3kk tuli täyteen kun menetin läheiseni.tuntuu ettei jaksa vaikka käyn psygolokin luona kerran viikossa.ja on masennus lääkkeet ja uni lääkkeet.mutta tuntuu ettei ole voimia mihinkään.ja mistään ei tuu sitä mieli hyvää.olen ollut koko ajan sairaslomalla ja jatkuu ainakin kesäkuun loppuun.ilman lapsia en varmaan jaksaisikaan.meille tämä kuolema tuli niin yllättäin kun vain voi tulla.ja nuori ihminen,hyvä kuntoinen yhtäkkiä poistuu keskuudestamme sairaskohtaukseen..milloin ja miten tästä voi selvitä...ikävä aivan mahdoton
läheisen kuolema syö sisältä päin
miten jaksaa
55
15700
Vastaukset
- jaksamisesta
OTAN OSAA , minulla sama kohtalo..JA nuori meni äkisti..ja yllättäen on perhe jne.. tota kyllä ne masennus lääkkeet auttaa vielä ,syö niitä vaan edelleen..
hitaasti ja varmasti ne alkaa auttamaan olethan kohdannut sellasen järkytyksen..minua helpottaa semmonen homma että laitan välillä kaikki kuvat ja sellaset kaappiin..joksikin aikaa ,ettei koko ajan tarvi jauhaa päässään tapahtumaa..sit taas otan ne kaapista ja kattelen niitä.AIKA tekee surutyössä sitten tehtävänsä ..RUKOILEN JOKA ILTA PITKÄSTI JA HARTAASTI..IHAN JOKA ILTA..KERRON KAIKKI TUSKANI JA ASIANI JA YLEENSÄ NUKAHDAN SITTE SE HELPOTTAA MINUA AINAKIN..(ON MYÖS NUKAHTAMISLÄÄKITYS KYLLÄ)
VOIMIA SINULLE..- mennö vuosia,
minulla meni lähes kymmenen.
- terveyskin
Kuten koko mieli myös sekaisin
- habba10
Mieheni kävi normaaleissa kokeissa ja EKG:sä 15.03.07 omin jaloin,puolenpäivän jälkeen lääkäri soitti ja sanoi laittavansa sähköisen lähetteen Malmin sairaalaan jonnekka sitten vein mieheni ja uudet kokeet,lähdin kotia sieltä sopien että soittavat kun pääsee pois että haen hänet,no soittivathan nuo sieltä mutta kertoen että on siirretty Meilahden sairaalaan teholle suoraan,ja lisää tutkimuksia kerros kuvaus miehestä ja lopputulos oli keuhkoissa,maksassa,haimassa,munuaisissa ja jopa sydämmessä syöpä joka oli myös levinnyt ihan luustoa myöten,viikatemies korjasi satoa viikko päästä sairaalaan menosta.
Edelleenkin odotan että hän tulee kotiin ja voin kertoa kuinka sairas hän oli,35v yhdessä oloa on pitkä aika ja en todellakaan halua myöntää että näin on käynnyt lapset yrittää parhaansa mutta jokaisella on omat perheensä jne...ja minä yksin niin aamut,päivät,illat ja yöt jotka ovat pahempia aikoja kun kaikkialla on hiljaista,tuska on kova.- Leski minäkin
Vastaavan menetyksen alle viikko sitten kokeneena ymmärrän tilanteesi hyvin, koita Sinäkin kestää. Jos haluat antaa esim. sähköpostiosoitteesi voimme yrittää jatkaa keskustelua kahdenkesken?
- pakko jaksaa
Leski minäkin kirjoitti:
Vastaavan menetyksen alle viikko sitten kokeneena ymmärrän tilanteesi hyvin, koita Sinäkin kestää. Jos haluat antaa esim. sähköpostiosoitteesi voimme yrittää jatkaa keskustelua kahdenkesken?
jos ei halua katketa!
- Menettänyt
Voi kuule se on vielä lyhyt aika läheisen menetyksestä, suru on surtava ja ilman lääkkeitä,asiasta on puhuttava itkettävä se vie aikaa, itse olin sairas puolitoista vuotta,selvisin mutta ikävä ei katoa koskaan !
- noin.
Lääkkeet ovat sallittu ja hyvä keino jaksaa elämää ja jatkaa eteenpäin, jos on umpikujassa. Ei se vähennä surun määrää tai tee suruprosessista vääränlaista. Ihan yhtä lailla ne asiat käy läpi ja itkee, oli lääkkeet tai ei. Joillekin lääkkeet voivat olla jopa pelastus.
Alkuperäiselle taas, yritä jaksaa. Se on rankkaa enkä edes yritä väittää, että tiedän miltä se tuntuu, sillä se on niin henkilökohtaista ja yksilöllistä. Tiedän, että kaikkein viimeiseksi haluat kuulla, että aika parantaa haavat, mutta valitettavasti niin se vain on. Joillekin se aika on muutama kuukausi toisille useampi vuosi. Sinulla on oikeus surra ja tuntea kipua sisälläsi niin kauan kuin siltä tuntuu. On hyvä, että käyt asioita läpi psykologin kanssa ja, että mietit asioita. Itku puhdistaa ja silloinkin, kun kyyneleitä ei enää tule, niin on lupa olla surullinen. Yritä jaksaa ja jos tuntuu ylitsepääsemättömältä, niin apua on aina saatavilla. - sitten tuntuu
noin. kirjoitti:
Lääkkeet ovat sallittu ja hyvä keino jaksaa elämää ja jatkaa eteenpäin, jos on umpikujassa. Ei se vähennä surun määrää tai tee suruprosessista vääränlaista. Ihan yhtä lailla ne asiat käy läpi ja itkee, oli lääkkeet tai ei. Joillekin lääkkeet voivat olla jopa pelastus.
