särkyneet sydämet, lukekaa

miettinyt tuota että mikä on todellisen mutta saavuttamattoman/vaikeasti saavutettavan rakkauden ja pakkomielteen ero. Milloin on pakko unohtaa, ettei joudu leimaamaan itseään hulluksi???

Jotain samaa täällä. Mulla kävi niin etten vieläkään ole päässyt henkisesti täysin irti eräästä viime kesänä tapaamastani kaverista, vaikka tässä välillä oli jopa kuukausia kestänyt suhdeyritelmäkin. Ehkä uuden suhteen kaatoi loppujen lopuksi alitajuinen kaiherrus vanhasta kaverista, jonka kanssa oli vain pari kuukautta hauskaa, sielujen sympatiaa! Ihme juttu että 2 kk tai itseasiassa yksi viikonloppu voi jäädä tässä iässä niin vahvasti mieleen että siihen palaa aina uudelleen hyvillä mielin. Juttu jäi omalta osaltani silloin kesken, mutta emme osanneet paremminkaan parhaalla tahdollakaan. Kaukosuhde on lähes mahdottomuus itselleni. Pitäisi olla valmis muuttamaan jos kolisee riittävästi. Mutta kun ei, turhia riskejä en ollut valmis ottamaan edes hillittömän rakastumisen edessä. Hyvät muistot joka tapauksessa, mutta estänee uudet suhteet koska se oli parasta mitä kykenin kuvittelemaan. Ja se oli vain yksi viikonloppu.