Tässä olisi tälläinen tarinan runko. Olisi kiva, jos joku viitsisi lukea, ja antaa ihan oikeasti palautetta. Kun "ihan kiva"-palautteisiin olen kyllästynyt. Ja omille teksteille tulee ennen pitkää sokeaksi. Kiitos.
-------------------------------------------------
Lintu, josta tietää ajan pysähtyneen
- Se on poika, se on poika! kaikui synnytyssalin eteläiseltä puolelta.
Mia sulki silmänsä. Hän näytti avoimen häikäilemättömästi pettymyksensä lapsen sukupuolesta.
- Ei enää miehiä tähän taloon, Mia oli vakaasti päättänyt Karin lähtiessä.
Kaavakkeisiin, siihen kohtaan, missä kysyttiin lapsen isää, hän rastitti ruudun: ei tietoa. Mian pääasiallinen tarkoitus oli uskotella itselleen, ettei isää olisi olemassa todellisuudessa, ei niinkään viedä lapseltaan toista tukipylvästä. Tulevaisuus olisi turvattu näiltä osin. Niin kertoivat viralliset paperit. Ja viralliset paperit olivat aina oikeassa.
Neljä päivää, viisi yötä. Mia pääsi lapsensa kanssa kotiin. Pidettiin pienimuotoiset ristiäiset, joissa lapsi sai nimensä, Eelis. Eelis oli kiltti lapsi. Kaikki sujui ensimmäisistä päivistä alkaen kuin tanssien. Joskus Mia myrkytti mieltään ajatuksella, ettei muita tarvittukaan, tämä elämä olisi heidän kahden. Hän tuli huomaamaan, että ilman lähimmäisiä ei tässä maailmassa pärjäisi. Lähimmäisiä tarvittiin niin romahduttamaan itsetunto kuin nostamaan se takaisinkin. Tuli aika, kun Eelis otti ensimmäiset askeleensa, puhui ensimmäiset sanansa. Kukaan ei ollut kuulemassa, ei näkemässä. Eelis kasvoi yksinäisyyden vallitessa. Mia keksi itselleen keksittyjä tekemisiä, saadakseen itselleen tekosyyn olla huolehtimatta. Puutarha heräsi kukoistukseensa, keittiön lattia kiilsi puhtauttaan. Mia välitti, ei vaan halunnut näyttää. Miespuoliseen henkilöön kohdistunut rakkaus tuntui käsittämättömältä termiltä. Mia ei luottanut yhteenkään, eipä tosin ollut ketään kehen luottaakaan.
***
Sinä päivänä, kun Eelis kysyi isäänsä, Mian tulevaisuuden rakennelmat menettivät sen ainoan hataran tukijalkansa. Mia ei nähnyt vaihtoehtoja, ei yhtäkään. Hän ei tiennyt mitä kertoa. Asian todellisen kannan, jota Mia ei todellisuudessa enää edes tiennyt, vai virallisten papereiden tiedonannon. Kumman Eelis haluaisi kuulla? Kumman Mia halusi kertoa?
- Äiti, on kai mulla isäkin? Missä se on?, Eelis kysyi vihdoinkin.
Hetki, jota Mia oli pelännyt ja odottanut.
- Minä….olen ajatellut…on sinulla isä. Isä, joka on lähtenyt elämää pakoon. Isä, jota minä en enää tunne. En tiedä missä hän on. Kyllä, sinulla on isä.
Nyt se oli kerrottu, se kaikki mikä sisältyi näihin yhteentoista vuoteen. Ihmeekseen Mia huomasi, ettei hän enää puhunut Karista ivalliseen sävyyn. Kertoessaan Mian ääni oli ollut puhdas ja asiallinen, arkipäiväinen.
- Mä tiesin, tiesin. Kaikki sanoo et nainen ei yksinään voi tehdä lapsia. Mä olin oikeessa! Mulla on isä.
