Aiheeni liittyy sekä fyysiseen että henkiseen
terveyteen, joten laitan sen tänne.
Jos pitkässä, lapsettomassa aviosuhteessa (13 v.)
on ilmennyt miehen taholta väkivaltaista
käytöstä, mies on sen huomannut ja hakeutuu
ammattiapuun, mitä kokemuksia on suhteen
jatkumisesta sen jälkeen? Onko jatkuvuutta vai
meneekö se aina niin, että naisen on käveltävä
ulos tervehtymisen takaamiseksi (omansa ja sen
puolison)?
Tilanne on mutkallinen, koska toisaalta sitä
haluaisi antaa kaiken tukensa toisen
tervehtýmiselle, mutta saattaa itsekin olla vähän
poikki kaikesta ja irtautumisen tarpeessa. Silti,
kiintymys on siellä voimakkaana, "hyvät hetket"
usein päälimmäisenä (mikä kai voi myös olla este,
ettei tee mitään asialle - joka taas ei tässä
suhteessa pidä paikkaansa ainakaan enää) ja
jotenkin toivoo, että tästäkin selvitään. Kunhan
tehdään se tarvittava työ itsensä kanssa.
Kokemuksia? Kirjallisuutta? Selviytymistarinoita?
terveyteen, joten laitan sen tänne.
Jos pitkässä, lapsettomassa aviosuhteessa (13 v.)
on ilmennyt miehen taholta väkivaltaista
käytöstä, mies on sen huomannut ja hakeutuu
ammattiapuun, mitä kokemuksia on suhteen
jatkumisesta sen jälkeen? Onko jatkuvuutta vai
meneekö se aina niin, että naisen on käveltävä
ulos tervehtymisen takaamiseksi (omansa ja sen
puolison)?
Tilanne on mutkallinen, koska toisaalta sitä
haluaisi antaa kaiken tukensa toisen
tervehtýmiselle, mutta saattaa itsekin olla vähän
poikki kaikesta ja irtautumisen tarpeessa. Silti,
kiintymys on siellä voimakkaana, "hyvät hetket"
usein päälimmäisenä (mikä kai voi myös olla este,
ettei tee mitään asialle - joka taas ei tässä
suhteessa pidä paikkaansa ainakaan enää) ja
jotenkin toivoo, että tästäkin selvitään. Kunhan
tehdään se tarvittava työ itsensä kanssa.
Kokemuksia? Kirjallisuutta? Selviytymistarinoita?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Olen seurustellut puolivuotta ja poikakaverini on
ollut aivan ihana. Hän kuitenkin yllättäen
hakkasi minut ja kävin lääkärissä. Ruhjeita tuli,
mutta silti otin hänet takaisin.
Että suhteen jatkumisen edes jonkinlainen
edellytys on se väkivaltasen osapuolen hoitoon
hakeutuminen.
Itsehän kysyin juuri sitä, mitä sitten: voiko
suhde oikeasti jatkua?
Kokemuksia? Kirjallisuutta? Selviytymistarinoita?
Mulla oma kokemus on ollut pari muksimista, mutta
nekin oli liikaa. Nollatoleranssi. Henkisen
väkivallan kanssa on vaikeempi, se on todella
piiloista, mutta terveydenhuollon piiristä
miehelle löytyi apua. Katsotaan miten sujuu sen
kanssa.
Väkivalta on rikosilmotuksen paikka
parisuhdeväkivallassakin.Sulla on itsestäänselvä
oikeus fyysiseen koskemattomuuteen. On nimittäin
virkasyyte heti, yksityisellä paikalla tehtynä,
jos tapahtuman ilmotat. Ei ole enää pelkkä
asianomistajarikos eli syyte vasta kun sinä sitä
haluat (muuttui v.1995).
