Kun menin ekan kerran naimisiin, olin varma, että nyt on kaikki hyvin.
Mutta kaipasin, koin yksinäisyyttä, lapsista väsyin, erosin, sillä olin tavannut uuden, jota kaipasin kotona, kun istuimme kahden.
Menimme yhteen, avoliittoon. Siinäkin se yksinäisyys.
Auttaisiko, jos olisimme naimisissa oikeesti?
Ei auttanut, eka avioliitto oli ollut parempi, huono omatunto lapsista tuli sitten, kun alkoi uusia tulla.
Kaipuu, ikävä, yksinäisyyttä, kun kyhjötimme iltaisin hiljaa, lapset nukkumassa.
Tuli ero, vaimo oli löytänyt toisen.
Etsin uutta, kaipasin, ikävöin, suutuin itselleni: sielläkö hyvä, missä minä en?
Rakastuin uudelleen, kuin kevät olisi koittanut, menimme kihlohin. Lasten tapaamisia oli, vanhimmilla alkoi olla ongelmia.
Tuntui, että elämä oli jossain muualla, se meni jossain ohi, kaipasin päästä siihen mukaan.
En jaksa kertoa, olen sotkeutunut jotenkin ikävääni ja kaipaukseeni.
Eniten ikävöin nuoruuteni rakasta, ensimmäistä aviovaimoani, hän oli neitsyt, kun menimme naimisiin, kaunis, nuori, sivistynyt.
Inhoan näitä vanhoja joiden kanssa joudun kyyhöttämään.
Mutta kaipasin, koin yksinäisyyttä, lapsista väsyin, erosin, sillä olin tavannut uuden, jota kaipasin kotona, kun istuimme kahden.
Menimme yhteen, avoliittoon. Siinäkin se yksinäisyys.
Auttaisiko, jos olisimme naimisissa oikeesti?
Ei auttanut, eka avioliitto oli ollut parempi, huono omatunto lapsista tuli sitten, kun alkoi uusia tulla.
Kaipuu, ikävä, yksinäisyyttä, kun kyhjötimme iltaisin hiljaa, lapset nukkumassa.
Tuli ero, vaimo oli löytänyt toisen.
Etsin uutta, kaipasin, ikävöin, suutuin itselleni: sielläkö hyvä, missä minä en?
Rakastuin uudelleen, kuin kevät olisi koittanut, menimme kihlohin. Lasten tapaamisia oli, vanhimmilla alkoi olla ongelmia.
Tuntui, että elämä oli jossain muualla, se meni jossain ohi, kaipasin päästä siihen mukaan.
En jaksa kertoa, olen sotkeutunut jotenkin ikävääni ja kaipaukseeni.
Eniten ikävöin nuoruuteni rakasta, ensimmäistä aviovaimoani, hän oli neitsyt, kun menimme naimisiin, kaunis, nuori, sivistynyt.
Inhoan näitä vanhoja joiden kanssa joudun kyyhöttämään.
Vastaukset 16
Vanhimmat
kiva varmaan piehtaroida itsesäälissä tyyliin...miksi muilla mutta minulla ei...:(
kyllä sulla on itse pohdiskelun paikka..tutki ja elä yksin..näät sitten mikä sussa on vikana..sillä sitä löytyy...eka neitsyt ja sitten vain vanhoja joita inhoat..voi sentään...kyllä miehen elämä näköjään on todella pienissä...:))...osta mopo ja rupee ajelemaan..:)))...tiedätkö muuten ..aika paljon on kysymys ihmisen kunnioittamisessa..hyväksymisessä...itsensä tuntemisessa...ja elämisessä elämässä....
muistella rakkaitaan,
muistaakin jollain ystävällisellä eleellä, kenties?
Mutta elämähän jatkuu, eikö ?
Ilon ja surun keskellä on opittava vain jaksamaan, kestämään kärsivällisesti, loppuun asti.
Tsemppiä elämääsi :-)
Kaikki menee hyvin, ellei peräti loistavasti :D
Usko pois!
juoksemaan, käy kuten sinulle.
