Olen henkisesti hyvin sairas ja väsynyt. Välillä on parempia päiviä ja välillä on taas päiviä kun en ymmärrä elämästä yhtään mitään...
Inhoan itseäni ja inhoan, että olen elossa. Klisee, kyllä, mutta minkäs teet. En kuitenkaan voi kadota maan päältä noin vain, sillä perheeni on minulle tärkeä. Kuitenkin jokapäiväinen elämä on kuin taistelu, enkä edes tiedä minkä edestä taistelen.
Olen yksin ja tulen aina olemaan, sillä pelkään rakastumista ja antautumista toiselle ihmiselle, enkä usko pääseväni siitä yli koskaan.
Tiedän, ettei prinssejä eikä prinsessoja ole, mutta jostain syystä minulle tulee aina toivo, että ehkäpä joku päivä tapaankin sen mieshenkilön joka pakottaa minut rakastumaan ja ottamaan riskin...Epäilen kuitenkin tätä mahdollisuutta, sillä kartan kaikkia kontakteja muiden ihmisten kanssa.
En pelkää rakastumista ja antautumista vain sen takia, että menettäisin kontrollin, kuten voisi luulla, vaan koska en rakasta itseäni. Miten kukaan voisi koskaan rakastua minuun, ellen minä rakasta ensin itseäni? Ei mitenkään...
Ei kukaan mies huolisi itsesäälissä vellovaa naista, enkä syytä siitä heitä. En minäkään huolisi sellaista miestä, jos olisin tyytyväinen itseeni. Typerys olisin, jos huolisin.
Läheisyyden kaipuu minulla, on kuin olisin addiktoitunut johonkin huumeeseen mitä en ole koskaan edes kokeillut. Kaipaan sitä, tarvitsen sitä ja se varmasti parantaisi minut tästä henkisestä tyhjyydestäni, mutta en anna kenenkään koskea minuun. En edes perheenjäsenten. Läheisyydenosoitukset ovat vaikeita, epämiellyttäviä...Joten kartan niitä.
En hyväksy itseäni. Tiedän vikani ja tiedän, että vikani ovat suuria. Moni valittaa pienistä, mutta minä en. En ole typerys.
Eli yhteenvetona, koska harva varmaan jaksaa lukea tätä loppuun...Älkää valittako turhista. Tietenkin jokaisilla on pelkoja, mutta aina on joku tuolla jossain, jolla on asiat huonommin kuin teillä tai minulla. Eikä se tietenkään auta asiaa, mutta se muistuttaa, että turhista on turha valittaa.
...Sen voin kuitenkin sanoa, että maailmassa ei ole mitään pahempaa, kuin yksinäisyys ja tieto siitä, ettei koskaan pysty rakastumaan.
Inhoan itseäni ja inhoan, että olen elossa. Klisee, kyllä, mutta minkäs teet. En kuitenkaan voi kadota maan päältä noin vain, sillä perheeni on minulle tärkeä. Kuitenkin jokapäiväinen elämä on kuin taistelu, enkä edes tiedä minkä edestä taistelen.
Olen yksin ja tulen aina olemaan, sillä pelkään rakastumista ja antautumista toiselle ihmiselle, enkä usko pääseväni siitä yli koskaan.
Tiedän, ettei prinssejä eikä prinsessoja ole, mutta jostain syystä minulle tulee aina toivo, että ehkäpä joku päivä tapaankin sen mieshenkilön joka pakottaa minut rakastumaan ja ottamaan riskin...Epäilen kuitenkin tätä mahdollisuutta, sillä kartan kaikkia kontakteja muiden ihmisten kanssa.
En pelkää rakastumista ja antautumista vain sen takia, että menettäisin kontrollin, kuten voisi luulla, vaan koska en rakasta itseäni. Miten kukaan voisi koskaan rakastua minuun, ellen minä rakasta ensin itseäni? Ei mitenkään...
Ei kukaan mies huolisi itsesäälissä vellovaa naista, enkä syytä siitä heitä. En minäkään huolisi sellaista miestä, jos olisin tyytyväinen itseeni. Typerys olisin, jos huolisin.
Läheisyyden kaipuu minulla, on kuin olisin addiktoitunut johonkin huumeeseen mitä en ole koskaan edes kokeillut. Kaipaan sitä, tarvitsen sitä ja se varmasti parantaisi minut tästä henkisestä tyhjyydestäni, mutta en anna kenenkään koskea minuun. En edes perheenjäsenten. Läheisyydenosoitukset ovat vaikeita, epämiellyttäviä...Joten kartan niitä.
En hyväksy itseäni. Tiedän vikani ja tiedän, että vikani ovat suuria. Moni valittaa pienistä, mutta minä en. En ole typerys.
Eli yhteenvetona, koska harva varmaan jaksaa lukea tätä loppuun...Älkää valittako turhista. Tietenkin jokaisilla on pelkoja, mutta aina on joku tuolla jossain, jolla on asiat huonommin kuin teillä tai minulla. Eikä se tietenkään auta asiaa, mutta se muistuttaa, että turhista on turha valittaa.