Eiks lääkäri antanut ohjeita tai halunnut tietää
enempää? Millaista hoitoa tuli?
sanon etten parisuhdeväkivallasta kärsi vaan
perhe (henkinen&fysinen), mutta heitänpä
kysymyksen ilmaan joka on itseänikin
askarruttanut.
eli esim. parisuhdeväkivalta. mikäli väkivaltainen
osapuoli hakeutuu hoitoon kun ajattelee toisen
parasta ja hänet saa taivuteltua siihen niin
entäpä sitten kun suhde päättyy eikö uusi
hakkaamiskierre voi alkaa tästä uudestaan?
itse olen sellainen ihminen etten kykenisi
jatkamaan suhdetta, koska en kunnioittasi yhtään
toista osapuolta enää. enkä kyllä kokemuksieni
perusteella edes jäisi väkivaltaisen miehen
luokse, niin suurta rakkautta ei olekaan olemassa.
totta kai nyt on helppo sanoa, koska en ole
kokenut sitä, totta, mutta ellen pysty
kunnoittamaan toista ja luottamaan häneen niin
ainakaan minun puolelta suhde ei voisi jatkua,
koska kohtelisin toista huonosti myös. en
väkivaltaisesti vaan välinpitämättömästi, koska
en kunnioittaisi enkä luottaisi häneen enää.
Kun havaitset jotain, minkä takia et voi luottaa
(johon kai liitetään kulttuurissamme uskollisuus
ja avoimuus muutenkin) niin heti katkaiset?
Varteenotettavaa, niinhän sitä opetetaan.
Mutta onko se vähän vaihtoehdotonta ja jälleen
kerran absolutistista?
Mistä lopulta on kysymys?
Ja mikä hakkaamiskierre? Kehen kohdistuen? Eli,
eikö todella ole apua saatavilla terapiasta tai
muusta?
Itselläni ei luottamus ole mennyt.Enkä usko
kiristykseen, kummankaan puolelta. Ihmissuhteet
kuitenkin perustuvat toimiessaan
vapaaehtoisuuteen.
hakkaamiskierteellä tarkoitin sitä, että
väkivaltainen tekee päätöksen hoitoon
hakeutumisesta koska rakastaa toista ja haluaa
parantua eli tekee periaatteessa tämän toisen
vuoksi, mutta tekeekö itsensä, eli siksi että
ITSE haluaa, ei siksi että kun toinen haluaa.
mutta entä sitten kun suhde loppuukin ja mies
rakastaa toista, eikö askel jälleen kerran
väkivaltaan tukeutumisella ole aika pieni ottaen
huomioon sen että ko. henkilö on ollut ennen
väkivaltainen joten eikö parisuhteen poikki
meneminen voisi tuoda väkivaltaisen jälleen
aloituspisteeseen? siis tietenkin sillä tavalla
että nainen olisi se joka pistäisi välit poikki
joten mies ei ymmärtäisi tätä ja tukeutuisi
väkivaltaan? hieman tämän kannalla olen. mieshän
tuntee itsensä uhatuksi, hänen valtaansa uhkaa
nainen joka aikoo jättää hänet. mikäli mies itse
päättäisi lopettaa suhteen niin sitten sillä ei
välttämättä olisi mitään vaikutusta miehen
käytökseen, koska se olisi miehen itsensä päätös.
näin olen hieman tätä asiaa funtsaillut.
sitten vielä sen verran, että totta että
ihmissuhteet perustuvat vapaaehtoisuuteen, mutta
väkivaltaisuudessa myös toisen pelkoon ja
hallitsemiseen. esim. eli jos nainen on uhrina
niin nainen alkaa pelkäämään niin paljon itsensä
puolesta että kärsii mukana eikä osaa lopettaa
suhdetta. silloinhan kysymys ei ole
vapaaehtoisuudesta vaan pelosta ja sitten
yritetään pitää suhde tasapainoisena ettei tulisi
turpiin taas. en väitä etteikö väkivaltaisuudesta
voisi parantua, koska on niin montaa eri asteista
väkivaltaisuutta eli lievää ja todella kovaa,
henkistä&fyysistä. apua tietenkin kannattaa
hankkia, ehkä siitä on jotain apua itsensä
uudelleen rakentamisessa ja syiden
selvittämisessä. itse en vaan oikein jaksa uskoa
siihen että siitä parantuisi kokonaan. en väitä
ettei se olisi mahdollista en vain usko itse
siihen.
