ja olin varma, että näin vahva ihminen, kuin minä, porskutan tämän paskaelämän läpi, helposti.
Inhosin omanelämänsä ruikuttajia ja ihmettelin, mikä helvetin vika ihmisissä on, kun eivät saa asioitaan järjestykseen.
Ällöttävän lapsuuteeni jälkeen, nousin ylös, kiipesin ja taistelin ja olinkin jo melko korkealla, tahtoen vielä korkeammalle, kunnes tipuin alas rymisten ja rumasti.
Vahvuus oli, kuin viitta, jonka alla lymysin.
Kaikki luulivat minun olevan vahva ja minuun nojattiin, tajuamatta, että minä kallistun hiljaa ja vakaasti, kohti turmioita ja kun kaaduin, ei kukaan vieläkään ymmärtänyt, ettei minua enää ole.
Vahva minä, oli kuollut jo aikaa sitten.
Jäljellä oli aikuisen kokoinen, lapsen oloinen mytty, joka ei saanut itseään edes aamulla ylös sängystä.
Joka hengitti ja söi, mutta ei elänyt.
Jonka suusta eri tullut mitään järkevää, joka inhosi itseään, toivoi, että joku hyväksyisi.
Sain neuvoja, vihaa ja tunne, kyllä sinä selviät!
Mutta minä vain itkin ja surin, menettyä lapsuutta, jolloin minut jo tapettiin.
Ivattiin ja naurettiin hengiltä.
Miksi en voi unohtaa?
Miksi en voin nauraa niille, jotka tappoivat minut?
Miksen voi ivata ja näytää, että paskat viis veisaan menneistä?
Siinäpä on kysymyksiä, olkoon vaan, ei minusta ole siihen.
Näyttäisin, että ne olivat oikeassa, olin heikko ja minuun sattui
ja sattuu vieläkin niin, etten vieläkään elä, vaan olen kuin kelo kalliolla.
Yksin, kuolleena, unohdettuna.
Enkä kelpaa kenellekään.
En edes itselleni.
Miksi kelpaisinkaan.
Ne tukipilarit, joita vuosien mittaan rakensin, ovat nurin.
En ole terve, nuori, kaunis, laiha, rahallisesti rikas, en kiltti, en vahva, en viisas, en sydämellinen, en ystävällinen, kaikkia sitä en ole, mikä antaisi minulle oikeuden olla ihminen.
Jos minulla joskus oli paikka täällä, ei ole enää.
Tai en ainakaan löydä sitä.
Olen sairas, kohta työtön, mihinkään kelpaamaton, kaikkien halveksima, varmasti kohti oikeaa tuhoa kulkeva onneton ihminen,
joka joskus luuli olevansa jotain.
Tein töitä kuin hullu, yritin miellyttää kaikkia, tehdä työni hyvin, olla kaikkien ystävä, kiltti, ystävällinen, hymyilevä, tunsin olevani työssäni hyvä ja sain siitä tyydytystä.
Mihin kaikki meni?
Kuka varasti minulta kaiken ?
Missä ovat ne elämäni rakennuspalikat, tarvisisin ne takaisin, sillä en ole varma jaksanko rämpiä tämän kivisen polun, että löytäisin uuden tien kulkea.
Inhosin omanelämänsä ruikuttajia ja ihmettelin, mikä helvetin vika ihmisissä on, kun eivät saa asioitaan järjestykseen.
Ällöttävän lapsuuteeni jälkeen, nousin ylös, kiipesin ja taistelin ja olinkin jo melko korkealla, tahtoen vielä korkeammalle, kunnes tipuin alas rymisten ja rumasti.
Vahvuus oli, kuin viitta, jonka alla lymysin.
Kaikki luulivat minun olevan vahva ja minuun nojattiin, tajuamatta, että minä kallistun hiljaa ja vakaasti, kohti turmioita ja kun kaaduin, ei kukaan vieläkään ymmärtänyt, ettei minua enää ole.
Vahva minä, oli kuollut jo aikaa sitten.
Jäljellä oli aikuisen kokoinen, lapsen oloinen mytty, joka ei saanut itseään edes aamulla ylös sängystä.
Joka hengitti ja söi, mutta ei elänyt.
Jonka suusta eri tullut mitään järkevää, joka inhosi itseään, toivoi, että joku hyväksyisi.
Sain neuvoja, vihaa ja tunne, kyllä sinä selviät!
Mutta minä vain itkin ja surin, menettyä lapsuutta, jolloin minut jo tapettiin.
Ivattiin ja naurettiin hengiltä.
Miksi en voi unohtaa?
Miksi en voin nauraa niille, jotka tappoivat minut?
