Ansasta vapauteen
Eräänä aamuna kerran, kun väsyneenä kaikkeen,
väsyneenä, maailmasta haettuun “hauskuuteen“, katsoin synkeää kuvaani peilistä.
En muistanut viinin tuoneen iloa, en muistanut iltaa eilistä.
Itseäni kun siinä katsoin, silloin tunsin sen:
puhki kulunut, oli minun sieluni säkki, tyhjä, riekaleinen.
Mutt’ mitäpä siitä kukaan välittää, miksipä se ketään kiinnostais,
kun kurjuuteni, itsesäälini, itseäkin vain tahtoi hävettää.
Silmät on sielun peilit -niin olen kuullut jonkun sanoneen.
Niin, jos ihmiset, sielujensa tilan, peileistä nähdä vois,
kaikki peilit maailmasta, kai jo hävitetty ois.
Silloin kun oikein, itseäni silmiin katsoin,
näin pelkkää tyhjyyttä. Silloin, tunsin olevani tarkoitukseton.
Jotenkuten sain, mä töihin itseni raahautumaan,
ja töissä tehokasta esittäen, päivän kerrallaan,
jotenkin pystyin mä skarppaamaan.
Töiden jälkeen, sama matka, omaan lokeroon taas takaisin.
Ruuhkajunassa, täydessä bussissa, jonoissa tavaratalojen,
vilinässä katujen liikenteen, ihmisiä muita katsoin silmin väsynein.
Joka päivä, jostain tulossa, johonkin menossa, mä näin peilejä sielujen,
samanlaisia, elämään väsyneitä, jotka mua peilistä aamulla katsoivat.
Tehokkuuttaan, täällä nyt ihmiset, näyttää tai näyttelee. Mutt’ moniko jaksaa
ja kauanko jaksaa, prässissä tehokkuus vaatimusten? Moniko lopulta saa,
lääkäriltä reseptin, ja niin pillereiden avulla, taas jaksaa suorittaa.
Ulkokuorensa ihminen kyllä, voi saada ihan hyvältä näyttämään,
jopa itseäänkin moni, sillä onnistuu hämäämään:
”Mä kun olen hyvässä kunnossa -minullahan on kaikki kunnossa…”
Voi olla trendikkäitä, hyviä, hienoja harrastuksia, mutt’ sielun, ei poista ne tuskia.
Ja jos ihminen ihmistä, lähimmäistään, katsoa silmiin, osaa ja uskaltaa,
monilla niistä nähdä voi, hätähuudot äänettömät, niiden rikkinäisten sielujen,
niiden sielujen tuskan täyttämien, sielujen kolhittujen, sielujen maahan poljettujen,
sielujen turtuneiden, sielujen tyhjien, sielujen janoisten.
Läpi päivien raahautuneena, liian väsynyt olin nukkumaan,
Useinkin niin, purkista, jouduin uneni mä kaivamaan.
Silloin, jos olisin kuulla voinut sen, nauroi varmaan pimeydessä paholainen,
vahingoniloista kolkkoa nauruaan, itseksensä tuumaillen
“ Pian varmaan jo sinut saan… kai olet kohta jo valmis elämäsi luovuttamaan..”
Aivan kuin pimeydestä olisi kuiskannut se: “Ota nyt vaan, koko purkillinen kerrallaan,
niin pääset uneen ikuiseen, tähän kurjaan maailmaan, et joudu enää sä palaamaan.”
Silloin sielussani tuskana tunsin, mä pahoinvoinnin hirveän,
se rautaisen vanteen lailla, tuntui rintaani puristavan.
Ahdistus suuri mieleni täytti, kuoleman pelon kauhean, kun tunsin mieltäni kalvavan,
mieleeni tulvi kysymyksiä: entä kuolemani jälkeen, mitä tapahtuu minulle ?
-Mitä on sen rajan takana? Mikä määränpääni, on minun viimeinen?
Mutt’ keskellä suurinta sieluni tuskaa, eräs ajatus,
pienestä siemenestä itänyt, silloin hedelmäksi kypsyikin;
kun elämäni tärkeimmän, päätöksen, mä tahdoin tehdä vihdoinkin,
silloin vastaan ottaa tahdoin, mä armon Jeesuksen.
