaa se riski vai jatkatteko omia teitänne, paluuta ei välttämättä sitten enää ole. Se sinun on ratkaistava.