Pahimmat tapaturmanne moottoripyörällä?

Moi. Ajoin nuorena auton kylkeen kaupungissa. Henkilöauto tuikkasi kadunvarresta poikittain eteeni. MP meni lunastukseen, lantio murtui ja taju katosi.
Olin vajaa pari viikkoa sairaalassa ja vuoden kipeänä.
ps. Nyt "keski-ikäisenä" edelleen motoristi

tähän asti on sattunut, ei osunut itselle vaan hyvälle ystävälleni. Siitä tulee kesäkuussa 10 vuotta. Hän ajoi mutkan pitkäksi, ei olisi ollut edes mikään paha mälli mutta sattui osumaan sopivasti johonkin, ja ensiapuhenkilökunta ei paikanpäällä heti tajunnut sisäisen verenvuodon vakavuutta. Siksi kuolema oli aivan hiuskarvan varassa.

Oli vajaan kuukauden hengityskoneessa, ei tiedetty jääkö henkiin, onneksi jäi vaikka pieni keuhkojen vajaatoiminta tuosta on tänä päivänä muistona. Ei ole ajanut pyörällä sen jälkeen.

Sen kuukauden aikana, kun odottelimme mikä on lopputulos, kyllä valkeni muutamia asioita aika jäätävällä tavalla. Olin aikanaan varmasti selkeä osatekijä, miksi hän tuli mp-touhuihin edes lähteneeksi, ja meidän molempien asenne oli silloin, 2-3 kautta ajaneina, kovasti vääränlainen. Kuvittelimme, että hanskaamme homman aivan täysin, vaikkei näin ollutkaan; itse asiassa tuo onnettomuus olisi voinut sattua aivan kummalle tahansa meistä, se vain osui hänen kohdalleen ensiksi.

Toisekseen, sai nähdä sen, miten haavoittuvainen ihminen on, ei tarvita kovinkaan suuria nopeuksia, kun sopivasti osuu, niin hengenlähtö on tosi lähellä. Hän kylläkin ajoi kovaa kun tuo tapahtui, mutta ehti jarruttaa lähes pysähdyksiin ennen törmäystä; muistaa koko tilanteen täysin, olikin tajuissaan ennen kuin verenvuoto vei tajun.

Nykyiset prätkät kulkevat oikeastaan kaikki jo 1-vaihteella kovempaa kuin ihminen kestää äkkipysäystä, tätä on vain tuolla ajaessaan tosi vaikea hahmottaa, kun kaikki tuntuu niin helpolta. Vasta sitten, kun asiat menevät pieleen, nämä väistämättömät realiteetit tulevat esiin.

Uskon, että aika monessa pahassa kolarissa on taustalla ainakin hieman tuota "kyllä minä osaan"-mentaliteettia. Puheet omista sankariteoista on monilla tosi hurjia, ei ole vielä selvästikään päähän pälkähtänyt, että se huono tuuri voisikin osua omalle kohdalle.

Tärkein asia, mitä tuosta opin oli se, ettei katu ole kaahaamista varten, se puraisee ja todella pahasti ennemmin tai myöhemmin. Radalla voi käydä ajamassa sen mitä sielu sietää, ja oppia paljon nopeammin ja tehokkaammin hyväksi kuljettajaksi. Se oma "limitti" siirtyy koko ajan kauemmaksi, kun tulee enemmän taitoa ja ajokokemusta, MUTTA itse en ainakaan nykyään koskaan mene edes lähelle tuota limittiä katuajossa. Ajokokemus myös auttaa tiedostamaan, missä tuo oma limitti menee, jolloin etäisyyden pitäminen siihen on helpompaa.

En suinkaan pidä ajamista edelleenkään 100% turvallisena, mutta ratkaisevan paljon on silti omissa käsissä.

On kohdalleni osuneet, nekin kaikki alle 30-kymppisenä. Toistaiseksi en ole varsinaisesti törmännyt prätkällä mihinkään, tosin yksi kaato esti törmäyksen. Mustelmia kummempia ei toistaiseksi ole kroppaan tullut. Mutta edelleen nöyränä pitää joka kerta lähteä liikenteeseen, aina on katastrofi lähellä kun prätkällä liikkuu tiellä. Pitää vaan koittaa pysyä pois ongelmista eikä liikennesääntöjenkään suomia oikeuksia voi kovin hyvin pyöräillessä hyödyntää. Monesti joutuu luopumaan ns. oikeuksistaan jotta selviytyy ehjänä perille.

Mutta silti pidän edelleen yli 50-kymppisenä prätkäilyä kiinnostavana harrastuksena, voihan olla että vielä joskus opin ajamaankin. Ja vaikka en enää oppiskaan, niin hauskaa on ollut.......

mutta mitään oikeastaan ei ole käynyt koskaan moottoripyörän kanssa. Autolla sen sijaan on. No, onhan tota sentään yhden kerran kaaduttu..sekin tosin -70 luvulla. Sen jälkeen ei mitään moottoripyörän kanssa vaikka kilometrejä takana pyörillä ja mulla melkein puoli miljoonaa. Mutta näin se vaan on. Ja on tota joskus tullut kovaakin ajeltua saksanmaassa. Kait tämä pelkuruus ja näyttämättömyyden halu, vaikka reservejä olisikin, riittää pitämään elossa ja olemaan röntyilemättä ;-)) Tiedä häntä..onhan tota sitten kaljapäissään saatu jotain aikaan..onneksi enimmäkseen pelkkiä morkkiksia ;-)))