Mia pelkäsi Eeliksen jatkavan. Hän ei voinut luvata tapaamista. Mia ei tiennyt, oliko Kari enää elossa, eikä hän liioin ollut asiaa miettinytkään. Ainakaan tietoisesti. Eelis ei kuitenkaan sanonut mitään, katsoi vaan äitiään voitonriemuisesti. Hänelle ei tuntunut olevan tärkeää niinkään isän tapaaminen, vaan hänen olemassaolonsa. Eelis tyytyi tähän, kuin myös Mia. Mia oli enemmän kuin tyytyväinen tapahtuneeseen. Asia, joka oli painanut vuoden päivät hänen mieltään, oli hoitunut kädenkäänteessä. Ilman kummempia konflikteja. Mia risti kätensä ja lähetti kiitoksensa ylös, vaikkei niin ollut ennen tehnytkään. Nyt, tällä hetkellä se tuntui oikealta. Mia tiesi voittaneensa.
***
Elämä jatkui parempana. Asia, joka oli vaivannut molempien mieltä jo pitkään oli nyt rauennut. Ilmapiiri oli puhdistunut huomattavasti. Eeliksen elämänilo kasvoi päivä päivältä. Joskus, silloin kun kukaan ei ollut näkemässä, hän saattoi ajatella isäänsä. Ei niinkään haikeana tai surullisena, vaan hahmottomana. Eelis ei osannut vilkkaasta mielikuvituksestaan huolimatta luoda minkäänlaista mielikuvaa omasta isästään. Kuitenkin jossakin sisimmissään hän todellakin halusi nähdä isänsä. Kun Eelis yhtenä tuhansista sumuisista iltapäivistä nousi ylös, hän kiinnitti ensimmäisenä huomionsa kaukana siintävään sateenkaareen, joka yltyi taivaan kannelta sen toiselle puolelle. Hän leikitteli ajatuksella, että hänen isänsä odottaisi sateenkaaren toisessa päässä.
- Sehän se todellinen aarre olisi, Eelis naurahteli omille ajatuksilleen.
Mia eli onnellisesti pumpulimaailmassa täysin tiedottomana siitä, että Eelis ajatteli useinkin isäänsä ja omaa kohtaloaan. Hän oli kuitenkin väärässä. Miten olisi mahdollista sivuuttaa noinkin tärkeä asia pelkällä olankohautuksella. Mia ei vaan yksinkertaisesti sopinut poikansa ajatusmaailmaan.
- Äiti, kummassa sateenkaaren päässä se aarre on? Eelis kysyi
- Se on siellä päässä, jonne ihminen ei koskaan pääse, äiti vastasi.
- Miten niin ei pääse? Mistä kukaan sitten edes tietää aarteen olevan olemassa?
- Noh, katsos…nämä ovat asioita, joista kukaan ei tiedä varmaksi. Asioita, joista vaan puhutaan lämpimikseen.
Eelis ihmetteli äitinsä yksinkertaista maailmankuvaa, joka rajoittui tietoon.
***
Sinä iltana Eelis otti juuri maalatun jollansa, ja lähti itse katsastamaan asian. Hän ei koskaan palannut takaisin. Mia löysi poikansa kuolleena ajautuneena rantahietikkoon. Eelis makasi yhtä elottoman sammaleeseen kietoutuneen puunrungon vieressä. Puunrunko hajosi kevyesti Mian astuessa sen päälle. Painava turkki reunusti Mian kaunispiirteisiä kasvoja. Näiltä samaisilta kasvoilta heijastui pettymys ja ymmärtämättömyys. Eelis oli mennyt liian lähelle sateenkaartaan.