Kaipuu on merkki siitä että elää.
Mutta oma perhe on minulle pyhä.
He ponnistelevat rinnallani myöskin vastamäessä,
auttaen, lohduttaen, varoittaen,
samoinkuin olen heitä kohdellut.
Sen voima säilyy aina muistoissa.
eka kerta on kipua, miehellä nopea. Sitä ei juuri tee mieli muistella. Ehkä sitten jotain myöhempää kertaa.
Ellei sekin päättynyt kyyneliin.
Jotkut viisastuvat vanhetessaan. Useimmat vain vanhenevat.
ikäänkuin räjähti,
en ollut tiennyt, vain aavistanut.
Muistan ensimmäisen vaimoni aina.
Kun menit nuorena naimisiin, luulit elämäsi muuttuvan pysyvästi paratiisiksi.
Vastavaikutus kuitenkin aina tulee.
Koit yksinäisyttä ja ajattelit, ettei tullut oikea ihminen puolisoksi, koska tuntuu tältä.
Kun sitten löit päätä seinään aina uuden puolison kanssa, aloit tajuta,
että se yksinäisyyden ahdistus
onkin sinusta itsestäsi peräisin.
Huomasit, että ensimmäisessä avioliitossasi sitä oli vähiten, ja sinulla oli vaimo,
joka ei ollut kaikkien muiden ensin kaluama.
Siksi aloit kaivata takaisin, ikävöit häntä.
Mutta takaisinpaluuta ei ole.
C'est la vie.
Että olet tyypillinen neurootikko.
Onneksi ei ole vielä pahemmaksi päässy, poka parka.
romantiikan kaukokaipuuta!
Kautta kirjallisuuden historian on näitä nähty,
mutta elämä on realistista,
joskus sairaus tekee siitä inhorealismia.
Silti realistista onneakin on.
Onko parasta elämässäsi kaipaus?
Mutta oletko ylittänyt jonkun rajan, oletko käynyt perillä ja kääntynyt?
Nyt kaipaat sitä, mitä et varmasti koskaan saa. Et voi enää pettyä.
Romantiikan kaukokaipaus vie ihmistä...
Sitten kun olemme siellä 'kaukana', ihana elämä tuntuukin olevan siellä, mistä lähdimme.
uudelleen!!!
Ja sit ku lapsilla alkaa olla ongelmia ekasta ja tokasta liitosta, on yhä vaikeampaa.
Rahat menee huoltajuuksiin, eikä tunne lapsia,
niin että ongelmia suhteessa heihin yhä enenevässä määrin.
Ei hyvä elämä. Ahnella on paskainen loppu.
Olet tyypillinen valittaja joka on tyytymätön omaan itseensä ja koska et itse pysty tekemään elämästäsi elämisenarvoista, kaadat epäonnistumisesi kumppaniesi niskaan. tarvitset oman lastentarhantädin leikittämään sinua. Todennäköisesti et ole koskaan kohdannut mitään sellaista, joka olisi opettanut arvostamaan elämää, ts. olet kasvanut pumpulissa.
Todennäköisesti loton päävoitto saisi sinut hetkeksi hymyilemään, mutta sekin hiipuisi pian, koska et saanutkaan enempää.
Tee jotain kärsivän lähimäisesi eteen, ehkä saat sieluusi rauhan sitä kautta.
En tiennyt. mitä siitä sitten alkoi seurata.
Kuin lumivyöry, yhä paheneva. Ei rauhaa.
Omasta kokemuksesta tiedän 12-vuotiaan vaikean syömishäiriön.
Olisin jättänyt myös erojutut aikoinaan, jos olisin ymmärtänyt, miten paljon vihaa se lapseen lataa.Mutta kukaan ei neuvonut,olin itseni varassa ja aina valmis kun nainen lähelle tuli.Oli nainen kuka tahhaa.
Kadun kaikkea, toivon ,etten olisi syntynytkään.
Kuka tietää jotain 12-vuotiaan anoreksiasta?