Olen tunteiden peittämisen mestari. Tällaiseksi minut on koulinut piina nimeltä paniikkihäiriö.
Kaikki alkoi n. 25v sitten koulua vielä käydessäni.
Muistan vielä ensimmäisen kohtaukseni luokassa juuri ennen kuin oli vuoroni pitää kirjaesitelmä äidinkielen tunnilla.
Pakokauhu, tuskanhiki, vapina, täydellinen kontrollin menetyksen tunne. Luulin tulevani hulluksi.
Kesti pitkään ennenkuin ymmärsin mistä oli kyse.
Nyt miltei kolme vuosikymmentä myöhemmin, lukuisien kohtauksien jälkeen kärsin edelleen.
En käytä lääkitystä, oireistani ei tiedä kukaan sillä niin visusti olen asian salannut.
Tiukoista paikoista olen aina jotenkin "luikerrellut vapauteen".
Nyt löysin tämän palstan ja tunsin tarvetta kirjoittaa kun huomasin että täällä todellakin on muita samassa tilanteessa olevia.
En kuitenkaan ole jäänyt neljän seinän sisälle manaamaan kurjuuttani, en koe olevani luuseri ja pyrin ajattelemaan positiivisesti vaikeuksienkin keskellä, koska muuta suuntaa ei ole kuin ylöspäin.
Käyn työssä ja pyrin elämään normaalia elämää vaikka vaikeaa se välillä on.
Olen sinkku enkä vähiten paniikkihäiriön takia.
Itseasiassa luulen sen olevan ainoa syy yksinäisyyteeni koska ulkoisessa olemuksessani ei ole liiemmin vikaa.
On vaikea lähteä tutustumaan ihmisiin kun helvetti voi odottaa kulman takana.
Ehkä paras kumppani jonka voisin löytää on samassa jamassa painiva ihminen, joka taatusti tietää miten suuresta asiasta on kyse.
Kiitos jos jaksoit lukea tänne asti.
Voimia ja tsemppiä kaikille paniikkihäiriön kanssa taisteleville toivon koko sydämmestäni.
Pärjäillään.
Kaikki alkoi n. 25v sitten koulua vielä käydessäni.
Muistan vielä ensimmäisen kohtaukseni luokassa juuri ennen kuin oli vuoroni pitää kirjaesitelmä äidinkielen tunnilla.
Pakokauhu, tuskanhiki, vapina, täydellinen kontrollin menetyksen tunne. Luulin tulevani hulluksi.
Kesti pitkään ennenkuin ymmärsin mistä oli kyse.
Nyt miltei kolme vuosikymmentä myöhemmin, lukuisien kohtauksien jälkeen kärsin edelleen.
En käytä lääkitystä, oireistani ei tiedä kukaan sillä niin visusti olen asian salannut.
Tiukoista paikoista olen aina jotenkin "luikerrellut vapauteen".
Nyt löysin tämän palstan ja tunsin tarvetta kirjoittaa kun huomasin että täällä todellakin on muita samassa tilanteessa olevia.
En kuitenkaan ole jäänyt neljän seinän sisälle manaamaan kurjuuttani, en koe olevani luuseri ja pyrin ajattelemaan positiivisesti vaikeuksienkin keskellä, koska muuta suuntaa ei ole kuin ylöspäin.
Käyn työssä ja pyrin elämään normaalia elämää vaikka vaikeaa se välillä on.
Olen sinkku enkä vähiten paniikkihäiriön takia.
Itseasiassa luulen sen olevan ainoa syy yksinäisyyteeni koska ulkoisessa olemuksessani ei ole liiemmin vikaa.
On vaikea lähteä tutustumaan ihmisiin kun helvetti voi odottaa kulman takana.
Ehkä paras kumppani jonka voisin löytää on samassa jamassa painiva ihminen, joka taatusti tietää miten suuresta asiasta on kyse.
Kiitos jos jaksoit lukea tänne asti.