- Löysipähän ainakin aarteensa, Mia hymähti, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Hän lähti jyrkkää polkua pitkin takaisin mökkiinsä irrotti kellostaan patterit ja asetti ne radioon. Radiosta ei kuulunut yhtäkään kaunista säveltä. Ne olivat kaikki hukkuneet. Lintu, josta Mia oli tiennyt ajan kulun, laskeutui taas samalle oksalleen ikkunaa vastapäätä. Oli siis iltapäivä. Mia sytytti keittiöön valon, vaikka hänen todellisuudessa olisi pitänyt sytyttää ne olohuoneeseen. Inhimillinen erehdys. Kirkkaat valot toivat esiin keittiön hirsipuuseinien hataruuden. Mia otti käteensä lasin, joka oli ollut Eelikselle tärkeä, varoen huolellisesti tiputtamasta sitä. Lasista heijastuivat kaikki seitsemän vuodenaikaa, mitään lasissa ei todellisuudessa ollut. Hän asetti lasiin kynttilän, mutta ei kuitenkaan sytyttänyt sitä. Se oli kauniimpi ilman liekkiä. Oli kaatavinaan kuppiin teetä ja sytytti tupakan. Lintu oli levittänyt lopullisesti siipensä.
-------------------------------------------------
Lintu, josta tietää ajan pysähtyneen
- Se on poika, se on poika! kaikui synnytyssalin eteläiseltä puolelta.
Mia sulki silmänsä. Hän näytti avoimen häikäilemättömästi pettymyksensä lapsen sukupuolesta.
- Ei enää miehiä tähän taloon, Mia oli vakaasti päättänyt Karin lähtiessä.
Kaavakkeisiin, siihen kohtaan, missä kysyttiin lapsen isää, hän rastitti ruudun: ei tietoa. Mian pääasiallinen tarkoitus oli uskotella itselleen, ettei isää olisi olemassa todellisuudessa, ei niinkään viedä lapseltaan toista tukipylvästä. Tulevaisuus olisi turvattu näiltä osin. Niin kertoivat viralliset paperit. Ja viralliset paperit olivat aina oikeassa.
Neljä päivää, viisi yötä. Mia pääsi lapsensa kanssa kotiin. Pidettiin pienimuotoiset ristiäiset, joissa lapsi sai nimensä, Eelis. Eelis oli kiltti lapsi. Kaikki sujui ensimmäisistä päivistä alkaen kuin tanssien. Joskus Mia myrkytti mieltään ajatuksella, ettei muita tarvittukaan, tämä elämä olisi heidän kahden. Hän tuli huomaamaan, että ilman lähimmäisiä ei tässä maailmassa pärjäisi. Lähimmäisiä tarvittiin niin romahduttamaan itsetunto kuin nostamaan se takaisinkin. Tuli aika, kun Eelis otti ensimmäiset askeleensa, puhui ensimmäiset sanansa. Kukaan ei ollut kuulemassa, ei näkemässä. Eelis kasvoi yksinäisyyden vallitessa. Mia keksi itselleen keksittyjä tekemisiä, saadakseen itselleen tekosyyn olla huolehtimatta. Puutarha heräsi kukoistukseensa, keittiön lattia kiilsi puhtauttaan. Mia välitti, ei vaan halunnut näyttää. Miespuoliseen henkilöön kohdistunut rakkaus tuntui käsittämättömältä termiltä. Mia ei luottanut yhteenkään, eipä tosin ollut ketään kehen luottaakaan.
***
Sinä päivänä, kun Eelis kysyi isäänsä, Mian tulevaisuuden rakennelmat menettivät sen ainoan hataran tukijalkansa. Mia ei nähnyt vaihtoehtoja, ei yhtäkään. Hän ei tiennyt mitä kertoa. Asian todellisen kannan, jota Mia ei todellisuudessa enää edes tiennyt, vai virallisten papereiden tiedonannon. Kumman Eelis haluaisi kuulla? Kumman Mia halusi kertoa?
- Äiti, on kai mulla isäkin? Missä se on?, Eelis kysyi vihdoinkin.
Hetki, jota Mia oli pelännyt ja odottanut.