Alkuperäiselle taas, yritä jaksaa. Se on rankkaa enkä edes yritä väittää, että tiedän miltä se tuntuu, sillä se on niin henkilökohtaista ja yksilöllistä. Tiedän, että kaikkein viimeiseksi haluat kuulla, että aika parantaa haavat, mutta valitettavasti niin se vain on. Joillekin se aika on muutama kuukausi toisille useampi vuosi. Sinulla on oikeus surra ja tuntea kipua sisälläsi niin kauan kuin siltä tuntuu. On hyvä, että käyt asioita läpi psykologin kanssa ja, että mietit asioita. Itku puhdistaa ja silloinkin, kun kyyneleitä ei enää tule, niin on lupa olla surullinen. Yritä jaksaa ja jos tuntuu ylitsepääsemättömältä, niin apua on aina saatavilla.kun aika on parantanut haavat? Pahimman yli tässä jo ehkä ollaan päästy tai pääsemässä, mutta kaikki on silti kamalaa. Sitten kun aika on parantanut haavat niin voinko taas olla koko sydämestäni onnellinen? Kaipaanko isääni kun ssaan lapseni, hänen lapsenlapsensa? Lapsen joka ei koskaan tunne vaariansa? Joka ei koskaan välitä vaaristaan niin kuin minä haluaisin hänen välittävän ja tiedän että välittäisi jos olisi saanut hänen tuntea? Koska en enää itke kun näen jonkun surevan? Koska en enää itke kun näen lipun puolessa tangossa tai ruumisauton? Miltä se sitten tuntuu kun haava on enää arpi?
- eivät jaksa
NYKYAJAN IHMISET TUSKIN JAKSAA VUOSITOLKULLA KUUNNELLA TOISEN IHMISEN SURUA SITÄHÄN ON KOHTA AIVAN YKSIN VOI VAAN IHMETELLÄ KUN KAIKKI ON HÄVINNEET MYÖS KAVERIT..kyllä sitä alkuun jutellaan ja ihmetellään mutta ketäpä kiinnostaa aina sama asia.. itte en ala juttelemaan jollei erikseen kysytä.. suru on minun ja meidän tosi läheisten ja otan pillerin sillon kun tuntuu joka on niin kova et pärjää ilman niin ok.. ja joka on niin heikko ok sekin kunhan suree.. sama vaikka 20 vuotta..aikahan kuluu kuitenkin..
- muistot
sitten tuntuu kirjoitti:
kun aika on parantanut haavat? Pahimman yli tässä jo ehkä ollaan päästy tai pääsemässä, mutta kaikki on silti kamalaa. Sitten kun aika on parantanut haavat niin voinko taas olla koko sydämestäni onnellinen? Kaipaanko isääni kun ssaan lapseni, hänen lapsenlapsensa? Lapsen joka ei koskaan tunne vaariansa? Joka ei koskaan välitä vaaristaan niin kuin minä haluaisin hänen välittävän ja tiedän että välittäisi jos olisi saanut hänen tuntea? Koska en enää itke kun näen jonkun surevan? Koska en enää itke kun näen lipun puolessa tangossa tai ruumisauton? Miltä se sitten tuntuu kun haava on enää arpi?
Meillä kanssa ei vaari ole nähnyt kaikkia lapsenlapsiaan.. mutta meillä on muistot ja valokuvat ja kaikki ne käytössä joilla lapset tavallaan niinku oppii sen vaarinkin tuntemaan..ja puhellaan vaarista millainen se oli ja mitä se teki ja se on näitä pienenpiä jotenkin helpottanut ja kun nyt kesänalussa viedään kukat haudalle lapset kyselee kaikenlaista ja mehän vastataan ja se on siinä sitä ei nyt oo meidän kanssa .vaan muistoissa vaan mutta lapset sen jotenkin ossaa ottaa sillai kun ne tuntis sen vaarinkin ja se on hyvä.
- ---
eivät jaksa kirjoitti:
NYKYAJAN IHMISET TUSKIN JAKSAA VUOSITOLKULLA KUUNNELLA TOISEN IHMISEN SURUA SITÄHÄN ON KOHTA AIVAN YKSIN VOI VAAN IHMETELLÄ KUN KAIKKI ON HÄVINNEET MYÖS KAVERIT..kyllä sitä alkuun jutellaan ja ihmetellään mutta ketäpä kiinnostaa aina sama asia.. itte en ala juttelemaan jollei erikseen kysytä.. suru on minun ja meidän tosi läheisten ja otan pillerin sillon kun tuntuu joka on niin kova et pärjää ilman niin ok.. ja joka on niin heikko ok sekin kunhan suree.. sama vaikka 20 vuotta..aikahan kuluu kuitenkin..
itse menetin ystävän noin puolivuotta sitten auto onnettomuudessa!ikävä on vieläkin kova ja varsinkin illalla muistot palaavat mieleen...mutta pitää jaksaa vaan jatkaa...
- apusi
sitten tuntuu kirjoitti:
kun aika on parantanut haavat? Pahimman yli tässä jo ehkä ollaan päästy tai pääsemässä, mutta kaikki on silti kamalaa. Sitten kun aika on parantanut haavat niin voinko taas olla koko sydämestäni onnellinen? Kaipaanko isääni kun ssaan lapseni, hänen lapsenlapsensa? Lapsen joka ei koskaan tunne vaariansa? Joka ei koskaan välitä vaaristaan niin kuin minä haluaisin hänen välittävän ja tiedän että välittäisi jos olisi saanut hänen tuntea? Koska en enää itke kun näen jonkun surevan? Koska en enää itke kun näen lipun puolessa tangossa tai ruumisauton? Miltä se sitten tuntuu kun haava on enää arpi?
oli kuollut vuotta ennen kuin minä synnyin. Äidilläni oli tietysti oma lisä suruun siitäkin kun oma äiti oli poissa, eikä ollut näkemässä. Minulla on kaksi vanhempaa veljeä joita mummo oli saanut hoitaa ja siinä hoitaissaan heitä oli sanonut äidille,jos seuraava lapsesi on tyttö, annathan nätin nimen .. ja nyt minä saan kantaa mummun antamaa nimeä! Olen siitä niin iloinen ja onnellinen!! Äiti sanoikin että, olisi hän voinut muunkin nimen jo antaa muttei raaskinut vaihtaa joten oli keksinyt vaan sitten toisen nimen. Nyt sillä on tunnearvoa suurempi merkitys kuin mitä oma äiti arvaakaan. Äiti on kertonut äidistään ja antanut minulle pöytäliinoja joita mummo on tehnyt joissa on käsin merkatut kuviot. Jotenkin vaikken ole mummoa nähnyt, tunnen rauhaa katsellessani niitä hänen kättensä töitä.