Miksen voi ivata ja näytää, että paskat viis veisaan menneistä?
Siinäpä on kysymyksiä, olkoon vaan, ei minusta ole siihen.
Näyttäisin, että ne olivat oikeassa, olin heikko ja minuun sattui
ja sattuu vieläkin niin, etten vieläkään elä, vaan olen kuin kelo kalliolla.
Yksin, kuolleena, unohdettuna.
Enkä kelpaa kenellekään.
En edes itselleni.
Miksi kelpaisinkaan.
Ne tukipilarit, joita vuosien mittaan rakensin, ovat nurin.
En ole terve, nuori, kaunis, laiha, rahallisesti rikas, en kiltti, en vahva, en viisas, en sydämellinen, en ystävällinen, kaikkia sitä en ole, mikä antaisi minulle oikeuden olla ihminen.
Jos minulla joskus oli paikka täällä, ei ole enää.
Tai en ainakaan löydä sitä.
Olen sairas, kohta työtön, mihinkään kelpaamaton, kaikkien halveksima, varmasti kohti oikeaa tuhoa kulkeva onneton ihminen,
joka joskus luuli olevansa jotain.
Tein töitä kuin hullu, yritin miellyttää kaikkia, tehdä työni hyvin, olla kaikkien ystävä, kiltti, ystävällinen, hymyilevä, tunsin olevani työssäni hyvä ja sain siitä tyydytystä.
Mihin kaikki meni?
Kuka varasti minulta kaiken ?
Missä ovat ne elämäni rakennuspalikat, tarvisisin ne takaisin, sillä en ole varma jaksanko rämpiä tämän kivisen polun, että löytäisin uuden tien kulkea.
Vastaukset 6
Vanhimmat
"Tein töitä kuin hullu, yritin miellyttää kaikkia, tehdä työni hyvin, olla kaikkien ystävä, kiltti, ystävällinen, hymyilevä, tunsin olevani työssäni hyvä ja sain siitä tyydytystä.
Mihin kaikki meni?
Kuka varasti minulta kaiken ? "
Paitsi, että minä tiedän KUKA: omat vammautuneet vanhempani nitistivät minut jo pkkulapsena -
ja toiset vammautuneet sitten myöhemmin varmistivat törkeällä kohtelullaan, että niitit pysyvät.
Kun nyt ajattelen taaksepäin: koko elämäni aikana minulla ei ole ollut yhden yhtä luotettavaa, rakastavaa ihmisuhdetta. Minun puoleltani ei ole yritystä puuttunut.
Älkääkä tulko mestaroimaan, ettei ihmisistä pidä olla riippuvainen, "älä anna muiden nujertaa". Faktat ovat faktoja. Edelleenkkin pidän itseäni ihan o.k. tyyppinä, joka on vain saanut paskaa päällensä koko elämänsä ajan.
Yksinäisyys musertaa, toisen seura helpottaisi ahdistusta kun ajatukset pyörivät koetuissa tapahtumissa. Eikö ole kummallista ja ihmeellistä, että vaikka elämässäni on ollut vain välinpitämättömiä tai suoraan veemäisiä ihmisiä, silti uskon ja odotoan, että juuri toinen ihminen voisi minua auttaa?!
Vähänkö hienosti olet tehnyt vaikeasta ja kipeästä asiasta runomaisen tekstin, joka puhuu täyttä asiaa! Sinulla on kyllä hyvät kirjailijan/runoilijan lahjat! Itse en yritäkään vastata niin hienosti, tulisi sellaista soperrusta, ettei kukaan ymmärtäisi, jos nyt muutenkaan joku jaksaa lukea..
Miten Sinut lapsuudessa tapettiin hengiltä? Millaisista asioista tehtiin pilkkaa? On se ihmeellistä, kuinka valtavan paljon lapsuus ihan oikeasti taitaa vaikuttaa koko myöhempään elämään, jos ei niitä asioita kunnolla käsittele ja pääse elämään lapsuuttaan uudestaan.
Sinun ei tarvitse olla terve, nuori, kaunis, rikas tai mitään muutakaan, jotta kelpaisit. Vaikka Sinusta tuntuisi miltä tahansa, tosiasia on, että olet, JUURI sellaisena kuin nyt olet tai tunnet olevasi, äärettömän, korvaamattoman arvokas!! Mikään edellä mainituista EI tuo ihmiselle arvoa, olet arvokas ilman mitään vaatimuksia, vain olemalla sitä mitä olet! Vaikka itse ajattelisit itsestäsi mitä tahansa muuta, vaikka muut ajattelisivat Sinusta mitä tahansa, totuutta et voi muuttaa! Ja totuus on että olet aivan ainutlaatuinen, maailmassa ei ole toista samanlaista kuin Sinä. Vaikka olisit omasta ja muiden mielestä epäonnistunut luuseri, luota tosiasioihin: et ole sitä. Silloin kun tunteet tai muut ihmiset tai mikä tahansa saa Sinut toivottomaksi, on parasta ajatella tosiasioita(edelläsanottua), niin ettei heti ohjaudu tunteista käsin.