Se oli elokuun lopulla vuonna 1980
lämmin yö kun olin matkalla lappiin
poroja katsomaan
yövyin teltassa mäntykangasmaastossa
leirintäalueella

hujautin teltan pystyyn
yksi telttatappi puuttui
tein uuden oksanpätkästä

no laitoin motsikan aivan teltan viereen
sivujalalle nojaamaan

luin "vauhdin maailma" lehteä
ja nukahdin .........zzzzzzzzzzzz
!!!! heräsin kun jotain painavaa rötkähti päälleni
ensin arvelin että karhu perhana
mutta kun tunnustelin aikani niin
huomasin että pakoputkihan se siinä.

että semmoinen tapaus : )

Olimme reissussa norjassa 1988 kun kaveri liian agressiivisessa ohitustilanteessa osui autoon ja lensi tien penkalle pyörineen. Muistan kuinka hän oli tajuissaan ja kysyi miltä näyttää kun pääsimme vierelle. Sanoimme että kaikki järjestyy vaikka kypärän alta valui harmaata aivonestettä. Sanomattakin selvää, että kaveri kuoli minuuttien päästä tästä.

Nuarena poikana 70-luvun alussa tuli kohellettua -62 pappiksella pipo päässä ympäriämpäri vaikka kuinka monta kertaa mutta koskaan ei mitään mustelmia pahempaa.
Sitten 17-vuotiaana mulla oli vasta muutaman kuukauden ollut semmonen 60-luvun Yamaha TwinJet 100cc, kun tömäytin oikein kunnolla.
Ohitin tyhmyyttäni T-risteykseen pysähtynyttä autojonoa ojan puolelta. Kuinka ollakaan bensa loppui just parikymmentä metriä ennen risteystä ja kone sammui.
Huljuttelin siinä Jammua ja sainkin sen taas käymään: Kattoin hätäsesti, ettei risteävältä tule ketään ja kiihdytin suoraan jonon ja risteyksessä odottelevan pakettivolkkarin ohi yhden tutun Vivan eteen. Sen Vivan valkoinen konepelti siinä vasemmalla just ennen törmäystä on kyllä jäänyt lähtemättömästi mieleen.
Sanotaan, että tämmösessä tilanteessa elämä vilistää filminauhana silmissä ja kyllä senkin muistan vieläkin.
Lensin konepellille, löin pääni tuulilasiin ja tipuin asfaltille. Onneks olin just ostanut kypärän. Vasen kontti murtui polven alapuolelta ja nilkkaankin tuli ruhjeita niin, että sain maata pari viikkoa sairaalassa ja koko kesän kontti kipsissä alhaalta ylös asti.
Kontti kipsissä hääräsin kuitenkin autotallissa ja sain hakattua sen pyörän kotelorungonkin suoraksi (?) ja pyörän syksyksi ajokuntoon. Karsa mikä karsa - kaverit puhu ajokoirasta €:0)
Silloin 70-luvulla ajeltiin moottoripyörillä mistä mahtui ja miten tahansa - kolareita tuli Salon seudulla tuhkatiheään. Oppia ikävä kaikki...
Aloitin ansiokkaan uusiomotoristiharrastuksen pari vuotta sitten Z1000:lla ja olen osannut ottaa aika rauhallisesti. Yks vähän huvittava tapaus sattui öljysoralla.
Tien pinta oli hienossa kunnossa, melkeen kuin asfalttia ja kiihdyttelin suorilla aika reippaasti, kunnes vastaan tuli kurvi, jossa olikin irtosoraa. Hiukan ehdin jarruttamaan kunnes olin tilassa, etten osannut ja uskaltanut tehdä enää mitään. Suoraan mentiin kuin kuulien päällä mutta vauhti ei ollut enää kova.
Kui ollakka - just siinä kurvissa tie sattuikin jatkumaan suoraan peltotien pätkänä hurautin sinne noin 10m pitkäksi, eikä sattunut mitään.
Äkkiä vilaisu ympärille - näkik kukka - ja pokkana matkaa jatkamaan.
Nää on tämmösiä omia kohelluksia, jotka tuppaa jälkikäteen vaan naurattamaan, mutta kyllä ne hiukan aina opettaa - elämää suomalaismetsissä.

toinen oli että pyörä lähti töyssystä eri suuntaan kuin minä 100 vauhdista, lentäminen n.30m oli ihan kivaa, mutta laskeutuminen sattui niin saatanasti.
Sitten toinen kerta oli kun kusetti kuin palokunnan hevosta, ja sitten huomasin yhden hiekkatien joten huikkasin kaverille että minä pyyhkäsen tonne helpotukselle, ja eiku täysillä sinne, ja huom ajoin katupyörää ja totta helvetissä kaadoin sen sinne hietikolle ja jalka jäi pyörän alle jumiin, no yritäppäs nostaa pyörä jalanpäältä kun kusettaa aivan helvetisti ja sitten alkaa naurattaa vielä aivan saatanasti, no onneksi kaveri tuli apuun ja selvisin loppujenlopuksi kuivin housuin...