ihminen tappaa itsensä? mitä väliä yhden elämällä on, kun ihmisiäkin on niin pirun paljon. Mitä järkeä elää täällä muutaman ihmisen takia, kun neki kuolee jossain vaiheessa, enkä edes tuo niille mitään iloa olemassaolollani. ei kukaan ota tosissaan, jos puhun itsemurha-aikeistani, siks en edes kehtaa puhua kellekkään. kaikki antaa ymmärtää, että olen vain huomionhakuinen ja kaipaan sääliä. oon taistellu masennusta vastaan jo niin kauon, että enää en jaksa. asiat menevät itselläni ja ympärilläni vain huonommin kokoajan. en pysty enää ajattelemaan, että elän itteni takia, en yksinkertasesti halua, mielummin menen maan alle, ku otan sen riskin että jatkan ja kaikki menee yhtä huonosti tai huonommin kuin tähänkin asti. vaikka voisiko enää sen huonommin mennä sitten, kun on tappaa itsensä. miten saan muut ihmiset uskomaan todellisen hädän, kun olen yrittänyt itsemurhaakin ja ollut suljetulla osastolla, mutta ei kukaan ympärillä edes välitä, eivät monen vuoden takaiset kaverit, eivät opettajat koulussa. ne siirtää sen vastuun psykologeille ja psykiatreille, vaikka todellisuudessa kaipaisin juuri niiden minulle tärkeiden ihmisten rakkautta. mikään terapia ei auta pätkääkään. enkä halua mennä lääkärille, koska puhuessani totta joudun osastolle, eikä apua heru sieltäkään. en nyt tiedä mitä ajattelin tänne kijoittaessani, älkää nyt suuttuko, vaikka masentuneita on muitakin yllin kyllin, jotka tarvitsee apua. ärsyttää hirveästi olla tällainen, enkä voi olla tyytyväinen elämään ja mennä muitta mutkitta ihmismassaan. tulee heti niin turha olo, minne meninkin, missä on ihmisiä. haluan vain koulussa ja jokapaikassa vetäytyä ja tappaa itseni. se on minun ratkaisuni vielä joku päivä, mutta aion vielä ainakin tämän päivän elää loppuun. tällainen on niin tympeää, varmasti teitäkin inhottaa tätä lukea, mutta mitä itse tekisittä ?
mitä väliä?
vaikka yks
9680
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
fiilareita on itselläkin.
Turhalta touhulta tuntuu koko "elämä".
Kunpa vois jäädä elämästä eläkkeelle!
IM:ää en ole harkinnut - ainakaan vielä.
Toivottavasti päivä vielä paistaa
meille kummallekin!
Ei viestisi mikään inhottava luettava ollut. Painit elämän peruskysymyksien äärellä ja niihin ei taida olla kellään kovin järkeviä tai uskottavia selityksiä yhtään missään.
Luulisin olevani sinua vanhempi reilustikin ja jos yhtään lohduttaa, niin itse löysin vastauksia kysymyksiini elämällä vain elämääni eteenpäin. Minun ikioman filosofian mukaan eläminen vaatii rohkeutta olla myös heikko, msentunut ja tuntea ne läpi useammankin kerran sekä hyväksyä ne osana omaa persoonaa. Joskus nimittäin on vaikeampaa antaa anteeksi sille mitä on kuin sille mitä elämä on.
Se, ettei saa vastakaikua ihmisiltä on myöskin elämisen julmia totuuksia.Tosin ja jälleen kerran toistan että vuosien saatossa alkaa käsittämään paremmin miksi niin. Ihmiset eivät ole ihan niin julmia kuin uskoisi ja joukossa on aina helmiä. On vain niin, että hyviä ystäviä on harvassa ja heihin törmääminen vaatii kärsivällisyyttä. Lisäksi kannattaa jossakin vaiheessa pohtia auttaisiko jos ilmaisisi itseään jotenkin uusin sanoin,tavoitellen enemmän sanoja mitä toinen käsittää. Olen huomannut, että ihmiset ovat niin erilaisia ja käsittävät eri tavoin eli yhdelle saa vääntää rautalangasta ja toinen käsittää puolesta sanasta.Ei siis kannata turhautua, jos ympärillä ei parveile enkelin kaltaisia symppiksiä kaiken aikaa :)
Itsemurha on tietysti nopea keino lopettaa ajattelemasta enää yhtään mitään, mutta samalla se myös kertoo liian suurista odotuksista ja toiveista joiden toteutuminen on mahdollista vain saduissa. Jos oma tilanne on kuitenkin muutoin ok, siis terveys, perhesuhteet ja muu elämä näkisin että itsemurha on oire pelkuruudesta. Elämä on vaikeaa, mutta on se myös mukavaakin ja yleensä lisävuodet todistavat aina sen että kannatti porskutella tämäkin asia kokemaan.
Hyvää jatkoa ja kirjoita vain tänne lisää, jos olosi on ihan mahdoton ja se helpottaa.