Yrititkö työn teolla ja muiden miellyttämisellä hankkia arvostusta ja rakkautta osaksesi? Tunsitko silloin elämäsi merkitykselliseksi? Tunsitko itsesi hyvinvoivaksi, sekä fyysisesti että psyykkisesti? Valitettavan moni joutuu turvautumaan niihin, kun ei ole varhaisissa ihmissuhteissa saanut osakseen sitä rakkautta ja huolenpitoa, mikä kuuluisi jokaisen saada. Sinulle on siis lapsuudessasi tehty pahaa, Sinä et itse ole paha!
Miksi sitten menetit työsi? Paloitko loppuun?
Olet kuitenkin jaksanut tähän asti huolimatta kaikesta pahasta, mitä sinulle on tehty! onnittelut! Paljon voimia Sinulle, odottelen kuulumisiasi ja vastauksia, jos vain jaksat niitä kirjoittaa. Anteeksi, etten osannut auttaa paremmin, olen silti kiinnostunut tietämään lisää Sinusta.
Ja tuntui helpottavalta saada kehuja , vaikken tänne
siksi kirjoittanutkaan.
Olin vain aamulla niin ahdistunut ja itkuinen, ensimmäisen kerran pitkään aikaan.
Ja sainkin määrätynlaista helpotusta, vaikka voimat loppuivat kesken päivän, enkä oikein vieläkään tunne olevani kunnossa.
Kuinka lapsi tapetaan jo lapsena?
Ei kutsuta nimeltä, sanotaan vain tyttö ,tai poika.
Ei nähdä lasta lapsena, vaan aikuisten jatkeena ja omien vanhempien marionettina.
Jos lapsella on erityislahjakkuuksia, nitisteään ja latistetaan kaikki ne, jotka eivät vanhemille käy ja annetaan vain niille lahjoille tilaa, jotka vanhemmat voivat hyväksyä.
Eristetään muista lapsista ja annetaan ymmärtää, jos ei suoraan, niin vihjailevasti, että lapsi on rasite.
Jos lapsi haluaa huomioita, ei huomata.
Jos lapsi haluaa olla yksin, vedetään väkisin esiin.
Ivataan ja nauretaan lapsen olemukselle ja taipumuksille, myös lahjakkuudelle nauretaan ja osaamista pilkataan.
Ja kun murrosiässä tarvitsisi apua ja tukea, sitä ei ole, eikä sitä tarjota, koska perhettä ei enää ole.
Vanhemmat omilla teillään, nuori omillaan, opiskelun alkaessa yksin, lainojen varassa.
Työtä pakotetaan tekemään ja asioista velvoitetaan huolehtimaan.
Velvollisuuden tunto nostetaan niin korkealle, että lapsi huolehtii jopa vanhemmistaan.
Kiitos tulee vain tehdystä työstä, jos tulee.
On pakko olla vahva, muuten musertuu, ei saa näyttää olevansa heikko, se on ivaamisen syy ja halventamiseen oppineen ihmisen päivän kohokohta, kun pääsee nollaamaan lapsensa itsetunnon.
Kuuluuko isän olla tyttärensä tai poikansa kovakourainen, ivallinen kouluttaja, jotta lapsi pärjäisi maailmassa?
Eikö rakkaus olisi parempi vaihtoehto?
Työ, se kelpaa.
Lapsi. Se ei kelpaa.
Lapsen olemus ei kelpaa
Lapsen nimikään ei kelpaa.
Lapsen lahjat tai lahjattomuus ei kelpaa.
Lapsi ei kelpaa, vaikka se yrittäisi mitä.
Lapsesta tuli, kuin vahingossa kuollut.
Koska työ kelpaa, sitä pitää tehdä, niin paljon kuin jaksaa ja aina vain lisää, vaikkei jaksaisikaan.
Ja aina vain lisää.
Työtä ja vastuuta annetaan ja saadaan, niin paljon, ettei 25 v raatamisen jälkeen, hartiat enää kanna.
Tunteet ovat kuolleet, elämä on valunut ohi, voimat ovat kadonneet ja yhä sama ivanauru kaikuu korvissa.
Isä, joka oli omasta mielestään hyvä kasvattaja, sai mitä halusi.