Jollakin tasolla hän varmaan tuntee minut vaikkemme ole nähneet. Tahdon tällä kertoa sinullekin että,tämä mummo on jotenkin kaikkein rakkain isovanhemmistani. Sekin on yksi vaihe surun tiellä. Suree "menetettyä" tulevaa.
Isän äiti oli hyvin ankara ja ehoton. Piti tehdä hänen tahtonsa mukaan kunnioittaa ja pelätä Jumalaa sekä Vanhempia ihmisiä sillä heillä on elämänviisautta jota lapsella ei ole.. ja jos et tehnyt ja ollut aivan just! et pääe taivaaseen kun kuolet. Pappa osasi olla minulle mieliksi(ei pelotellut), mutta kuoli kun olin 4v. muitan hänet silti hyvin.
Äidin isä kuoli kun olin 13 v. hänen kanssaan asuin kaikki lomat. Tein ruokaa ja siivosin kivaa oli. Keräsin pulloja jotka piti pestä (Pappa oli siisti),ne kun vein kauppaan pappa ei ottanut rahoja vaan markat sain itse pitää. Jotenkin olimme etäiset sillä pappa uskoi Jumalaan oli sodassa ollut lääkintämiehenä ja selvinnyt ilman naarmuakaan etulinjassa.. Minä taas Vihasin Jumalaa (mikä se oli..tyyliin)sitähän piti "pelätä".
Kerrot vaan isästäni sinullekin mukavista muistoista aitoina niin "suhteesta" saattaapi tulla hyväkin kuten minulla. Lähes aito ja läheinen. Tunne:" Minä jos olisin saanut olla sylissä siinä olisi ollut turvallinen olla."
Voimia jaksaa tehdä taivalta raskaan taakan alla.. - AnsuS
sitten tuntuu kirjoitti:
kun aika on parantanut haavat? Pahimman yli tässä jo ehkä ollaan päästy tai pääsemässä, mutta kaikki on silti kamalaa. Sitten kun aika on parantanut haavat niin voinko taas olla koko sydämestäni onnellinen? Kaipaanko isääni kun ssaan lapseni, hänen lapsenlapsensa? Lapsen joka ei koskaan tunne vaariansa? Joka ei koskaan välitä vaaristaan niin kuin minä haluaisin hänen välittävän ja tiedän että välittäisi jos olisi saanut hänen tuntea? Koska en enää itke kun näen jonkun surevan? Koska en enää itke kun näen lipun puolessa tangossa tai ruumisauton? Miltä se sitten tuntuu kun haava on enää arpi?
menetin pikkuveljeni kolme kuukautta sitten. Hän kuoli liikenneonnettomuudessa aivan liian nuorena. Tämä aika on ollut jotain aivan kamalaa.. en muista oikein mitään ja tuntuu että sydän vaan tulee rinnasta ulos. En voinut koskaan uskoa että seisoisin oman veljeni haudalla, että kantaisin hänen arkkuaan ja kävisin hänen haudallaan sytyttämässä kynttilöitä. En ainakaan näin aikaisin, juuri kun hänen elämänsä oli alkamassa. Suru vaikuttaa kaikkeen ja kaikkiin. Olisin niin halunnut nähdä veljeni kasvavan ja antaa ensimmäisen oma lapseni enon syliin.. en voi ymmärtää miksi näin käy ihmiselle, tämä kaikki on suistanut koko perheen niin synkkään mustaan aukkoon ettei sillä ole mitään rajaa. Menetin rakkaan veljeni, ystäväni, mutta aika ajoin tuntuu myös että menetin perheeni. Äitini, isäni ja siskoni..
En tiedä voiko aika parantaa haavoja? Jotenkin tuntuu että tämä on niin syvä haava ettei sitä voi parantaa.. - liian pitkä suru?!
Kun olin 6-vuotias sain kuulla että paras kaverini oli hukkunut kylpylään hän oli 7 vuotias uimataidoton joka vietiin koulusta uimaan kylpylään luokkaretkelle. Sen jälkeen en uskaltanut nukkua, en antanu mun läheisten laittaa silmiä kiinni, en voinut käyttää mustaa väriä 9 vuoteen,näin kauhukuvat mielessäni, tuli pelon tunne et miksi pitää kuolla, puhuin ittellin yms, olin lähellä sekoamista. Tuosta on nyt aikaa 11 vuotta mutta muistan sen vieläkin, jouduin viimme keväänä käymään tuolla kylpyläs mihin kaverini hukkui se oli mulle ponnistelua, mulla on vieläkin paha olla tuon tapauksen jälkeen nykyisin joskus näen vielä nuo kuvat itken iltaisin, tunnen että joku seuraa mua vaikkei seuraisi ja mietin miks pitää kuolla. mun elämäs on ollu muutakin vaikeutta joka painaa mieltä vuosi sitten viiltelin ranteitani mutta nyt oon päässy siitä yli. mulla on välillä masennus kausi välillä ei nuo kaudet vaihtelee. En tiedä onko järkeä surea 11 pitkän vuoden jälkeen? kaiken lisäksi kärsin nukahtamis vaikeuksista tai sitten nukun "liikaa". joskus aattelen että oon terapian tarpees ja joskus aattelen että oon seinä hullu. ikänä en oo puhu kelekkään psykiatrille tai muulle koska mulla ei oo rohkeutta mennä. kiitos kun jaksoitte kuunnella. mutta mietin vieläkin onko 11 vuotta liian pitkä aika surra rakasta ystävää?