"" --- Jos oma tilanne on kuitenkin muutoin ok, siis terveys, perhesuhteet ja muu elämä näkisin että itsemurha on oire pelkuruudesta.---"
Mutta kun itsemurhan tekevillä ja sitä harkitsevilla eivät terveys, perhesuhteet työ tms elämä kertakaikkiaan ole kunnossa!!!!!!!!! Siinäpä se juuri onkin.
Ja minusta on ymmärtämätöntä tuomita ihminen pelkuriksi, jos itsemurhan tekee. Ei se pelkuruutta ole vaan yksinkertaisesti jaksamattomuutta, ei ole voimia elää enää yhtään eteenpäin.
Asia on niinkin, että kun tarpeeksi on elämä potkinut, niin ne elämän energiat kuluvat helposti loppuun. Siinä ei sitten mitkään pienet ja hetkelliset "energialataukset" tai "onnenpotkut" paranna. Ei yksi hymy tai ystävällinen sana riitä parantamaan sitä kokonaisvaltaista tarkoituksettomuuden ja rakkaudettomuuden tilaa mistä tämän ketjun aloittajakin kirjottaa.
Minulla on samanlaisia kokemuksia, että ihmiset eivät välitä eikä terapeuteista, sairaaloista tai psykiatreista ole mitään hyötyä silloin, kun on yksin ilman rakkautta ja välittäviä ihmisiä. Ei pilleri korvaa rakkautta vaikka ahdistusta saattaakin vähentää.
Ja hoitohenkilökunta tekee palkkatyötään. Rakkaus ja aito välittäminen puuttuu. Vai mitä sanotte, että jos unohdat mennä terapeuttisi luo sovittuna aikana, niin eipä terapeutti perään soittele. Miksi soittelisi? Eihän hän välitä oikeasti.
Rakkauden puuttuminen ja hylätyksi tuleminen ovat pahimpia asioita mitä ihmiselle voi tapahtua. Tapahtuipa se missä iässä tahansa. Ja kun tämä tapahtuma toistuu ja toistuu ja toistuu elämässä, niin siinä sitten menee kaikki muutkin elämänalueet (työ ja ystävyyssuhteet jne.) pirstaleiksi...
Kyllä minä ymmärrän ap:ä, minäkin olen harkinnut monesti itsemurhaa yksikseni. Ainoa esteeni sen tekemiseen on ollut se kokemus, minkä osakseni sain, kun oma äitini teki itsemurhan. Sitä kokemusta en omille lapsilleni halua antaa...
minunkin mielestäni.
Viime kuukausiin asti olen aina jaksanut
uskoa uuteen, parempaan päivään, vaikka
moni elämänalue on ollut retuperällä.
Onko syy yksin minun, kun olen
ollut hyvä kuuntelija ja ystävä, mutta
saanut omat suruni ja murheeni kantaa aina yksin.
Oma parikymppinen lapsenikin totesi jokin aikaa
sitten, että on aivan käsittämätöntä, kuinka huono
tuuri minulla (tiettyjen asioitten kanssa) on (ollut).
Hän tietää, kuinka olen yrittänyt ja selvittänyt,
tehnyt kaikkeni, ollut peräänantamaton,
luottavainen ja positiivinenkin! Mutta
kerta kerran jälkeen on lyöty maihin.
Ei siinä paljon tosiaankaan terapeutit sun
muut auta. Kun vastaanottoaika on ohi, niin se
tyhjyys jää kuitenkin jäljelle: merkityksettömyys ja
tarkoituksettomuus, toivottomuus / mahdottomuus!?
vain syyn masentuneeseen käyttäytymiseen, kun ihmismielen tuntevat. Itte odotan innolla mitä sieltä sanotaan...
Aitoa rakkautta on vaikea löytää, niin ystävistä kuin kumppaneista, mutta aina löytyy helmiä, siihen täytyy jaksaa uskoa.
Jokainen ihminen on yhtä arvokas,ehkä ei ihmisten silmissä mutta hänen joka on sinulle elämän antanut .
Mikä on elämän tarkoitus ,uskon että jokainen tuumailee ja miettii elämänsä tarkoitusta.Olen tullut siihen tulokseen että ihan jokaisella meillä on tehtävämme täällä maanpäällä vaikkemme sitä tuskaisina hetkinämme ymmärrä .
Eilen katsoin Tv 7aa ja siinä nuori mies kertoi timantin syntymisestä kuinka se syntyy hiilestä ja kovassa puristuksessa tapahtuu timantin syntyminen .
Tuskin kukaan meistä ajattelee että timanttia tässä tehdään kun paineet on kovat ja puristaa maailma puolelta jos toiselta .
Eikös timantti ole tosi arvokasta?
Itse saan tosi paljon voimaa tälläisista vertauksista ja jotenkin ymmärrän miksi minun täytyy ja on täytynyt kokea paljon vaikeuksia ,ehkä siksi että tulisi kestävämpi siinä työssä mihin Jumala minua käyttää ja kutsuu .
Jokainen ihminen on arvokas muista se .
Vaikka usien tuon esille Jumalan ja Hänen rakkautensa ,kuitenkin itsekkin jouduin nuorena kokemaan elämän suurimmat ahdistukset kun en vielä ollut uskossa .