tämä minun kantani kuitenkin perustuu perhe- ei
parisuhdeväkivaltaan, joten sen pohjalta olen
tehnyt pieniä johtopäätöksiä siihen että mitä jos
joudunkin väkivaltaiseen parisuhteeseen. hyvä
ettei sinulla luottamus mennyt, itse olen
sellaiseksi kasvanut, että minun luottamus on
melko vaikea saavuttaa ja jos sen saavuttaa ja se
rikkoutuu niin aika paljon se satuttaa. saatan
olla ihmisen kanssa tekemisissä (oli se sitten
ystävä, perheenjäsen jonka luottamuksen olen
menettänyt), mutten enää "samalla tavalla" kuin
ennen luottamuksen menetystä. hieman vaikea
selittää, mutta kuitenkin. eli tästä vedän
johtopäätösen ettei parisuhde toimisi enää
ainakaan minulla kunnolla.
Hieman vaikeaselkoista tekstiä.
Jos terapia toimii, olen ymmärtänyt että siihen
kuuluu myös luopumisen oppiminen ilman oman
perusturvallisuuden menettämistä. Eli siinä
rakennetaan itsetuntoa ja -luottamusta.
Mihin siinä väkivaltaa tarvitaan?
Mielestäni on julmaa myös tuomita ihminen
loppuiäkseen vain siksi, ettei ihmisenä ole vielä
kasvanut riittävästi. Entäpä jos kasvun voi kokea
yhdessä ja löytää suhteesta taas uuden
ulottuvuuden? Ja jatkaa uudella tavoin.
Minulla on useita toimivia ihmissuhteita, mutta
kieltämättä tuossa rakkaussuhteessani on tullut
nyt todella tarve etsiä niitä uusia
ulottuvuuksia.Luulenpa, että koska se on ollut
läheinen ja turvallinen, pintaan on voinut nousta
myös tuollaisia elementtejä. Niihin tartutaan,
niille ei ummisteta silmiä.
Mutta tietenkin, olen itsekin valmis muutoksiin
ja avoin niille. Sylistä toiseen en kyllä aikonut
lohtua hakea, pitkässä ihmissuhteessa on paljon
rikkauksia. Itselläni on aina ollut myös
runsaasti liikkumatilaa, professionaalisesti ja
ystävien suhteen. Olen saanut toteuttaa itseäni
enkä siitä aio tinkiä jatkossakaan.
Logiikkasi oli vaikeasti avautuva, en osannut
sitä loppuunsaakka seurata.
Ehkä omakohtaiset kokemukset kiinnostaisivat
minua eniten. Ne kokemukset. Kirjallisuus.
Selviytymistarinat.
on kahta lajia:niitä jotka eivät hakkaa ja niitä
jotka hakkaavat.eikä se ikinä yhteen kertaan
jää.lopeta suhde.muuten tulet myöhemmin
huomaamaan että voimasi on lopussa.lähde
heti.ikävä kyllä se on ainut mahdollisuus.ei
pahoinpitely ole leikkiä,ei myöskään minun
vastaus.mene pakkaamaan.
Sinulla ei ole muunlaista tarinaa kerrottavanasi?
Onko todella noin?
Miksi siis yleensä edes yritetään terapiaa
sellaisille ihmisille?
Jotain tässä minun on vaikea ymmärtää nyt.
ensin.usko huviksesi
Minusta sinulla itselläsi on aika kypsän oloinen
asenne tilanteeseesi. Mieshän huomasi itse mistä
oli kysymys ja on saamassa apua?