Yön pimeydessä silloin polvistuen, hätähuutoni sopersin hiljaisen:
“Jeesus auta ! Nyt Jeesus, minua auta ! “
Niin armosta Jumalan, sain minäkin voiman ja rohkeuden,
lähteä se ovi avaamaan, ovi jonka olin tiennyt olevan,
mutt’ jonka kaukaa ja kauan kiertäen, olin ohi mä kävellyt.
Keskeltä synkän pimeyden, hätähuutoni hiljaisen, kuuli Jeesus ja siihen vastasi.
Synnin kahleista minut vapautti Hän, kun kävin eteensä nöyrtyen.
Niin sydämeeni rauhan sain, ja Nyt Vapahtajaani turvaten,
saan käydä pelkäämättä huomiseen. Mulle määränpääni viimeinen
on kirkastunut; -mä olen matkalla taivaaseen!
Ja siitä riemuiten, Jumalan armosta ylistäen, nyt mun sieluni kiittäen iloitsee!
RR-05
Eräänä aamuna kerran, kun väsyneenä kaikkeen,
väsyneenä, maailmasta haettuun “hauskuuteen“, katsoin synkeää kuvaani peilistä.
En muistanut viinin tuoneen iloa, en muistanut iltaa eilistä.
Itseäni kun siinä katsoin, silloin tunsin sen:
puhki kulunut, oli minun sieluni säkki, tyhjä, riekaleinen.
Mutt’ mitäpä siitä kukaan välittää, miksipä se ketään kiinnostais,
kun kurjuuteni, itsesäälini, itseäkin vain tahtoi hävettää.
Silmät on sielun peilit -niin olen kuullut jonkun sanoneen.
Niin, jos ihmiset, sielujensa tilan, peileistä nähdä vois,
kaikki peilit maailmasta, kai jo hävitetty ois.
Silloin kun oikein, itseäni silmiin katsoin,
näin pelkkää tyhjyyttä. Silloin, tunsin olevani tarkoitukseton.
Jotenkuten sain, mä töihin itseni raahautumaan,
ja töissä tehokasta esittäen, päivän kerrallaan,
jotenkin pystyin mä skarppaamaan.
Töiden jälkeen, sama matka, omaan lokeroon taas takaisin.
Ruuhkajunassa, täydessä bussissa, jonoissa tavaratalojen,
vilinässä katujen liikenteen, ihmisiä muita katsoin silmin väsynein.
Joka päivä, jostain tulossa, johonkin menossa, mä näin peilejä sielujen,
samanlaisia, elämään väsyneitä, jotka mua peilistä aamulla katsoivat.
Tehokkuuttaan, täällä nyt ihmiset, näyttää tai näyttelee. Mutt’ moniko jaksaa
ja kauanko jaksaa, prässissä tehokkuus vaatimusten? Moniko lopulta saa,
lääkäriltä reseptin, ja niin pillereiden avulla, taas jaksaa suorittaa.
Ulkokuorensa ihminen kyllä, voi saada ihan hyvältä näyttämään,
jopa itseäänkin moni, sillä onnistuu hämäämään:
”Mä kun olen hyvässä kunnossa -minullahan on kaikki kunnossa…”
Voi olla trendikkäitä, hyviä, hienoja harrastuksia, mutt’ sielun, ei poista ne tuskia.
Ja jos ihminen ihmistä, lähimmäistään, katsoa silmiin, osaa ja uskaltaa,
monilla niistä nähdä voi, hätähuudot äänettömät, niiden rikkinäisten sielujen,
niiden sielujen tuskan täyttämien, sielujen kolhittujen, sielujen maahan poljettujen,
sielujen turtuneiden, sielujen tyhjien, sielujen janoisten.
Läpi päivien raahautuneena, liian väsynyt olin nukkumaan,
Useinkin niin, purkista, jouduin uneni mä kaivamaan.