...Sen voin kuitenkin sanoa, että maailmassa ei ole mitään pahempaa, kuin yksinäisyys ja tieto siitä, ettei koskaan pysty rakastumaan.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Minun on aivan pakko vastata, sillä tilanteeni on ollut ja on aina välillä edelleenkin kovin samankaltainen kuin sinulla.
Välillä minusta tuntuu aivan samalta, kuin ensimmäisessä kappaleessa kirjoitat. Synkimpinä yksinäisyyden hetkinä olen tarttunut välillä partahöylään ja viillellyt itseäni. Tunnekuohun jälkeen olen aina pettynyt itseeni. Olen nimittäin luvannut itselleni, että en tekisi niin enää koskaan. Kukaan ei tiedä viiltelystäni ja voin jopa vitsailla aiheesta muiden aikana. Kuitenkin se, että vain minä tiedän asiasta jotenkin vain lisää yksinäisyyttäni.
Hyvä kuulla, että perheesi on sinulle tärkeä. Sama juttu myös minulla. Perhe on hyvä syy pysyä elossa. Perheeni ei tiedä masennuksestani, vaikka ovatkin ehkä huomanneet hoikentuneen olemukseni. En ole koskaan ollut isokokoinen, mutta lähiaikoina ruoka vaan ei ole kovin paljon maistunut. En sairasta anoreksiaa tai bulimiaa. Välillä syön erittäinkin epäterveellisesti, enkä todellakaan laske kaloreita. Mutta syöminen on vain asia, minkä saatan joskus unohtaa.
Harrastuksia minulla ei ole paljoa ja kaiken lisäksi olen työtön. Se nakertaa itsetuntoa, kun yksikään työhakemus ei johda mihinkään. Ystäviä minulla on, mutta heillä on omat kiireensä, joten välillä olen kovinkin yksinäinen.
Haaveilen poikaystävästä ja ihastun helposti. Fyysinen kontakti ei ole minulle vaikeaa, sillä kaipaan kosketusta ja hellyyttä hyvin paljon. Ongelmani on, etten oikeasti luota yhteenkään mieheen. Uskon, että tässä on kyse myös siitä, etten itse luota itseeni, mutta mitä se tarkoittaa? Vaadin miehiltä ehkä enemmän, mitä itse olen valmis antamaan. Itsesäälin kanssa minulla on sama juttu kuin sinullakin.
Joka tapauksessa. Kirjoitit kovin järkevästi ja koskettavasti. Siksi minun oli kerrottava jotain itsestäni.
Kirjoituksesi oli oikein hyvä, joten sen lukee kiinnostuksella loppuun asti. Hyvät kirjoitukset perustuvat aitouteen, joten jos koetkin itsesi väsyneeksi ja sairaaksi on sinulla erinomainen taito ilmaista sitä kirjoittamalla.
Halpisromaanien sankarit, värisyttävät rakkauteen pakottavat miessankarit ovat aika lailla keksittyjä hahmoja ja rakkaus voi tulla myös hiljaa, kulman takaa ja turvallisesti. En tiedä onko väsyneelle ja sairaalle kovinkaan terveellistä muuttua hetkessä intohimoiseksi rakastajattareksi, koska siinä katoaa taas se tärkeä minuus jonkun karismaattisen rakastajan hyppysissä? Olettaisin että sinunlainen vahva ilmaisija ja sanoja varmasti tahtoo myös tietää missä mennään? Maailmassa on ihan liikaa ihmisiä, jotka lentävät muutaman vuoden rakkauden perässä ja ihmettelevät sitten mikä tuli kun siihenkin kyllästyy ja taas pitää alkaa etsimään uutta rakkauden voimaa uudesta ihmisestä.
Tämä vastaus tuskin on se paras vastaus, mutta mieluummin käy kipeän elämänvaiheen läpi kuin odottaa ratkaisua muilta ihmisiltä.
Onnea jatkoon ja muista, että sinua ensimmäiseksi rakastaa sinä itse :)
Sun pitäisi löytää itsearvostus ja rakkaus itseä kohtaan. Sekä hyvä itsetunto. Olisiko sulla kannustavia läheisiä, joilta saat positiivista palautetta? Nuorena monella on ongelmia, noi menee ohi ... löydät viisauksia ja ratkaisuja
Sitten se luottamus itseen ja toisiin joskus. Luottamus elämään ja sen hallintaan. :) Positiivisuus, huumorikin. Sääli on sairautta, mutta voisiko olla mielummin hetken marttyyri ...mielummin ei ole sekään vaan tekee asioille jotain.
Kivoja harrasteita, ystäviä, kiinnostuksen kohteita ja opiskelua esim. niin ajatukset menee kivoille usrille samaalla ehkpä ...
Ikäkin auttaa.
Onkohan ne ongelmasi joista et halua puhua, loppujen lopuksi muiden mielestä niin pahoja, kuin itse ne tunnet?
Itse elin oman salaisuuteni kanssa 10-vuotta, osasin peitellä vikaani kaikilta, en antanut muiden huomata, vaikka kyseessä on joka päiväinen asia.
Joskus omat ongelmat ovat vain niin hävettäviä omasta mielestä, että siihen turtuu, siitä ei enää puhu, pelkää ja välttelee.
Kuitenkin monella on sama ongelma, itse otan asian vain näin...