Minusta 'kerrasta poikki' asenteessa, josta on
julkisuudessa aika paljon puhuttu viimevuosina on
jotakin mistä en pidä.. Tosin et kuvannut
millaista väkivaltaa koit. Luottamus on iso asia
ja jos sinulla on sitä jäljellä, niin en kyllä
tekisi mitään radikaalia ratkaisua silloin
kun 'itsekin on poikki' ja vaikka
kokee 'irtautumisen tarvetta'. Tilanne on
ristiriitainen katselee sitä kumman kannalta
tahansa. Minua ei ole suoranaisesti lyöty, mutta
avomies on vuosien mittaan saanut
eriasteisia 'pultteja' ja rikkonut tavaroita ja
heitellyt jotakin myös minua kohti. Hän myös
petti minua rajulla tavalla suhteen alussa kolmen
yhdessäolovuoden jälkeen (pakkasin hänen
tavaransa kahteen lakanaan valtavaksi nyytiksi ja
kuskasin taksilla hänelle saman tien), mutta
tapauksesta on kulunut aikaa viisitoista vuotta.
Meilläkään ei ole lapsia.
Mihinkään itseapukirjaan en turvautuisi! Olen
lukenut niitä hämmästellen joittenkin
maailmankuvaa ja ihmiskäsitystä.. Lisäksi aika
monissa itseapukirjoissa on
jotenkin 'manipuloiva' tyyli, niitä lukiessa
alkaa 'uskoa' olevansa milloin minkäkin 'uhri'..
Sen sijaan lukisin jotakin perusteellista yleensä
ihmisestä ja aggressiosta ihmisellä, mitä kaikkea
se voikaan kätkeä, mistä kaikesta se voikaan
johtua, mitä kaikkea siihen kietoutuu mukaan..
Kirjallisuudesta: Vuosien takaa muistuu mieleeni
Arno Gruen (lääkäri ja psykoterapeutti): Itseään
pettävä ihminen, hieno kirja, humaani ote, ei
saarnaa, sisältää perusteellsia artikkeleita.
Teos ihmismielen 'patologioista, pahuudesta ja
kielteisyydestä'..mistä niissä oikeastaan on
kysymys, psykologisesta salpautumisesta,
perusluottamuksesta.. Niinpä niin, noita samoja
sanoja vilisee nykyisin milloin missäkin
yhteydessä, mutta kyllä tämä teos on silti
lukemisen arvoinen.. Minulle se oli alkuun
vaikeaselkoinen, mutta opiskellessani se kyllä
aukesi helposti ja auttoi ymmärtämään
populaarikirjallisuuden pinnallisuuden ja sen
miten itsekäs aika monien suosikkikirjojen
ihmiskäsitys on.
Olemme molemmat käyneet terapiassa 'omia
aikojamme', emme varsinaisesti 'suhteen
pelastamiseksi'.. Mies ei koe saaneensa
terapioistaan apua, (mutta ei aggressiivisuus ole
hänen ongelmansa..jonkinlainen 'persoonallisuuden
narsistinen vääristymä'..heh..en ole psykologi
tosiaankaan.. mutta ei hän itsekään tätä
kieltäisi, enää ) ei ainakaan myönnä sitä. Hän
vain on omien sanojensa mukaan 'neuroottinen'
ja 'erakko' ym.. Minä taas olen ollut taipuvainen
depressioon ja jonkinlaiseen 'vauhkoiluun'
nuorempana.. Meidän tilanne ei oikein ole
verrattavissa sinun tilanteeseesi, mutta
millainen tilanne sitten olisi? Vuosia sitten
lopetin tykkänään 'psykokeskustelut', ts
painostukseni 'miettimään missä vika'.. Meillä
menee suht kivasti, ei olla hirveän 'onnellisia'
ei 'onnettomiakaan', elellään, duunataan, kaksi
koiraa, vanha talo (ikuinen remontti)..
