pääseekö siitä koskaan eroon? onko ne lääkkeet
tehokkaita? Ahdistaa lähes koko ajan ja joskus
saan lieviä paniikkioireitakin. epäilen niiden
johtuvan Roaccutan nimisestä lääkkeestä jonka
syömisen olen lopettanut jo monta kuukautta
sitten. Ainakin ahdistus alkoi niihin aikoihin kun
söin roaccutania.
tehokkaita? Ahdistaa lähes koko ajan ja joskus
saan lieviä paniikkioireitakin. epäilen niiden
johtuvan Roaccutan nimisestä lääkkeestä jonka
syömisen olen lopettanut jo monta kuukautta
sitten. Ainakin ahdistus alkoi niihin aikoihin kun
söin roaccutania.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Olen kärsinyt ahdistenuudesta ja lievistä
paniikkihäiriöistä. Olin useita vuosia samassa
työpaikassa,jossa ilmapiiri oli
tukahduttava,naisia koko talo täynnä. Kauheeta
kateutta ja nälvintää koko ajan ilmassa.
Ensin olin todella ahdistunut,jonka seurauksena
aloin jännittää erillaisia tilanteita. Myöhemmin
sain aivan ytäkkisen paniikkikohtauksen..menin
aivan lukkoon,tärisin,hikoilin ja itketti. Tämä
toistui joitakin kertoja ja luulin tulleeni
hulluksi. Porukka töissä tietysti ei ottanut
vakavasti vaan nälvivät vielä enemmän selän
takana->mikä pahensi tilannetta. Sain rohkaistua
itseäni ja sanoin itseni irti ja hankin uuden
työpaikan. Nyt oloni on todella hyvä,en kärsi
minkäänlaisesta ahdingosta ja elämä hymyilee :)
Pointtini on se,että oletko ajatellut
elämäntilannettasi? Oletko miettinyt miksi saat
panikkihäiriöitä ja miksi ahdistaa? Tähän
kaikkeen voi olla parempikin vastaus kuin
lääkkeet. Lääkkeet pelkästään jo voivat aiheuttaa
alakuloisuutta ja ylimääräistä stressiä!
Kyllä lääkkeet voivat olla useille suuri apu.
Esim. uudet mielialalääkkeet ovat tuonneet
parannusta moneen vaivaan.
Minulta hävisi paniikkihäiriö,ahdistus ja turha
jännittäminen n. vuoden zoloft kuurin jälkeen.En
ole nyt käyttännyt mitään enää vuoteen.
Kannattaa aina kokeilla.Sokeritautiset käyttävät
insuliinia ja mielialahäiriöiset käyttävät
serotoniinia.eiks niin?????
Tuo antoi toivoa ja lääkäriaika on jo varattu.
Mun mies kärsii ahdistuneisuudesta ja sillä on
joskus niin kova paniikki, että se lähtee vain
ajeleen autolla päämäärättömästi..tai juoksee
metsään moneksi tunniksi.. Se ei saanut noista
mieliakalääkkeistä mitään apua. Tarkoitukseni ei
ole luoda epäluuloa sinulle!! Sitä vain, että
jotkut ihmiset ovat niin herkkiä (kuten tämä mun
mies), että se koki ne lääkkeet niin voimakkaina
(mun mielestä ihan outoa!) ettei se voinut syödä
kuin yhden! Ja niitä pitäisi syödä ohjeen mukaan
muutama viikko, ennen kuin voi varmasti huomata
onko vaikutusta vai ei.. Olen itsekn syönyt niitä
jonkin aikaa, enk' huomannut mitään erityistä,
kaikki oli vain tavallisesti, niin kuin pitikin!
Älä odota ihmettä ja ole kärsivällinen ja luota
siihen mitä lääkäri sanoo..
käsittääkseni niitä pitää syödä vähintään 2
viikkoa ennen kun vaikutukset alkavat näkyä.
kuurin alussa ahdistus vaan lisääntyy. No kyllä mä
uskon että ne tehoavat kun mun paniikkihäiriö ei
ole (ainakaan vielä) kovin paha.