- kbbb
sitten tuntuu kirjoitti:
kun aika on parantanut haavat? Pahimman yli tässä jo ehkä ollaan päästy tai pääsemässä, mutta kaikki on silti kamalaa. Sitten kun aika on parantanut haavat niin voinko taas olla koko sydämestäni onnellinen? Kaipaanko isääni kun ssaan lapseni, hänen lapsenlapsensa? Lapsen joka ei koskaan tunne vaariansa? Joka ei koskaan välitä vaaristaan niin kuin minä haluaisin hänen välittävän ja tiedän että välittäisi jos olisi saanut hänen tuntea? Koska en enää itke kun näen jonkun surevan? Koska en enää itke kun näen lipun puolessa tangossa tai ruumisauton? Miltä se sitten tuntuu kun haava on enää arpi?
minun äitini kuoli liikenneonnettomuudessa kun olin 15v. isäni kuoli 5 vuotta sitten, juuri kun olin alkanut odottaa ensimmäistä lastani. Jollain lailla olen selvinnyt molemmista menetyksistä mutta itkenyt monet kerrat sitä, että lapseni eivät koskaan tule tuntemaan isovanhempiaan.
Olen kuullut sanonnan: aika ei paranna haavoja, mutta haavat tarvitsevat aikaa parantuakseen. niin kai se on. - juttuja kerroit.
apusi kirjoitti:
oli kuollut vuotta ennen kuin minä synnyin. Äidilläni oli tietysti oma lisä suruun siitäkin kun oma äiti oli poissa, eikä ollut näkemässä. Minulla on kaksi vanhempaa veljeä joita mummo oli saanut hoitaa ja siinä hoitaissaan heitä oli sanonut äidille,jos seuraava lapsesi on tyttö, annathan nätin nimen .. ja nyt minä saan kantaa mummun antamaa nimeä! Olen siitä niin iloinen ja onnellinen!! Äiti sanoikin että, olisi hän voinut muunkin nimen jo antaa muttei raaskinut vaihtaa joten oli keksinyt vaan sitten toisen nimen. Nyt sillä on tunnearvoa suurempi merkitys kuin mitä oma äiti arvaakaan. Äiti on kertonut äidistään ja antanut minulle pöytäliinoja joita mummo on tehnyt joissa on käsin merkatut kuviot. Jotenkin vaikken ole mummoa nähnyt, tunnen rauhaa katsellessani niitä hänen kättensä töitä.
Jollakin tasolla hän varmaan tuntee minut vaikkemme ole nähneet. Tahdon tällä kertoa sinullekin että,tämä mummo on jotenkin kaikkein rakkain isovanhemmistani. Sekin on yksi vaihe surun tiellä. Suree "menetettyä" tulevaa.
Isän äiti oli hyvin ankara ja ehoton. Piti tehdä hänen tahtonsa mukaan kunnioittaa ja pelätä Jumalaa sekä Vanhempia ihmisiä sillä heillä on elämänviisautta jota lapsella ei ole.. ja jos et tehnyt ja ollut aivan just! et pääe taivaaseen kun kuolet. Pappa osasi olla minulle mieliksi(ei pelotellut), mutta kuoli kun olin 4v. muitan hänet silti hyvin.
Äidin isä kuoli kun olin 13 v. hänen kanssaan asuin kaikki lomat. Tein ruokaa ja siivosin kivaa oli. Keräsin pulloja jotka piti pestä (Pappa oli siisti),ne kun vein kauppaan pappa ei ottanut rahoja vaan markat sain itse pitää. Jotenkin olimme etäiset sillä pappa uskoi Jumalaan oli sodassa ollut lääkintämiehenä ja selvinnyt ilman naarmuakaan etulinjassa.. Minä taas Vihasin Jumalaa (mikä se oli..tyyliin)sitähän piti "pelätä".
Kerrot vaan isästäni sinullekin mukavista muistoista aitoina niin "suhteesta" saattaapi tulla hyväkin kuten minulla. Lähes aito ja läheinen. Tunne:" Minä jos olisin saanut olla sylissä siinä olisi ollut turvallinen olla."
Voimia jaksaa tehdä taivalta raskaan taakan alla..Kiitos.
- Anonyymi
--- kirjoitti:
itse menetin ystävän noin puolivuotta sitten auto onnettomuudessa!ikävä on vieläkin kova ja varsinkin illalla muistot palaavat mieleen...mutta pitää jaksaa vaan jatkaa...
Vaikka haluaisi, niin ei kuole. Kuolee ainoastaan fyysinen keho. Kun ikuinen sielu on irtaantunut ruumiistaan fyysisen kuoleman jälkeen, niin hän huomaa, että elää. Sielu ei tuhoudu ei vedessä, ei tulessa, eikä millään muulla konstilla. Pitää vaan syntyä uudestaan ja uudestaan.
Saṃsāra (sanskritiksi संसार 'läpikulku; eteneminen monien vaiheiden kautta').
r
- minä vain
Tiedän miltä tuntuu
- suru on
Niin suru on vaikea asia eikä se lähde kuin suremmalla eikä sillonkaan kokonaan. Menetin poikani vuosi sitten ja suren häntä loppuelämäni. Olisiko niin että vielä suret koska olit vasta 6-vuotias etkä ole asiaa osannut käsitellä silloin. Minun mielestäni sinun kannattaisi puhua jonkun ammatti ihmisen kanssa jotta pääsisit eteenpäin surussasi. Ei ole mitään häpeämistä siinä että haluaa apua. Sinun pitäisi puhua asiasta jotta pääset surussasi eteenpäin. Voimia ja halauksia sinulle
- Vahva(ko) nuori
Minulla on enää yksi isovanhempi jäljellä... Tai en tiedä onko enää. Äitini soitti tänään 21-22 välisenä aikana ja kertoi että 88-vuotias mummuni oli kaatunut trollaattorilla asunnossaan ja murtanut reisiluunsa, hänet leikattiin tänä iltana, luut ovat jo hyvin hauraat ja mahdollisuudet selvitä leikkauksesta ovat pienet.