Joskus mietin, mitä sitten jos olisimme eronneet
silloin joskus? Ja lopettanut siihen... Ollaan
ikuisia opiskelijoita, pidetään yhteyttä
joihinkin kullanarvoisiin ystäviin ja ihmisiin..
En kyllä missään tapauksessa nyt enää haluaisi
erota! Jonkinasteista henkistä väkivaltaa
luulisin vieläkin joskus kokevani, mutta en enää
provosoidu. Emme palaa 'pikkukräniin'.. Hanhelle
on kasvanut sulkia..
Kiitos, Ninni, upeasta tekstistä, Olen selfhelp-
oppaisiin samalla kannalla. Aion kyllä lukea sen
Gruenin kirjan nyt. Siis etsin sen käsiini. Olen
kyyninen kieltämättä myös psykologisoinnille, se
on omanlaistaan uskonjärjestelmää vilejelevä,
tulkinnat vaihtelevat koulukunnista riippuen.
Väkivalta on ollut muutamia kertoja tavaroiden
rikkomista (sinänsä aivan riittävä hälytysmerkki
minulle itsessään) sekä 1991 yksi läimäys
kasvoille ja nyt 2 viikkoa sitten samanlainen,
yksi läimäys, joka ei ollut osoitettu tiettyyn
kohtaan mutta osui nenään. Olin soittamasssa
poliisille ja mies oli sitä mieltä että minulla
on oikeus siihen. Rikossyytehän siitä tulee heti
tänä päivänä. Vaikka sillätavoin ulkopuolinen
saisi tullakin väliin, varsinainen työ on
kuitenkin tehtävä ihmisen itsensä kohdalla. Nyt
miehellä on tällä viikolla ensin aika
psykiatrille ja sitten menee elokuussa
miessakkeihin (Lyömätön linja).
Olemme mekin opiskelijoita, voisi sanoa ikuisia,
mutta edistymme siinä. Mies käy työssä siinä
ohella ja oma asunto on tuonut talouspaineita.
Käynnistettiin uudestaan opinnot kunnolla 1998,
minä varsinaisena opiskelijana ja edistyminen on
ainakin itselläni mennyt melko kaavan mukaan,
tosin omilla ehdoillani toistaiseksi.
Missään tapauksessa en ainakaan minä aio jäädä
tekemättömään lamaan tässä, vaan nyt selvitetään
asiat. Mutta silti niin levollisesti, että
tiedetään missä mennään. Olisi outoa myös se,
ettei ihmiselle sallittaisi tiettyä
keskeneräisyyttä, kunhan mitään tiettyä
keskeneräisyyttä ei pidä sietää vain siksi että
se on asetettu yhtäkkiä absoluuttiseksi
standardiksi muiden hyvinvoinnin kustannuksella.
Itseään pettävä ihminen kuulostaa hyvältä.
Katsotaan,mitä siitä avautuu.
Tulin tänne palstalle lisätäkseni pari asiaa,
jotka eilen unohtuivat. Ensiksikin piti mainita
siitä havainnostani, että samaan aikaan
populaaripsykologisten itseapukirjojen ja
avioerojen (naisten 'lähtö'/miehet pellolle)
lisääntymisen kanssa on myös tehty tilastoja
siitä missä määrin avioeron alkuun panneet ovat
katuneet.. Myös katuneitten määrä on lisääntynyt.
En löytänyt talteenottammaani pikkuartikkelia
aiheesta, mutta se oli parin vuoden takaa ja
muistaakseni n 1/3 katuu.. Toiseksi:
mielenkiintoisia koko aiheeseen liittyviä kirjoja
ovat Janne Kivivuoren Psykokulttuuri (myös sen
jatko-osat Psykopolitiikka ja Psykokirkko -
kritisoi muuten psykologismia..) sekä Liisa
Keltikangas-Järvisen kirjat, esim Tunne itsesi
suomalainen, hänellä on nuetraali tutkijan
asenne, mutta myös kriittisyyttä..ja vahva
tieteellinen pohja tietenkin... Kampittaa hieman
yltiöpäistä 'tunteitten ilmaisun
välttämättömyyttä' ajan ilmiönä, koska ihmiset
ovat persoonallisuustyypiltään erilaisia..
