Lapseni ensimmäinen elin vuosi rupeaa olemaan takanapäin. Pian hän täyttää vuoden.
Nyt kun rupeaa kelaamaan tätä vuotta taaksepäin, niin tuntuu pahalta, suurinosa asioista tuntuu pahalta...miksi? Lapseni huusi ensimmäiset neljä kuukautta ilman että sille keksittiin mitään syytä. Koliikkiakaan ei epäilty koska vauvan huuto oli lähes jatkuvaa, yöt onneksi oli rauhaisempia, mutta aamut/päivät/illat yhtä taistelua. Imetys lähti jotenkin käyntiin mutta tyssäsi kuin seinään ekan kuukauden aikana koska olin niin poikki ja sekaisin tästö jatkuvasta huudosta. lapsi ei edes nukkunut päivällä kunnon unia, joten en saanut itse huilata. Vaunuissa lapsi huusi pää punaisena. Autossa hän viihtyi jotenkin ja nukahti aina, joten autoilimme paljon ekojen kuukausien aikana. Ekojen kuukausien ajan lapsi nukkui vain puolen tunnin päiväunia, ei koskaan pidempiä -äiti oli väsynyt ja koti räjähtänyt.
Sitten rupesi helpottamaan näiden 4kk jälkeen. Päivämme olivat rauhaisempia, mutta poika oli edelleen "räjähdysherkkä" ja valtava kirkuva naamapunaisena huuto saattoi alkaa yhtäkkiä ilman mitään syytä. Nukuttaminen oli hankalaa, mutta onneksi ensimmäisen 4kk jatkuva uneen kantelu vaihtui nyt "pelkkään" sänkyn laidalla kevyeen äidin sylissä hypyttyleen johon sitten ainoastaan nukahdettiin. Näihin aikoihin alkoi myös kiinteiden maistelu, joka tosin oli yhtä pelaamista.
N. puolen vuoden iässä alkoi taistelu maidon juomisen kanssa, maitoa ei mennyt nimeksikään ja kiinteiden syönti oli edelleen pelaamista. Äidin olisi pitänyt varmaan hypätä pöydälle tanssimaan, jotta lapsi olisi suostunut syömään -yksi uusi lelu naamaan eteen tarkoitti yhden lusikallisen uppoamista. Vaunuissa olettiin viihtymään, mutta siellä nukkuminen ei oikein sujunut. Vaunu-unet olivat aina tasan minuutilleen 30min., vai vahingossakaan enempää. Onneksi sentään sisällä nukutut unet vaihtuivat tästä puolesta tunnista jopa tunnin tai kahden mittaisiksi, mutta ainoastaan silloin kun äiti nukkui vieressä ja puolen tunnin unijakson jälkeen nukutti lapsen uudelleen uneen. Eli pidempi päiväuni tarkoitti sitä että äiti makasi vieressä ja puolen tunnin välein nukutti lapsen uudelleen. Tämä tosin toimi jonkin sortin unikouluna ja lapsi vähiteleen oppi nukkumaan heräämättä jopa parikin tuntia.
Yöt ovat olleet alkukuukausien jälkeen rauhattomampia. Lapsi saattoi kirkua yöllä puolen tunnin tai tunnin välein -koko yön. Tätä jatkui n. 10kk ikään asti. Nyt taas päivällä sitten onneksi nukutti paremmin. Lapsi on edelleen erittäin herkkä ja saattaa alkaa hermostuessaan itkemään todella voimakkaasti -kerran jopa menetti tajuntansa voimakkaan itkun seurauksena. Lapsella on valtava tahto ja hän haluaa kaiken, vaikka sitten valtavan kirkuvan huudon saattelemana. Syöminen on edelleen pelaamista, kuin myös pukeminen ja välillä myös nukuttaminen. Vaunuissa ei edelleenkään nukuta 30min pidempään, ei edes liikkuvissa vaunuissa.
Itse olen varmaan kärsinyt jonkinasteisesta masennuksesta tämän kaiken seurauksena ja se taas on vaikuttanut varmaan kaikkeen. Myös aikaisemmin sairastamani syömishäiriö on palannut kuvioihin ja olen lihonnut valtavasti äitiysloman aikana. Koti on edelleen aina kun räjähdyksen jäljiltä.
Vauvan itku on minulle nykyään järkyttävää kuultavaa, en kestä sitä laisinkaan. En edes oman poikani itkua. En voisi kuvitellakaan tekeväni enää lisää lapsia.
Miksi nään vain tän nämä negatiiviset asiat mitä lapsi on tuonut tullessaan.. en koskaan ajattele että kuinka ihanaa tämä kaikki on ollut, kuinka ihanaa on ollut lapsen kanssa kotona... minusta tämä ei kertakaikkiaan ole ollut ihanaa.
Toki rakastan lastani koko sydämestäni ka tekisin kaikkeni hänen vuokseen, mutta luulen että osaan olla paljon parempi äiti nyt kun lapsi menee hoitoon ja minä palaan työelämään.