- Minä….olen ajatellut…on sinulla isä. Isä, joka on lähtenyt elämää pakoon. Isä, jota minä en enää tunne. En tiedä missä hän on. Kyllä, sinulla on isä.
Nyt se oli kerrottu, se kaikki mikä sisältyi näihin yhteentoista vuoteen. Ihmeekseen Mia huomasi, ettei hän enää puhunut Karista ivalliseen sävyyn. Kertoessaan Mian ääni oli ollut puhdas ja asiallinen, arkipäiväinen.
- Mä tiesin, tiesin. Kaikki sanoo et nainen ei yksinään voi tehdä lapsia. Mä olin oikeessa! Mulla on isä.
Mia pelkäsi Eeliksen jatkavan. Hän ei voinut luvata tapaamista. Mia ei tiennyt, oliko Kari enää elossa, eikä hän liioin ollut asiaa miettinytkään. Ainakaan tietoisesti. Eelis ei kuitenkaan sanonut mitään, katsoi vaan äitiään voitonriemuisesti. Hänelle ei tuntunut olevan tärkeää niinkään isän tapaaminen, vaan hänen olemassaolonsa. Eelis tyytyi tähän, kuin myös Mia. Mia oli enemmän kuin tyytyväinen tapahtuneeseen. Asia, joka oli painanut vuoden päivät hänen mieltään, oli hoitunut kädenkäänteessä. Ilman kummempia konflikteja. Mia risti kätensä ja lähetti kiitoksensa ylös, vaikkei niin ollut ennen tehnytkään. Nyt, tällä hetkellä se tuntui oikealta. Mia tiesi voittaneensa.
***
Elämä jatkui parempana. Asia, joka oli vaivannut molempien mieltä jo pitkään oli nyt rauennut. Ilmapiiri oli puhdistunut huomattavasti. Eeliksen elämänilo kasvoi päivä päivältä. Joskus, silloin kun kukaan ei ollut näkemässä, hän saattoi ajatella isäänsä. Ei niinkään haikeana tai surullisena, vaan hahmottomana. Eelis ei osannut vilkkaasta mielikuvituksestaan huolimatta luoda minkäänlaista mielikuvaa omasta isästään. Kuitenkin jossakin sisimmissään hän todellakin halusi nähdä isänsä. Kun Eelis yhtenä tuhansista sumuisista iltapäivistä nousi ylös, hän kiinnitti ensimmäisenä huomionsa kaukana siintävään sateenkaareen, joka yltyi taivaan kannelta sen toiselle puolelle. Hän leikitteli ajatuksella, että hänen isänsä odottaisi sateenkaaren toisessa päässä.
- Sehän se todellinen aarre olisi, Eelis naurahteli omille ajatuksilleen.
Mia eli onnellisesti pumpulimaailmassa täysin tiedottomana siitä, että Eelis ajatteli useinkin isäänsä ja omaa kohtaloaan. Hän oli kuitenkin väärässä. Miten olisi mahdollista sivuuttaa noinkin tärkeä asia pelkällä olankohautuksella. Mia ei vaan yksinkertaisesti sopinut poikansa ajatusmaailmaan.
- Äiti, kummassa sateenkaaren päässä se aarre on? Eelis kysyi
- Se on siellä päässä, jonne ihminen ei koskaan pääse, äiti vastasi.
- Miten niin ei pääse? Mistä kukaan sitten edes tietää aarteen olevan olemassa?
- Noh, katsos…nämä ovat asioita, joista kukaan ei tiedä varmaksi. Asioita, joista vaan puhutaan lämpimikseen.
Eelis ihmetteli äitinsä yksinkertaista maailmankuvaa, joka rajoittui tietoon.