Raunion, jota, suojelusenkeli kyllästyi pelastamaan ja antoi tippua, opetukseksi, korkealta. Ja kun suojeltava ei vieläkään oppinut, (lupasin vielä jaksaa), otti suojelusenkeli , kokonaan lopputilin.
Siihen lyyhystyi, nimetön, sisältä jo lapsena kuollut lapsi.
Työ menee, vaikken sitä enää kaipaakaan, annoin sille jo kaiken.
Olin työssäni hyvä, parempi ja lopulta .....????
Uupumus?
Onko se oikea nimi?
Minulla se on ehkä luopumus.
Palikat on kadotettu, tie on enemmän kuin kivinen, se on täynnä panssariesteitä, sen pienen lammen rannalla, jonka kuvittelin olevan minun omaani.
Jaksanko?
Totta helvetissä jaksan.
Vaikka pahalla sisulla ja jos en jaksakaan, niin kaikilla on oma aikansa, se tähtiin kirjoitettu, parempi tarina.
miun elämäntarinan-niin kippeetä ja niin surullista...koko elämä kuin painajaisunta!!!
Tutulta kuulosti. Aivan liian tutulta.
Niin monta monituista kertaa olen jaksanut nousta.
Mutta nyt on mennyt usko.
Mitä merkitystä on merkityksettömällä elämällä?
Kirjoitat: "En ole terve, nuori,kaunis, laiha, rahallisesti rikas, en kiltti, en vahva, en viisas, en sydämellinen, en ystävällinen, kaikkia sitä en ole, mikä antaisi minulle oikeuden olla ihminen."
Haluan sanoa koko viestistäsi, että kirjoitat kauniisti, ja olen onnellinen, että olet jo saanutkin hyviä vastauksia, mutta tämän haluan vielä lisätä omasta puolestani. Sanot, että sinulta puuttuu kaikki se, mikä antaisi sinulle oikeuden olla ihminen, mutta emme me tarvitse oikeutta siihen - me olemme kaikki, jokainen, syntmästä asti ihmisiä, eikä sitä voi kukaan meiltä riistää. Me itse saatamme sen unohtaa ja kadottaa, mutta jonakin päivänä löydämme sen taas, kun olemme läksymme oppineet. Ja kirjoittamasi perusteella sinä tunnut paljon täydemmin ja rikkaammin todelliselta ihmiseltä kuin moni muu, sillä sinä et elä kuvitelmissa, et ole nukke. Sinä olet kärsinyt ja kärsit, ja se on vaikeaa, mutta joskus ihmisen täytyy kulkea (HUOM! henkisesti, ei konkreettisesti) kuoleman läpi, syvän mustuuden läpi, jotta hän voi todella tietää, mitä on elää. Tämän olen itse kokenut. En tiedä, ehkä se jonakin päivänä uusiutuu, mutta tällä hetkellä olen syvemmin ja todellisemmin elossa kuin koskaan ennen. Monesti ihailemme menestystä, rikkautta, ulkoisia avuja, ystävällisyyttä jne. mutta se kaikki on katoavaa. Yksi asia meitä kaikkia kuitenkin yhdistää, ja se on kärsimys. En halua kuulostaa pessimistiltä, minusta tähän sisältyy elämän suurin toivo: meidän jokaisen täytyy tässä elämässä kohdata tietty määrä kärsimystä, surua, sairautta, epätoivoa, enemmän tai vähemmän, kuka ennemmin, kuka myöhemmin, mutta jokaisen kohdalle se osuu, rikkaan ja köyhän, ruman ja kauniin, nöyrän ja ylimielisen, ja tämän tiedon pitäisi johtaa suurempaan ymmärrykseen ja anteeksiantamukseen itseämme ja toisiamme kohtaan. Tätä kautta elämästä ehkä löytyy uudenlaista kauneutta, uudenlaista toivoa, uudenlainen vapaus.
Sinulla on tällä hetkellä todella vaikeaa, ehkä kävelet syvässä pimeydessä vailla tietoa oikeasta suunnasta, ehkä et enää jaksa edes uskoa, että jossakin on valoa, mutta toivon, että jonakin päivänä löydät sen, omalla tavallasi, sillä minä tiedän, että se on mahdollista. (Huom. en ole uskonnollinen, mutta jollekin vastaus saattaa kyllä löytyä myös uskonnosta.) Sinä olet hieno ihminen, syvästi tunteva ihminen, elossa juuri siksi että kenties tunnet itsesi kuolleeksi. Juuri ennen aamunkoittoa on pimeintä, sanotaan, ja joskus juuri kun tuntuu, että epätoivo ei voi enää syventyä, jotakin katkeaa, ja yhtäkkiä on vapaa kärsimyksen keskellä. Toivon sinulle kaikkea hyvää!