Voimia ja tsemppiä kaikille paniikkihäiriön kanssa taisteleville toivon koko sydämmestäni.
Pärjäillään.
Vastaukset 5
Vanhimmat
mulla tämä sama helevetti alko 16v ikäsenä ja vasta 22v ikäsenä siitä kerroin ekaa kertaa.
samalla tyylillä olen elänyt ku sinä että välttelee tiettyjä paikkoja jne.
meni vaan niin pahaksi että sain mahahaavan kaikesta stressistä ja sen kautta sitte lääkäreille aloin puhuu, nyt kovan lääkityksen alla ja päässy kuntouttavaan työtoimintaan.
helpotusta ei juurikaan ole tapahtunu.
sääli ku joutuu ottaa rauhoittavia että pystyy olee kihlatun kans samassa tilassa mutta onneksi sen asian kans alkanu jo helpottaa ihan kivasti.
mulla on suuri kaveri porukka kertyny nuoruusvuosilta mutta vain yhden kans pystyy jotenki olee ilman rauhoittavia lääkkeitä.
yksin kotona eleskelly nyt nelisen vuotta ku kaikki muut kaverit käy ulkona baareissa ja vaikka missä, kyselevät muakin aina mukaan mutta keksin aina jotain tekosyitä miksen pääse :(
nyt ovat lopettaneet kyselemisen kokonaan....
Tämä oravanpyörä pyörittää minunkin elämää aikalailla.
Tuntuu jotenkin syylliseltä "valehdella" tuttaville milloin mitäkin syitä miksi ei lähde messiin.
Ne asiat josta suuri osa ihmisistä nauttii voi paniikkihäiriöiselle olla suuri stressin aihe.
Tietysti olisi varmaan viisaampi kertoa suoraan mistä on kyse mutta on se vaan pirun vaikeaa.
Sitä pelkää leimautuvansa ties miksi hulluksi.
Ja onhan asia niinkin että "terve" henkilö ei mitenkään voi ymmärtää ongelman syvyyttä.
minä en koskaan kertonut oloistani selvinpäin, kännissä kaverit kuunteli kun kerroin huonosta viikosta. ja sitten kerran, muistelin että olen kertonut huonosta olosta kuukausia jo, miksi en tee asialle mitään (selvinpäin saamaton, mihinkään uskalla mennä oleva dork).. olot oli niin huonot jo että soitin sairaalaan ja sieltä lääkkeiden kautta löysin itselleni avun.
Kuulemma pirteemmän ja terveemmän näköinenkin nykyään kun lääkkeitä käytän, parempi tämä kun että olisin tehnyt huonoissa oloissani jotain itselleni (tai, pahempaa, kädessä on jälkiä).
Kavereille kertonut, eikä he ole yhtään erilaisimpia mitä ennen eli en ole yhtään sen hullummaks tullut. Vaan lippu korkealla ja menoks :)
Olin hiljaa pitkään ja keksin aina jonkun syyn poistua paikalta joka ahdisti. Esim ravintolat. Se ottaa sulta paljon voimia sekä pettää omatuntoa.
Kun tuli ahdistus ja paniikkikohtaukset niin pahoja etten voinut lähteä kämpästä päätin että nyt en pidä turpani kiinni enään. Kerroin heti poikakaverille, äidille, lääkärille, tuttavalle joka oli psykoloogi (auttoi paljon), kaikille työtoverille, kirjoitin siitä vapaasti blogissa netissä. Ja teidätkö mitä! Seillaisi kun meitä löytyy tosi paljon ulkona mailmassa. Tuli yksi aivan tuntematon tyttö viime viikonloppuna ja hän oli kuullut työkaverilta mitä mulle oli tapahtunut. Hän oli samassa tilantteessa.
Vaikka menisit salaa psykologin luona minä uskon että se auttaa puhua pahat tunteet pois. Minulla on parempia ja huonompia päiviä mutta uskallan ainaskin nytt käydä kaupassa. :)
[email protected]