Olen 4 vuoden aikana käyttänyt jatkuvasti ja
kokeillut 2 eri merkkiä. "Ensiapuna" ovat
toimineet mutta häiriöitä ne eivät ole
poistaneet. Ensimmäiset kaksi viikkoa tosiaan voi
mennä ennenkuin mitään huomaa ja muutenkin näihin
lääkkeisiin tottumiseen menee aikaa (esim
pahoinvointia). Kieltämättä ensimmäisellä
kerralla lääkkeiden "teho" ihmetytti, ei pystynyt
edes vessaan asti kuselle menemään, vaikka
toleranssia pitäisi olla.
Olen oikeastaan luopunut ajatuksesta että
pääsisin oireettomaksi, olenhan itse tilanteen
aiheuttanutkin (päihteet, sekakäyttö), mutta se
on vaan keskettävä tilanne kuin mies, toki
lääkkeet helpottaa. Selvinpäin rauhallisessa
tilanteessa kohtauksen pystyy jotenkuten
hallitsemaan, tiukemmassa tai vieraassa paikassa
mopo karkaa käsistä ja pahimmillaan kestää
muutaman päivän, ettei edes itse muista mitään.
Alkoholia nauttineena kohtaus tulee (onneksi)
harvoin mutta aiheuttaa väkivaltaista käytöstä,
itse en tosin pysty tilanteesta mitään muistamaan
tai kontrolloimaan, siksi vältän kyseisiä
tilanteita.
On niin yksilöllistä mikä kenellekin sopii..
Serotoniini lääkkeet ovat turvallisia ja niihin
ei tule riippuvuutta joten hyvä niin..Lääkitystä
ei kannata heti lopettaa jos alku viikoilla tulee
joitakin tuntemuksia.. ne menevät ohi
kuitenkin.Jo viikon käytön jälkeen voi tuntua
mielialankohoamista.Uusia lääkkeitä on tarjolla
runsaasti joten kannattaa kysellä niistä
tarkemmin.
Tässäkin päässä on paniikkihäiriöitä ilmentynyt.
Jokunen vuosi sitten kun niitä esiintyi muutaman
kerran olin aivan hämilläni kun tuollaisesta
diagnoosista en tiennyt mitään. Tiesin ettei
fyysisellä puolella ollut vikaa. Nuo häiriöt
tuntuivat omituisilta ja pelottavilta. Kun sain
tietää että tuollaiselle on olemassa nimikin niin
hakeuduin psykiatrin puheille. Sain reseptin
serotiinia ja syytä häiriöihin alettiin
selvitellä puhumalla pari kertaa viikossa.
Jaksoin käydä psykiatrin juttusilla ehkä
kuukauden ajan. En kokenut että lapsuuden
pohtiminen olisi tuonut mitään helpostusta asiaan
joten aloin pohtimaan asiaa itse. Lopetin myös
lääkkeiden syönnin ja päätin löytää itse
ratkaisun ongelmaan. Etsin syitä mielessäni mistä
kohtaukset johtuisivat ja etsin asiaa
käsittelevää tietoa. Huomasin tilanteet missä on
mahdollista saada kohtaus ja aloin välttämään
niitä. Pikkuhiljaa rengas alkoi tiivistyä. Vaikka
en tietyissä paikoissa kohtausta edes saanut niin
kohtauksen pelko kasvoi lopulta niin suureksi
että paikat toisensa jälkeen joutuivat
sopimattomien paikkojen listalle. Huomasin kohta
makaavani vain kotona kun mihinkään ei oikein voi
mennä jos vaikka saisin kohtauksen. Tuo oli piste
josta pienemmäksi kehä ei voi enää tiivistyä.
En ole saanut ainoatakaan kohtausta enää vaikka
en lääkkeitä ole pitkään aikaan syönytkään.
Tiedostan paniikkikohtausten mahdollisuuden ja
vältän edelleen tiettyjä tilanteita jossa kohtaus
voisi tulla. Olen pakottanut itseni toimimaan.
Elämäni piiri on laajentunut jälleen lähes
normaaliksi. Tilanteet jossa paniikki voisi
ilmentyä ovat sellaisia jossa en voi itse
vaikuttaa tapahtumiin eli esim. lentokone.