Tiesin että mummo on heikossa kunnossa ja että hän tuskin tulee montaa vuotta enää elämää, mutta silti näin vakava tilanne tuli puskista ja pelästytti. Olen 20.v nyt ja äitini äiti on ollut minulle hyvin läheinen lapsuudestani asti. Menetän ensimmäistä kertaa näin tärkeän ihmisen, olen oudolla tavalla hämmentynyt ja peloissani, koska aamulla kotihoitajan löytäessä mummun, hän oli kuulut kova äänistä voivotusta rappukäytävään asti.
Hoitaja soitti sitten ambulanssin ja äitini tuli omalla autollaan paikalle ennen ambulanssia. Kun mummua nostettiin paareille, hän huusi niin kovaa että äitini ei kestänyt ja meni toiseen huoneeseen siksi aikaa, en ole varma miksi mutta tämä mursi minut. Äitini on aina kuin viilipytty, rauhallinen ja vakaa johon voin aina turvata... Nyt hän on peloissaan ja suruissaan, ja minä tunnen huolen kaksin kertaisena. Puhelimessa meinasin murtua ja jo kyyneleet valuivat mutta sain itseni esittämään rauhallista, minun on oltava nyt vahva kun äidilläni on rankkaa. Asun 600 km päästä joten en voi olla nyt perheeni parissa ja sekin tuntuu rankalta.
En salli itseni kunnolla itkeä koska haluan ajatella että se on tässä vaiheessa turhaa. Vasta kun tämä on ohi, päästän kaiken ulos. Kuolema on osa elämää ja se on luonnollinen asia mutta en osannut aavistaa kuinka rankkaa se voisi tässä tilanteessa olla.
Ehkä tämä kertominen tänne auttoi vähän. En tiedä saanko unta vai itkenkö kunnes saan ajatukseni pois tästä. Huomenna tilanne selviä- Hautajaiset per vuos
En mitenkään haluaisi väheksyä tilannettasi, mutta 88 vuotiaan kuolemassa ei kyllä ole mitään odottamatonta. Isoäitisi on saanut elää pitkän elämän jo nyt, ja tuon ikäisen kuolema pitää vaan hyväksyä luonnollisena poistumisena jonka jokainen kohtaa. Hyvällä tuurilla et tule koskaan kokemaan niitä "oikeita" yllättäviä lähtöjä. Itselläni on kuollut niin perheenjäseniä, sukulaisia kuin ystäviäkin melkoinen läjä lyhyen ajan sisällä ja monet vielä tod. nuorella iällä. Se jos joku rassaa!
- <<<
Hautajaiset per vuos kirjoitti:
En mitenkään haluaisi väheksyä tilannettasi, mutta 88 vuotiaan kuolemassa ei kyllä ole mitään odottamatonta. Isoäitisi on saanut elää pitkän elämän jo nyt, ja tuon ikäisen kuolema pitää vaan hyväksyä luonnollisena poistumisena jonka jokainen kohtaa. Hyvällä tuurilla et tule koskaan kokemaan niitä "oikeita" yllättäviä lähtöjä. Itselläni on kuollut niin perheenjäseniä, sukulaisia kuin ystäviäkin melkoinen läjä lyhyen ajan sisällä ja monet vielä tod. nuorella iällä. Se jos joku rassaa!
Kuoli vajaa viikko sitten.
Syön lääkkeitä en kestä muuten.
Ei meinaa uskoa todeksi vaikka syöpä merkitsi hänet jo 2,5 vuotta sitten. - mummosi
leikkauksesta ja elääkö hän vielä?
- Minä se vaan
kyllä sitä mielihyvää tulee jossain vaiheessa, sinun täytyy vaan antaa ajan kulua.
Kaikki selviää omalla vauhdillaan, nyt yli vuosi mennyt kun menetin kaksi läheisintä ihmistä alan olemaan melko normaali. Oletkos kokeillut mennä metsään kävelemään? Ainakin minua se auttoi sai jonkinlaisen hetken rauhan ajatuksiltaan. - JonNu
Itse koin hyvänä käydä seurakunnan järjestämässä sururyhmässä. Käsittääkseni tämä ei vaadi edes kyseiseeen kirkkoon kuulumista, mutta jotkut paikat vaativat ilmoittautumisen ryhmien ollessa melko täysiä.
Kuolemasta puhuminen on vaikeata, mutta läheisensä menettäneenä tuntuu, että ympäristö osaa kuolemasta puhua vielä vähemmän. Siksi vertaistuellinen ryhmä oli äärimmäisen hyvä ympäristö. Siellä uskalsi mainita kuoleman ja puhua kuolemasta juuri sellaisena kuin se on.
Vaatii voimia hakeutua tällaisiin ryhmiin, mutta suosittelen ehdottomasti. Voimia jokaiselle rakkaansa mennettäneelle!- Pääseekö sururyhmään
silloin kun itse katsoo olevansa sen tarpeessa vai sitten kun sururyhmän vetäjä pitää ajankohtaa sopivana?
- JonNu
Pääseekö sururyhmään kirjoitti:
silloin kun itse katsoo olevansa sen tarpeessa vai sitten kun sururyhmän vetäjä pitää ajankohtaa sopivana?
