Vajaan vuoden ajan olen tuntenut erään miehen, joka sattuu ensinnäkin olemaan minua 10 vuotta vanhempi, opettajani ammattikoulussani (sisäoppilaitos) sekä kaiken kukkuraksi varattu ja suhteellisen onnellinen. (On talo, auto, lemmikit, suht. hyvä työpaikka ja nainen jonka kanssa on elänyt jo 9 vuotta). Alussa, silloin siis n. vuosi sitten kun hän alkoi minua opettaa, en tuntenut mitään erityistä tätä ihmistä kohtaan. Toki tajusin heti hänet tavattuani, että hän on aivan täysin erilainen, kuin kukaan muu opettajista koulussani. Muihin verrattuna nuori, huumorintajuinen ja juuri sellainen, kenen kanssa sattaa puhua aivan mistä tahansa. Kouluni on suhteellisen rankka välillä (kuten varmasti moni muukin) ja tälle ihmiselle olen pitkin vuotta saanut vuodattaa kaiken mikä painaa ja vítuttaa ja vaikkei hän aina osaakaan oikeastaan auttaa (valittaa itsekin), hän kuuntelee ja se riittää minulle.
Joskus tuossa ennen joulua tajusin olevani korviani myöten ihastunut ja seuraavani jokaista opettajani liikettä. Kyttäsin (ja kyttään edelleen) heti aamusta (joskus jopa kaiken varalta klo 6 alkaen, vaikka tiedän hänen tulevan töihin vasta kahdeksalta) hänen mahdollista autoaan parkissa hänen omassa työpisteessään tai missä tahansa muualla. Olen huomannut suunnitelleeni jo yli puolen vuoden ajan päiväjärjestykseni täysin hänen mukaansa; mihin aikaan menen syömään, jotta satun olemaan samaan aikaan hänen kanssaan tai minkä tekosyyn keksin, jotta voisin käväistä hänen työpaikallaan tms. paikassa jossa hän sattuu olemaan. Olen uhrannut monta vapaapäivääni (joina olisin voinut lähteä hetkeksi rentoutumaan kotiin koulusta), vain sen takia, että saisin olla hänen kanssaan. En ole kertonut asiasta hänelle, koska en halua sotkea hänen elämäänsä.
Pikku ihastuksestani on siis hyvää vauhtia kehittymässä pakkomielle, obsessio... tarve, joka täytyy saada tyydytetyksi joka ikinen päivä. Viikonloput ovat aivan tuskaa, koska hän on silloin aina vapaalla ja yleensä kun en muuta keksi, juon "suruuni" tai ihan muuten vaan ja vuodatan kavereilleni miten hirveää on kun en häntä näe kuin vasta maanantaina...) Valmistun vuoden päästä ja silloin siis viimeistään on pakko sanoa hyvästit, mutta opettajani on kyllä sen verran kyrpiintynyt työpaikkaansa (jossa häntä ei arvosteta pätkääkään vaikka on paikan korkeiten koulutettu henkilö), ettei välttämättä itsekään viivy enää kauan ja pahimmassa tapauksessa ei enää ole täällä, kun muutaman kuukauden kuluttua palaan takaisin työharjoittelustani. Pelkään aloittavani ryyppyputken tai tosiaan tulevani lopullisesti hulluksi, koska tällä hetkellä (kuten aina kun olen ollut ihastunut), tuntuu, etten ikinä pääse tästä tyypistä yli ja ettei kukaan voi tulla hänen tilalleen.
Joskus tuossa ennen joulua tajusin olevani korviani myöten ihastunut ja seuraavani jokaista opettajani liikettä. Kyttäsin (ja kyttään edelleen) heti aamusta (joskus jopa kaiken varalta klo 6 alkaen, vaikka tiedän hänen tulevan töihin vasta kahdeksalta) hänen mahdollista autoaan parkissa hänen omassa työpisteessään tai missä tahansa muualla. Olen huomannut suunnitelleeni jo yli puolen vuoden ajan päiväjärjestykseni täysin hänen mukaansa; mihin aikaan menen syömään, jotta satun olemaan samaan aikaan hänen kanssaan tai minkä tekosyyn keksin, jotta voisin käväistä hänen työpaikallaan tms. paikassa jossa hän sattuu olemaan. Olen uhrannut monta vapaapäivääni (joina olisin voinut lähteä hetkeksi rentoutumaan kotiin koulusta), vain sen takia, että saisin olla hänen kanssaan. En ole kertonut asiasta hänelle, koska en halua sotkea hänen elämäänsä.
Pikku ihastuksestani on siis hyvää vauhtia kehittymässä pakkomielle, obsessio... tarve, joka täytyy saada tyydytetyksi joka ikinen päivä. Viikonloput ovat aivan tuskaa, koska hän on silloin aina vapaalla ja yleensä kun en muuta keksi, juon "suruuni" tai ihan muuten vaan ja vuodatan kavereilleni miten hirveää on kun en häntä näe kuin vasta maanantaina...) Valmistun vuoden päästä ja silloin siis viimeistään on pakko sanoa hyvästit, mutta opettajani on kyllä sen verran kyrpiintynyt työpaikkaansa (jossa häntä ei arvosteta pätkääkään vaikka on paikan korkeiten koulutettu henkilö), ettei välttämättä itsekään viivy enää kauan ja pahimmassa tapauksessa ei enää ole täällä, kun muutaman kuukauden kuluttua palaan takaisin työharjoittelustani. Pelkään aloittavani ryyppyputken tai tosiaan tulevani lopullisesti hulluksi, koska tällä hetkellä (kuten aina kun olen ollut ihastunut), tuntuu, etten ikinä pääse tästä tyypistä yli ja ettei kukaan voi tulla hänen tilalleen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Jatkan vielä, että tiedän tasan tarkkaan, miten pääsisin jatkamaan normaalia elämääni jota en suunnitelisi kenenkään mukaan --> antaisin opettajani vain olla/ottaa sen lopputilin, mitä hän on jo kauan suunnitellutkin ja yksinkertaisesti LOPETTAISIN sen kyttäämisen ja vahtaamisen. Ongelma on vain siinä, etten pysty enkä edes halua. Haluan vain pitkittää eroamme siihen asti kun se on mahdollista, vaikka tiedän että se sattuu sitä enemmän.