***
Sinä iltana Eelis otti juuri maalatun jollansa, ja lähti itse katsastamaan asian. Hän ei koskaan palannut takaisin. Mia löysi poikansa kuolleena ajautuneena rantahietikkoon. Eelis makasi yhtä elottoman sammaleeseen kietoutuneen puunrungon vieressä. Puunrunko hajosi kevyesti Mian astuessa sen päälle. Painava turkki reunusti Mian kaunispiirteisiä kasvoja. Näiltä samaisilta kasvoilta heijastui pettymys ja ymmärtämättömyys. Eelis oli mennyt liian lähelle sateenkaartaan.
- Löysipähän ainakin aarteensa, Mia hymähti, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Hän lähti jyrkkää polkua pitkin takaisin mökkiinsä irrotti kellostaan patterit ja asetti ne radioon. Radiosta ei kuulunut yhtäkään kaunista säveltä. Ne olivat kaikki hukkuneet. Lintu, josta Mia oli tiennyt ajan kulun, laskeutui taas samalle oksalleen ikkunaa vastapäätä. Oli siis iltapäivä. Mia sytytti keittiöön valon, vaikka hänen todellisuudessa olisi pitänyt sytyttää ne olohuoneeseen. Inhimillinen erehdys. Kirkkaat valot toivat esiin keittiön hirsipuuseinien hataruuden. Mia otti käteensä lasin, joka oli ollut Eelikselle tärkeä, varoen huolellisesti tiputtamasta sitä. Lasista heijastuivat kaikki seitsemän vuodenaikaa, mitään lasissa ei todellisuudessa ollut. Hän asetti lasiin kynttilän, mutta ei kuitenkaan sytyttänyt sitä. Se oli kauniimpi ilman liekkiä. Oli kaatavinaan kuppiin teetä ja sytytti tupakan. Lintu oli levittänyt lopullisesti siipensä.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Hmm...
Opiskeletko jotakin kirjoittamiseen liittyvää?
Kiitokset koskettavasta tekstistä. Tuo teema:"pojan isänkaipuu" on oivaltavasti keksitty ja käsitelty. Osasit hyvin kertoa tapahtumat sekä miehiä vihaavan äidin että isää kaipaavan pojan näkökulmasta. Konflikti ei ole mitenkään harvinainen Suomessa, mutta siitä ei ole juurikaan puhuttu. Suhteet syntyvät nopeasti, erotaan nopeasti. Mistään ei puhuta eikä eroa käsitellä. Jäljelle jää vain yksinäinen äiti ja lapsi, viha ja kaipaus samaan mieheen elävät rinnakkain perheessä.
Tuo loppu, pojan kuolema, on hieman ylisentimentaalinen, muistuttaa "Kuukauden lapsikohtaloa", siis naisten novelleja. Asia on sen verran traaginen jo itsessään, että kuolemaa siihen on turha sotkea. Ja äidin tunnekylmyys lopussa oli turhan liioteltu ja siksi loppuhuipennus häipyi kuin kotka sineen.
Mutta jos laajennat tästä tekstistä vaikka romaanin, lupaan ostaa sen.
Arkkikriitikkonne iskee jälleen, käsittääkseen tällä kertaa ennen haaveilijaylioppilasta.
Arvostelu. Tq2, oletteko julkaissut muuta täällä?
Ensimmäinen kysymys on se, että miten pitää suhtautua siihen kun nimitätte tätä kirjoitustanne tarinan rungoksi. Onko tämä siis jonkinlainen referaatti isommasta tekstistä? Hahmotelma... Se rajoittaa alaa. Vai tuleeko tätä tulkita omana kokonaisuutenaan?
Nimim. mauri lausui kiitoksensa teeman suhteen. Toki, voisihan se toimia. Mutta eikö näistä yksin lapsensa kasvattavista ole jo kirjoitettu aika monta nidettä? Mitkä ovat teidän valttinne ja erikoismausteenne? Pyydän, että vastaatte tähän. Mikä on se uusi näkökulma? ...Jotenkin tarina tuntui tutulta.