Minä pääsin ryhmään mukaan soittamalla suoraan ryhmän vetäjälle. Omasta toiveesta ja tarpeesta siis..
Täällä Tampereella ei ainakaan ihmetelty ja/tai kyseenalaistettu ajankohtaa.
- Ayri
nyt tulee ensi helmi kuussa tulee minulla 4 vuosi pvä täyteen kun sain tiedon äitini julmasta kohtalosta, olin tuolloin juuri täyttänyt 17 vuotta, olen myös miettinyt kysmyksiä päässäni miten ja milloin tästä voi selvitä, asuin tuolloin jo toisella paikkakunnalla, melkästään se että ajttelen äitiäni suru valtaa mieleni niin paöjon ois ollu viel kysyttävää ja asiaa, olen koittanut etsiä kohtalon tovereita -tuloksetta. missään vaiheessa yksikään virannomainen ei tullut minulle tapahtunutta kertomaan, ensi tiedon sain ystävältäni joka soitti minulle ja kysyi on "onko äitisi syntynyt -61?" se kysy sitä monta kertaa menin siinä jo jotenki shokkiin en osannut vastata. se kertoi et mein kämppä palaa ja sieltä on löydetty naisen ruumis, olin ihan paniikissa koitin tavoitella kaikkia jotka asuivat siinä lähellä, ensi varsinaisen tiedon luin netistä että mitä oli tapahtunut. jossain vaiheessa sian kutsun oikeuden käyntiin, kaksi kertaa siellä piti käysä istumassa ennen kuin tuomio langetettiin, täyttä tuskaa se oli.
- Vain 11-vuotias
Minulta kuoli heinäkuun alussa todella läheinen serkku, Jani. Hän on tuttu muun muuassa. Reindeerspotting - Pako joulumaasta elokuvasta.
Huumeet pilasivat rakkaan Janin elämän, enkä saa kunnolla iltaisin unta, ajatellen, että oliko se minun vikani? Teinkö minä jotain väärin? Olisiko minun pitänyt auttaa.
Monesti ollaan sanottu, ettei se ole minun vikani, mutta aina ne mahdollisuudet palaavat mieleeni. Itken iltaisin yksin, tietokoneen ääressä (esim. nyt.), sillä pelkään, että minulle valitetaan siitä, koska emme olleet niin läheisiä, sillä isä ei halua pitää heihin yhteyttä.
Sydäntäni raastaa, aina kun kuuleen tätini, Janin äidin niiskuttavan puhelimessa, ja päivittelemässä sitä, mitä teki väärin.
Tämä on niin väärin! Mieleeni palaa aina se kuva, kun nään Janin riippumassa parvekkeenkaiteella elottomana :(
Kuinka saan tuskani helpottumaan?! - Yx, vaan
Vain 11-vuotias kirjoitti:
Minulta kuoli heinäkuun alussa todella läheinen serkku, Jani. Hän on tuttu muun muuassa. Reindeerspotting - Pako joulumaasta elokuvasta.
Huumeet pilasivat rakkaan Janin elämän, enkä saa kunnolla iltaisin unta, ajatellen, että oliko se minun vikani? Teinkö minä jotain väärin? Olisiko minun pitänyt auttaa.
Monesti ollaan sanottu, ettei se ole minun vikani, mutta aina ne mahdollisuudet palaavat mieleeni. Itken iltaisin yksin, tietokoneen ääressä (esim. nyt.), sillä pelkään, että minulle valitetaan siitä, koska emme olleet niin läheisiä, sillä isä ei halua pitää heihin yhteyttä.
Sydäntäni raastaa, aina kun kuuleen tätini, Janin äidin niiskuttavan puhelimessa, ja päivittelemässä sitä, mitä teki väärin.
Tämä on niin väärin! Mieleeni palaa aina se kuva, kun nään Janin riippumassa parvekkeenkaiteella elottomana :(
Kuinka saan tuskani helpottumaan?!Ei vika ole huumeiden vaan käyttäjän ja ulkopuolisen avun puuttuminen, Poliisi ei auta narkkareita,
eikä sosiaaliviranomaisetkaan paljon välitä, ja yleensä ystävät niin sanotut ystävät ei välitä paskaakaan,
nähtyäni sen dokkarin tuli ihan 80 luku mieleeni, sama juttu silloinkin samaa rataa mennään vieläkin,
sitten vasta kun jotain tapahtuu niin herätään mutta liian myöhään.
Ymmärrän miksi Serkkusi lähti sinne, mutta hän ei kuollut loppujen lopuksi piikki suonessa överiin
vaan päätti itse päivänsä oman käden kautta, niinkun kuvatkin kertovat, surullinen tapaus eipä voi muuta sanoa, otan osaa.
- isosysteri
menetin veljeni aivan yllättäin,kävin myös psykoligilla oli unlääkkeet ja diabamit ja masennuslääkkeet.mut ei paljoa auttanut sit sain käydä 3v psykoterapialla ja siitä oli jotain apua.mutta aina ja edelleen on aika pahoja aikoja.ja sitä hyvää oloa on vaikea saada..ja onneksi on lapset mitkä laittaa jaksamaan.
- selvinnyt surusta?
Aikaa on kuitenkin mennyt jo noin kaksi ja puoli vuotta.
- sureva äiti
Minä menetin 14 v poikani onnettomuudessa 3kk sitten. Sanotaan että aika auttaa, Mutta olen kuullut että aina se on mukana oli sitten missä tahansa ja kului aikaa miten paljon tahansa...
Mulla on myös lääkkeet ja ne on auttaneet. Liikunta auttaa myös.
Elämän arvot muuttuneet, ei enää jaksa pikkuasioista murehtia. Kunhan selviää päivän kerrallaan.
Tsemppiä kaikille samassa jamassa oleville!
- ajan myötä
alat selvitä. Kestää kauan, mutta rukoile ja työtä tee. se auttaa. Voimia!