Samoja ajatuksia kävin läpi ja yritinkin riistää itseltäni hengen ,tänään kiitän Jumalaa että olen vielä täällä ja saan kirjoittaa juuri sinulle :)
Puhua läheisille.
Ei ne oikeen ymmärrä eikä osaa sanoa mitään.
No,tottahan on että ihmisiä kuolee kokoajan,
eri ikäisiä eri syistä,järjettömistä syistä.
Mutta ajatteleppa miksi sinä ja minä sitten ollaan vielä hengissä.
Meillä on oltava täällä olemassaololle joku tarkoitus.En tiedä että mikä se on.
Mutta minä aion ottaa siitä selvää vaikka kuinka vaikeaa olisi.
Laita mulle viestiä niin mietitään yhdessä näitä asioita:[email protected]
siis sellaiset joiden psyyke on vaan toisia heikompi tekee mielestäni itsarin, jotka eivät näe enää ulospääsyä vaan pelkkää mustaa paskaa.. vastoinkäymiset eivät masentunutta kasvata..päinvastoin, musertavat lisää ja inhoan sanontaa "mikä ei tapa vahvistaa", noh, mua ainakaan oo vahvistanut mikään kokemani paska, Ehkä sama on vetää ittesä jojoon jos siltä tuntuu ja jos ei oo läheisiä.. Mulla itsellä on lapsia joista on PAKKO huolehtia, niin se säästää henkeni.. kyllä miekii rasvaisin jo köyttä jos ei lapsii olis..
en siis itseni takia elä vaan turvatakseni lasteni elämän. se riittäköön minulle.
On niin kuppasta kulkee zombina päivästä toiseen mut minkäs teet kun ei lääkitykset auta ja kaikkii on kokeiltu.. nyt menossa optipar ja seroquel..
Ei sitä heikkouttaan voi omille lapsilleen näyttää, ON VAIN JAKSETTAVA OLLA JA ELÄÄ...
Eli ei se helppoa oo meillä muillakaan, eti itelles joku sellanen syy kelle haluat näyttää olevas vahva, vaikka sitten ittelles, taistele masennusta vastaan kaikin voimin, luulis et se pirulainen joskus luovuttais
Niin kuin huomaat, ei kaikkia meistä inhota lukea pohdintojasi. Kirjoitat rehellisiä ja rohkeita sanoja.
Itsemurhasta puhuva ihminen on eksistentiaalinen haaste ympäristölleen. Monet mielellään kiertävät haasteen leimaamalla sankarimme sairaaksi. Se on niin helppo ja mukava keino välttää kysymys elämän mielekkyydestä. Tältä palstalta löytyy onneksi myös ihmisiä, jotka näkevät itsemurhan todellisena vaihtoehtona. Ei sinun tarvitse häpeillä itsemurhapuheiden huomiohakuisuutta. Useimmiten ihmiset hakevat huomiota paljon turhemmilla ja pitkästyttävämmillä asioilla kuin puhumalla itsemurhasta. Ei siinäkään toki mitään pahaa ole, huomion saaminen on ihan perustarve. Oikeastaan kaikki kommunikointi on huomion hakemista.
Voin toki olla väärässä, mutta minusta hätäsi on eksistentiaalista laatua, ei sairautta. Voit jäädä tähän maailmaan absurdina sankarina, mutta itsemurha on ihan yhtä todellinen vaihtoehto. Itse näkisin, että itsemurha on ainoa todella järkevä teko tässä maailmassa. Muu on hieman hupsua, mutta ihan sympaattista, pateettista kapinaa maailman mielettömyyttä vastaan. Yleensä asia esitetään ihan väärin päin, itsemurha irrationalisoidaan, tai mikä vielä pahempaa, patologisoidaan. Kaikkein pahinta ihmisyyden latistamista on katsoa itsemurhaa tapahtumana, eikä tekona. Elämä nostetaan terveen ja valistuneen yksilön valinnaksi. Koko ihmiskunnan historia on kuin yksi pitkä karnevaali, jossa narri saa päivän ajan olla kuningas. Kuolemaa kaipaava järjen ääni syöstään vallasta ja peitetään järjelliseksi naamioidun karnevaalinaurun alle. Alkaa jo kyllästyttää.
Itsemurha on minunkin valintani. Olen jo pitkään tiennyt pitäväni kuolemaa elämää parempana. Ehkä vielä joskus kykenen toteuttamaan sen minkä näen oikeaksi. Harmittaa vain että jos siihen kykenen, minut ymmärretään aivan varmasti väärin. Ihmiset ihmettelevät hetken, mikä sitä hemmoteltua porvarikakaraa vaivasi. Pian minut kuitenkin luokitellaan (lapsellinen, dramaattinen hölmö, ei kyennyt näkemään tekonsa seurauksia) ja kaikki palaavat rutiineihinsa. Ei siinä mitään, en toki haluakaan pilata kenenkään elämää. Haluaisin kuitenkin, että ihmiset antaisivat itsemurhan haastaa itsensä ajattelemaan. Mutta, oh well, eihän itsemurhan ensisijainen tarkoitus ole vaikuttaa tämän maailman asioihin.
Menestystä sinulle, ap, mihin sitten päädytkin.