Lintuajatus on hauska. Loppu oli kritiikin kannalta kiinnostava. Yllättävä, hyppäävä kuolemantapaus aivan lyö lukijaa suulle. Se tulee töksähtäen? Maurin huomioihin viitatakseni, kuolema ei tosiaan ole välttämätön. Ja ylidramatiikkaa tuossa on minun mielestäni yliannos.
Mutta lopetus on sikäli kiintoisa, että tarkasteluun nousee äidin ja pikkupojan välinen suhde. Sitä voi laajentaa. Mutta kovin kyyninen ja kalsea ratkaisu. Älkääkä sortuko noihin ylidramaattisuuksiin. Ja vielä muistaessani: minusta alku kaipaa ehdottomasti jotain kiinnostavia tapahtumia.
Kas siinä minun vaatimattomia mielipiteitäni. Mutta saatan tulkita joitakin asioita tyystin päin honkia, enkä tiedä, missä versiossa tarina tulee ilmenemään. Mutta mikäli muokkaatte tuota aihettanne muotoon tai toiseen, vaadin, että annatte minun lukea sen.
Noh, rungolla tarkoitin siis sitä, että en katso tekstiä vielä valmiiksi. Ensimmäinen versio tulevasta, prototyyppi. Sen päälle alan rakentamaan yhä valmiimpaa tekstiä.
Ei, en ole julkaissut ennen täällä yhtäkään tekstiä. Oikeastaan en ole koskaan käynytkään täällä. Mutta oli kiva saada palautetta. Saanhan sitä toki opiskelujenikin kautta, mutta minua pyydetään aina konkretisoimaan tekstejäni, enkä pidä siitä. Joo.
Mutta onko kukaan ottanut huomioon, että vanhoista ja tavallisistakin jutuista voi rakentaa ihan oikeasti hyviä tekstejä tekemättä niistä kuitenkaan kliseitä? On totta, että kirjoittamani aihe on varmasti käyty läpi ja kirjoitettu tuhanteen kertaan ennenkin, mutta sekö kieltäisi minua yrittämästä uudelleen? En usko.
Mutta kritiikkiähän on aina mukava saada voidakseen yrittää vielä kerran.
Minäkin tähän vielä.
(Mistä tuo yksi nyt sitten saikaan päähänsä nimittää minua haaveilijaylioppilaaksi...)
Tekstin runkona tuo toimii. Kuulostikin ainakin minun korvaani jokseenkin yksinkertaistetulta, nopealta, sujuvalta. Ei mitään erityisiä kirjallisia kikkoja, tai mitään muutakaan joita (ansioituineissa) valmiissa teksteissä on. Toisaalta, aihekin on ehkä vähän kulunut. Tämä mielipide voi tietty johtua siitäkin, että juuri satuin lukemaan kirjan, jossa isänkaipuuta käsiteltiin.
Minä pidin tuosta sateenkaari-ideasta pienen (?) pojan haaveiden täyttäjänä. Yhtä helposti löytää isän, kuin sen sateenkaaren kulta-aarteenkin. Mutta toisaalta, nuo pojan kuoleman jälkeiset tapahtumat tuntuvat vähän irrallisilta. Tarpeettomiltakin ehkä... Kai minä itse olisin lopettanut sen aikaisemmin.
Mutta näistä kritiikeistä. Eivät ne mitään merkitse, varsinkaan, kun tuo oli vasta tietyllä tavalla tekstinalkio vasta. Minä ainakin haluaisin nähdä tämän valmiina. Kyllä sinulla (ainakin jos minulta kysytään) kykyä on.
Tekstistä puuttu joku konkreettisuus. Aika paljon haahuilua, ja samojen sanojen toistoaki ilmeni. Esim. joitain erisnimiä ois voinu korvata persoonapronomineilla.
Aika kulki vähän töksähdellen. Varsinki loppu oli outo. Alku taasen oli must kantavan tuntunen.
Tylyn kuulosta palautetta, mut en jaksanu pehmennellä, ku väsyttää nii hirveesti.