- Marvila
Mulla kuoli isä kanssa äkillisesti kuukausi sitten. Ikävä on valtava ja kokoajan odotan isän soittoa.
Tunne sisällä on mulla kokoajan että voisin satuttaa toista jotta toinen tajuaisi miltä musta tuntuu.
Mieleni huutaa ja kiukuttelee kuin pikkulapsi. Olen 3 lapsen äiti ja he ovat syy miksi jaksan nousta sängystä ylös. Ilman heitä makaisin varmaan piilossa ja surisin.
Ikävä on isää ja on todella murheellista katsoa äitiä miten hän kamppailee surun kanssa. Olemme tarjonneet tukemme äidille päivittäin.
Äiti tuntee joka tapauksessa olevansa yksinäinen ja hukassa kun isää ei ole enään.
Rakkauden määrää ei voi tajuta mikä jäi jäljelle kun isä kuoli.- MINSKU8
MENETIN ÄITINI NOIN PUOLI VUOTTA SITTEN,16 V KESTÄNYT TAISTELU SYÖPÄÄ VASTAAN,KOKO PERHE OLIMME SIINÄ MUKANA ,ÄITI SAI OLLA KOTONA MELKEIN LOPPUUN ASTI,NYT TULI MINULLE SEINÄ VASTAAN TÄHÄN ASTI OLEN PYSTYNYT TUKEMAAN MUITA,NYT OMA KUNTO ROMAHTI ,MUT EI SE MITÄÄN TAISTELU JATKUU ELÄMÄN PUOLESTA JA jUMALAN AVULLA
- vaan niin
on, että aika parantaa haavat, myös surun aiheuttamat henkiset traumat. Miten kauan se vie, on yksilöllistä, mutta kyllä se alkaa jossakin vaiheessa helpottaa.
- jo neljä
vuotta tullut täyteen tuosta tapahtumasta. Alkaako suru jo helpottaa?
- miistä läheisistään
jo heidän eläessään ja hyväksyy sen tosiasian, että jokainen meistä -sinä, minä ja ne muut- kuolee aikanaan, ei jää kiinni suruun vaan jatkaa elämäänsä kunnioittaen vainajan muistoa kohtuullisesti mutta antaen etusijan eläville.
Mikään parku, murhe tai itsesäälissä kieriskely EI TUO ketään takaisin kuoleman porttien takaa. Kun ne sulkeutuvat, on aika kääntää katseensa eteenpäin. Pitkittynyt suru kertoo epäkypsästä persoonallisuudesta, joka ei elä tässä todellisuudessa eikä tunnusta tosiasioita! - suom. laulu aiheesta
- largerlund
lusikalla vai haarukalla?
- 39vkati
3.9hän nukkui pois rakas tärkee ystäväni en voi tajuta et hän ei tuu takas on ni kovin paha olla masennus suru mieleni valtaa.pakko jaksaa kaikki on viel liian sekavaa voimii kaikille jotka ovat kokeneet .........tämän pahempaa ei voi.................t.kati
- JK
NIINKÖ
- 29v
Itse vuosikymmeniä sitten menetin vanhempani. Tällöin mietin sitä muutamia viikkoja hartaasti mutta jotenkin onnistuin '' unohdettua '' sen mielestäni. Tuolloin myös menetin silloiset ystäväni kun olin niin tyhjä sisältä,ei mitään sanottavaa tai mielipiteitä mihinkään ja koskaan nauranut millekään, yksinäinen yms. nyt se palasi mieleeni surullista elokuvaa katsoessani ja tajusin että en koskaan käynyt sitä kunnolla läpi. Nykyään mietin hyviä muistoja heistä ja muutenkin muistelen heitä ilolla. Puoli vuotta sitten menin silloisen kaverini talolle ja koputin ja kysyin '' mites menee? '' Kaveri oli todella hämmästynyt ja samalla iloinen siitä. Nykyään käyn kaljalla silloisten ystävieni kanssa ja pystyn viimein olemaan senlainen mikä olin ennen tragediaa. Paras neuvoni selvitä tilanteesa ''oikealla'' tavalla on että tekee mitä on aina halunnut tehdä eli toteuttaa unelmaansa '' esim. matkustaa vaikka venäjälle jos sinne on aina halunnut ja opettelee siinä kielen samalla. Siitä saa ymmärrystä että silti voi tehdä asioita ja ettei maailma kaadu vaikket tiettyjä ihmisiä nääkään. Joskus pystyt muistelemaan vielä heitä ilman että mietit heidän kohtaloaan.
- äiti*
Maaliskuussa tulee kolme vuotta kun poikani menehtyi syöpään. Jouduin syömään lääkkeitä tai olisin seonnut. Nyt enää satunnaisesti unilääkettä, viimeksi kun oli pojan syntymäpäivä.
Juhlapyhät ja merkkipäivät saavat surun pintaan vielä enemmän.
Raastaa sydäntä välillä sietämättömästi vieläkin. Ei millään tahdo hyväksyä ja kohdata todellisuutta, poikani ei enää koskaan soita ovikelloa ja seiso oven takana.
Aloittajalle sanoisin että on vielä niin lyhyt aika, hitaasti suru muuttaa muotoaan, elämä muuttuu vähän helpommaksi vähä vähältä.