Arno Gruenin kirja löytyy varmaan kirjastoista.
Luin sen joskus 92-93 ja jopa kopioin sen
talteen, kun ei sitä enää mistään kaupasta
löytynyt.
Vielä tuohon omaan kommenttiini 'koen vielä
joskus väkivaltaa', lisäisin,
että 'vakivaltaisuus' on kumppanini tiettyä
omalaatuisuutta, liittyy jotenkin ('narsismiin'),
mutta varon 'hoitamasta' häntä. Siihen en pysty.
Mies on sanonut, että aikanaan hän
koki 'väkivallaksi' minun painostukseni puhua
(nyt jutellaan asiat halki, istu alas) KAIKESTA.
Tein monta kertaa sen virheen, että sanoin: sinä
olet sellainen ja sellainen ja se johtuu siitä ja
siitä.. Asoista täytyy puhua, mutta se ei ole
hänelle helppoa vaan hän menee 'kipsiin' - on
jollakin tavalla 'hidas'.. Se on sallittava..
'Itsentoteuttamisen' arkipsykologia on se mikä
minua populaaripsykologiassa eniten ärsyttää,
viat löytyvät aina itsen ulkopuolelta, lähes
aina..
Pelätä ei kenentään pitäisi parisuhteessaan.
Myöskään en kannata 'vihan tunteitten ilmaisua'
muitta mutkitta.. Mies vähän kärsii tästä. Mutta
minä 'näen' sen enemmänkin ahdistuksena ja
tuskaisuutena, joka nousee milloin mistäkin, eikä
varsinaisesti kohdistu oikeasi minuun - vaikka
hetkellisesti säikäyttääkin. En pakota häntä
pyytelemään anteeksi. Onneton ihminen käyttää
onnettoman ihmisen kieltä..tunnetila, jolle
kokemisen hetkellä ei ole sanoja pukeutuu milloin
mihinkin 'vuodatukseen'..niihin olen oppinut
olemaan takertumatta.. Kiukuteltuaan mies usein
väsähtää, siis uupuu, ja saa päänsärkyä! Minä
sitten kannan vesilasia ja disperiinin
puolikasta..
Kiva, että sain sanottua sinulle jotakin!
Erittäin hienoa, että miehesi meni 'Lyömättömään
linjaan.. Juttelin joskus jonkun siellä
puhelimeen vastanneen henkilön kanssa ja hänkään
ei erityisesti kiitellyt 'virtahepopsykoligiaa'..
Hyvää jatkoa teille ja malttia, älliä ja
nauruakin..
Kiva löytää asiallista linjaa tästä. Herkästi
menevät nämä pohdinnat niin ykskantaan.
Tuota miehen tunteista hoivaamisesta luopumista
olen itsekin juuri opetellut viime vuosina.On
ollut helpottavaa huomata, ettei kaikkeen todella
tarvitse reagoida. Aukipuhumisetkin
ovat 'normalisoituneet', jutellaan välillä ja
sitten mulla on omia tyttöporukoitani, jotka ovat
olleet kypsempiä (ei heti erolinjaa vaikeuksien
koittaessa).
Mulla on sellainen kokemus, että suhteesta on
voinut löytää aina uuden tason. Voihan ratkaisu
aina olla siitä uloslähteminen myöskin. Mulla on
nyt vaan tämä kokemus ja siihen olen ollut
tyytyväinen ja saanut paljon oikeata iloa.
Onnistumisen kokemuksiakin.
Kaikenlainen absolutismi vierastuttaa.
Keltinkangas-Järvistä olen itseasiassa kuullut
luennointitilanteessa joskus, kiitos
varsinaisesta lukuvinkistä. Tartun siihenkin.
Kiitos sulle.