Silloin, jos olisin kuulla voinut sen, nauroi varmaan pimeydessä paholainen,
vahingoniloista kolkkoa nauruaan, itseksensä tuumaillen
“ Pian varmaan jo sinut saan… kai olet kohta jo valmis elämäsi luovuttamaan..”
Aivan kuin pimeydestä olisi kuiskannut se: “Ota nyt vaan, koko purkillinen kerrallaan,
niin pääset uneen ikuiseen, tähän kurjaan maailmaan, et joudu enää sä palaamaan.”
Silloin sielussani tuskana tunsin, mä pahoinvoinnin hirveän,
se rautaisen vanteen lailla, tuntui rintaani puristavan.
Ahdistus suuri mieleni täytti, kuoleman pelon kauhean, kun tunsin mieltäni kalvavan,
mieleeni tulvi kysymyksiä: entä kuolemani jälkeen, mitä tapahtuu minulle ?
-Mitä on sen rajan takana? Mikä määränpääni, on minun viimeinen?
Mutt’ keskellä suurinta sieluni tuskaa, eräs ajatus,
pienestä siemenestä itänyt, silloin hedelmäksi kypsyikin;
kun elämäni tärkeimmän, päätöksen, mä tahdoin tehdä vihdoinkin,
silloin vastaan ottaa tahdoin, mä armon Jeesuksen.
Yön pimeydessä silloin polvistuen, hätähuutoni sopersin hiljaisen:
“Jeesus auta ! Nyt Jeesus, minua auta ! “
Niin armosta Jumalan, sain minäkin voiman ja rohkeuden,
lähteä se ovi avaamaan, ovi jonka olin tiennyt olevan,
mutt’ jonka kaukaa ja kauan kiertäen, olin ohi mä kävellyt.
Keskeltä synkän pimeyden, hätähuutoni hiljaisen, kuuli Jeesus ja siihen vastasi.
Synnin kahleista minut vapautti Hän, kun kävin eteensä nöyrtyen.
Niin sydämeeni rauhan sain, ja Nyt Vapahtajaani turvaten,
saan käydä pelkäämättä huomiseen. Mulle määränpääni viimeinen
on kirkastunut; -mä olen matkalla taivaaseen!
Ja siitä riemuiten, Jumalan armosta ylistäen, nyt mun sieluni kiittäen iloitsee!
RR-05
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ihana, keksitkö ite?
Kunpa joku vapauttais mutki ja pääsisin täält pois...
Ihan juu, ite "keksin", "sain", "koin", "elin", "tunsin" ja kait voisi sanoa että myös, ottaen huomioon runon lopun, niin Pyhän Hengen innoittamana tuota sorvailin ja riimittelin. On siinä hieman tietysti dramatisointia mukana, mutta vai hieman...
Kyllä se onnistuu; se "joku" on Jeesus. Pyydät vain Häntä tulemaan elämääsi; vapauttajaksi. Se on todellista vapautta, mutta luonnostaan, siis tämä meidän "lihamme", eli oma minämme vastustaa Jeesukseen turvautumista, koska silloin siinä turhaan pelkäämme jonkilaista itsekotrollin menettämistä, jopa vielä silloinkin vaikka olisimme sen jo menettäneet. Ei Jumala halua ihmistä kahlita, vaan vapauttaa synnin kahleista ja sen vallasta.
Se, että jos pelkää ottaa sitä askelta, vaikka onkin normaalia, niin se on kuitenkin väärää ja valhehengen aikaan samaa pelkoa, jonka on väistyttävä Jeesuksen Kristuksen nimessä! Hän, Jeesus on, ristillä meidän puolestamme kuollessaan, sovittanut kaikki meidän syntimme, ja niin Hän on myös voittanut saatanan, valheen, masennuksen ja kuoleman vallan.
Jeesus sinua siunatkoon; saat päästä Hänen armostaan osalliseksi, saamaan syntisi anteeksi ja löydät valon ja ilon elämääsi...
Jos vain haluat löytää uuden elämän ja ehkä joiltain osin ihan uudet elämänkuviot. Jos on jotain sellaista mikä turmelee elämääsi, että tahdot hyljätä sellaiset asiat.
mulla sama kokemus