Kalvava tunne on koko ajan läsnä vielä kolmen vuoden jälkeenkin. Toivon että sinulla helpottaa, jaksamista - Kuoleman kokenut
Olen nuori 14-v ja sain kuulla TUNTI sitten menetyksestä. Minut soitettiin kotiin että on kiireellistä asiaa... Näin sinä äitini ja hän oli surun murtama kun hän sanoi että ukkini on kuollut... En itkenyt, olin shokissa ja enin huoneeni komeroon miettimään. En itkenyt vaan mietin... Sitten soitin parhaalle kaverilleni ja kun sanoin asian niin rupesin itkemään... Muistot palasivat mieleen... Olin huoneessa ja olin rauhallinen, mutta minä en halunnut nähdä perhettäni niin suruisina, muuten olisin itkenyt ja surrut. Katsoin äsken jotain hauskoja videoita, ja se auttoi. En itke jos muistelen ukkiani, mutta jos nään läheiseni surullisia en vain kestä... En tiedä mitä teen. Huomennakin olisi koulua...ja en tiedä haluanko mennä sinne jos kaverini ovat kuulleet ja rueavat lohduttamaan. Itken aina semmoisesta. Esim. Jos kaadun en itke kivun takia vaan silloin kun kaverini tulevat kysymään et sattuiko ja auttamaan... En tiedä miksi...
- Kuolemaa ei ole
Minkä ikäinen sinä olet? Oletko ikinä kuullut, että tänne ei jää kukaan? Ihmiset poistuvat kuka ennemmin, kuka myöhemmin ja se on elämää. Lapsiakin kuolee.
Olisiko korkea aika panna elämä-nimisen jutun palikat oikeaan järjestykseen, jos on jo omia lapsiakin. Asenteesi on suoraan sanottuna viturallallei.- 15v
tänään
tänää haurattii mun vanha naapuri . Ku tultii kirkosta nii rupesin itkemää ja siinä vasta tajusin että en enää nää sitä maan päällä . Mutta uskon että vielä taivaassa tavataan.en voi ymmärtää sitä,ku seki oli vähä päälle pari kymppinen,nii miks nuoret kuolee ja vanhat elää. - Toinen taso
15v kirjoitti:
tänään
tänää haurattii mun vanha naapuri . Ku tultii kirkosta nii rupesin itkemää ja siinä vasta tajusin että en enää nää sitä maan päällä . Mutta uskon että vielä taivaassa tavataan.en voi ymmärtää sitä,ku seki oli vähä päälle pari kymppinen,nii miks nuoret kuolee ja vanhat elää.Eihän sitä kukaan ymmärräkään, kuuluu niihin asioihin, joita ei voi. Elämä on epäoikeudenmukainen juttu, mutta kaikella on tarkoituksensa, sanotaan. Jonkun aika on nuorena, jonkun toisen yli satavuotiaana eikä se ole ihmisen päätettävissä.
- olkpmnhgvfxd
Siunausta ja jaksamista, itse menetin isäni 3kk sitten. Pakko jaksaa..vain.
- Kehityskaari
Minkähän ikäinen mahdat olla? Et siis ole vielä koskaan tullut ajatelleeksi, että tästä maasta poistutaan, koko ajan kuolee joku, tänne ei ole jäänyt vielä kukaan. Kuolema on osa elämää, toisille se tulee ennemmin, toisille myöhemmin, mutta jokaiselle se tulee satavarmasti.
Kannattaisiko muuttaa ajatustensa suuntaa, nyt sinä suret ja murehdit vääriä asioita. Rakkaan ihmisen poismenoa luonnollisestikin surraan ja ikävöisään, mutta jos sitä rupeaa sairastamaan, niin metsään menee muutakin kuin oma elämä. Olisiko poismennyt tullut siitä onnelliseksi, että sinä et osaa / pysty / kykene jatkamaan, kun saat vielä elää? - tojeesus
Menetin veljeni liikenneonnetomuudessa lähes kaksi vuotta sitten, Kaija koon tahdissa usein yksin itken ja juon alkoholia. =). ikävöin suuresti häntä, mutta aika on auttanut minua. alkuun en tiennyt onko päivä vai yö ekaan vuoteen. Olin hyvin sterssaantunut kun veljeni kuoli omista rahoistani, mutta nyt se on yhdentekevää.
Voimia kaikille. - Jeesusauta
Mä menetin mun pikkuveljen vähän yli kuukausi sitten(kuolema oli tapaturmainen) ja isäni pari viikkoa sen jälkeen. .. Helpottaa lukea näitä teidän kirjoituksia ja huomata että joku muukin on ollu samassa jamassa. ja valitettavasti vieläki on. Mun isän hautajaiset on ylihuomenna.
- sureva tytär
Voimia sinulle tulevaan!
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Tyttäreni kuoli lihavuusleikkaukseen.
Miettikää kuiten 2 kertaa, ennenkuin menette lihavuusleikkaukseen.3187504Viiimeinen viesti
Sinulle neiti ristiriita vai mikä nimesi sitten ikinä onkaan. Mulle alkaa riittää tää sekoilu. Oot leikkiny mun tunteill662166- 1761830
epäonnen perjantain rikos yritys
onpa epäselvä kuva, tuolla laadullako keskustaa tarkkaillaan lego hahmotkin selvempiä161372- 1121287
Yllätyspaukku! Vappu Pimiä rikkoi vaikean rajapyykin yllättävässä bisneksessä: "Nyt hymyilyttää...!"
Wau, onnea, Vappu Pimiä, upea suoritus! PS. Pimiä tänään televisiossa, ohjelmatietojen mukaan hän on Puoli seiskassa vie91241Suomessa ei ole järkeä tarjota terveyspalveluita joka kolkassa
- Suomen väestötiheys 1.1.2022 oli 18,3 asukasta maaneliökilometriä kohden. - Uudenmaan maakunnassa asuu keskimäärin 181701221RÖTÖSHERRAT KIIKKIIN PUOLANGALLA.
Puolankalaisilla tehtävä ryhmäkanne itsensä yleintäneistä rötöstelijöista, sekä maksattaa kunnan maksama tyhmän koplan j551161Kirjoitin sinulle koska
tunnen sinua kohtaan niin paljon. Sydäntäni särkee, kun kätken ihastumisen, kaipauksen, sinua kohtaan tuntemani lämmön j411081Martina pääsee upeisiin häihin
Miltäs se tuntuu kateellisista. Anni Uusivirta on Martinan kavereita.2901019