Muutenkin suljetut paikat tuntuvat pahimmilta
paikoilta. Kohtaus on joskus edelleen meinannut
tulla mutta auttaa jos ajattelee jotain aivan
katsoo kanssaihmisiä, kyllähän heilläkin näyttää
henki kulkevan aivan normaalisti eikä heillä ole
mitään hätää tässä samassa tilanteessa. Noin saan
rauhoitettua itseni eikä kohtausta tule.
Kun tilanne oli se, että huomasin elämäni laadun
menneen huonoksi asian takia. Ajattelin, että nyt
tulee muutos hinnalla millä hyvänsä. Vaihdoin
maisemaa, etsin mielenkiintoista työtä, keksin
harrastuksia ja löysinpä tyttöystävänkin. Tein
kaiken kohtausten pelon uhan leijuessa yllä.
Tuossa on mielestäni paras lääke paniikkiin.
Keksiä mielekästä puuhaa jolloin
paniikkiajatukset eivät vaivaa niin paljon. Jos
elämä tuntuu olevan muuten mallillaan ja puuha on
mielenkiintoista niin kannattaa silti keksiä
jotain muuta mikäli paniikkia ilmenee. Lisäksi
tekee hyvää huomata että vaikka jokainen elämä on
ainutlaatuista niin me ihmiset ollaan kaikki aika
samanlaisia. Tarkoitan sitä, että helpottaa kun
huomaa olevansa osa suurta kokonaisuutta eikä
mikään suuri spesiaaliyksilö omine vaivoineen ja
valituksineen.
Kiva lukea tällaista täällä. Niin minäkin
ajattelen, että ei kannata keskittyä liikaa
itseensä ja lapsuuden 'traumoihin'.. niihin voi
juuttua ilman että mitään helpotusta saa.
Kaikilla ihmisillä on
lapsuudessa 'kauhukokemuksia' - lapsen elämä ei
ole mitenkään niin herttaista auvoa, vaikka olisi
kuinka turvallinen oja onnellinekin lapsuus.
Minulla oli lapsena jonkun kerran
varsinainen 'paniikkikohtaus' - tietenkään niitä
ei yritettykään selitellä sen kummemmin. Toisella
kerralla yhtäkkiä, kun äiti oli sanonut: 'Tule
nyt vielä kulti kerran äidin syliin, kun tämä
kaikki loppuu kohta'.. tai jotakin vastaavaa.
Silloin oli edessä lastenkotiin lähteminen, eikä
minun päähäni mahtunut ajatus että voisin ikinä
äidistä erota.. Ykskaks kaikki ympärilläni
muuttui, äänet aivan kuin kaikuivat, ja tunsin
olevani hirvittävän kaukana kaikesta, maailma
jotenkin kaikkosi pois samalla kun
itse 'kutistuin'.. Aloin huutaa, huutaa.. Toinen
kerta oli kun iskä ja äiskä tappelivat..
Silloinkin sama 'katoamisen' tunne.. jota en
kyllä aivan sellaisenaan tietenkään muista, enkä
haluakaan. Olin noin kymmenen vuoden ikäinen. En
seonnut kokonaan silloin, enkä myöhemminkään..
no, joo, tulevaisuudesta en tiedä. Myöhemmin
koulussa koin tuon tunteen muutaman kerran, mutta
en enää alkanut huutaa.. heh.. häippäsin vain
hetkeksi 'piiloon'. Mutta takaisin tulin aina..
Niinpä, jokin tilanne vain muistuttaa jotakin
toista, jotakin missä jokin oli todella oikeasti
ylivoimaista.. Ei kannata keskittyä syihin ja
syitten syihin liiaksi, toiset ihmiset ovat
yhtä 'kummallisia'.. Lapsuudessani ilman muuta
paljon enemmän onnea kuin kauhua.. oi, meidän
perhe hiekkarannalla, tuuli, aurinko, isi
vilkuttaa laiturilla.. Veli antoi mulle
mustikoita, kun oman korin pohja ei millään
tahtonut täyttyä..