Voitteko kuvitella että kun selaan läpi lapseni ensimmäistä kuukausista otettuja valokuvia, minusta tuntuu pahalta. Ajattelen vaan että kuinka kamalaa se jatkuva itku oli ja mikä minun vauvaa vaivasi kun hän niin itki. Olen valtavan surullinen tämän ekan vuoden jäljiltä, en enää koskaan halua synnyttää lasta tähän maailmaan.
Nyt kun rupeaa kelaamaan tätä vuotta taaksepäin, niin tuntuu pahalta, suurinosa asioista tuntuu pahalta...miksi? Lapseni huusi ensimmäiset neljä kuukautta ilman että sille keksittiin mitään syytä. Koliikkiakaan ei epäilty koska vauvan huuto oli lähes jatkuvaa, yöt onneksi oli rauhaisempia, mutta aamut/päivät/illat yhtä taistelua. Imetys lähti jotenkin käyntiin mutta tyssäsi kuin seinään ekan kuukauden aikana koska olin niin poikki ja sekaisin tästö jatkuvasta huudosta. lapsi ei edes nukkunut päivällä kunnon unia, joten en saanut itse huilata. Vaunuissa lapsi huusi pää punaisena. Autossa hän viihtyi jotenkin ja nukahti aina, joten autoilimme paljon ekojen kuukausien aikana. Ekojen kuukausien ajan lapsi nukkui vain puolen tunnin päiväunia, ei koskaan pidempiä -äiti oli väsynyt ja koti räjähtänyt.
Sitten rupesi helpottamaan näiden 4kk jälkeen. Päivämme olivat rauhaisempia, mutta poika oli edelleen "räjähdysherkkä" ja valtava kirkuva naamapunaisena huuto saattoi alkaa yhtäkkiä ilman mitään syytä. Nukuttaminen oli hankalaa, mutta onneksi ensimmäisen 4kk jatkuva uneen kantelu vaihtui nyt "pelkkään" sänkyn laidalla kevyeen äidin sylissä hypyttyleen johon sitten ainoastaan nukahdettiin. Näihin aikoihin alkoi myös kiinteiden maistelu, joka tosin oli yhtä pelaamista.
N. puolen vuoden iässä alkoi taistelu maidon juomisen kanssa, maitoa ei mennyt nimeksikään ja kiinteiden syönti oli edelleen pelaamista. Äidin olisi pitänyt varmaan hypätä pöydälle tanssimaan, jotta lapsi olisi suostunut syömään -yksi uusi lelu naamaan eteen tarkoitti yhden lusikallisen uppoamista. Vaunuissa olettiin viihtymään, mutta siellä nukkuminen ei oikein sujunut. Vaunu-unet olivat aina tasan minuutilleen 30min., vai vahingossakaan enempää. Onneksi sentään sisällä nukutut unet vaihtuivat tästä puolesta tunnista jopa tunnin tai kahden mittaisiksi, mutta ainoastaan silloin kun äiti nukkui vieressä ja puolen tunnin unijakson jälkeen nukutti lapsen uudelleen uneen. Eli pidempi päiväuni tarkoitti sitä että äiti makasi vieressä ja puolen tunnin välein nukutti lapsen uudelleen. Tämä tosin toimi jonkin sortin unikouluna ja lapsi vähiteleen oppi nukkumaan heräämättä jopa parikin tuntia.
Yöt ovat olleet alkukuukausien jälkeen rauhattomampia. Lapsi saattoi kirkua yöllä puolen tunnin tai tunnin välein -koko yön. Tätä jatkui n. 10kk ikään asti. Nyt taas päivällä sitten onneksi nukutti paremmin. Lapsi on edelleen erittäin herkkä ja saattaa alkaa hermostuessaan itkemään todella voimakkaasti -kerran jopa menetti tajuntansa voimakkaan itkun seurauksena. Lapsella on valtava tahto ja hän haluaa kaiken, vaikka sitten valtavan kirkuvan huudon saattelemana. Syöminen on edelleen pelaamista, kuin myös pukeminen ja välillä myös nukuttaminen. Vaunuissa ei edelleenkään nukuta 30min pidempään, ei edes liikkuvissa vaunuissa.
Itse olen varmaan kärsinyt jonkinasteisesta masennuksesta tämän kaiken seurauksena ja se taas on vaikuttanut varmaan kaikkeen. Myös aikaisemmin sairastamani syömishäiriö on palannut kuvioihin ja olen lihonnut valtavasti äitiysloman aikana. Koti on edelleen aina kun räjähdyksen jäljiltä.
Vauvan itku on minulle nykyään järkyttävää kuultavaa, en kestä sitä laisinkaan. En edes oman poikani itkua. En voisi kuvitellakaan tekeväni enää lisää lapsia.
Miksi nään vain tän nämä negatiiviset asiat mitä lapsi on tuonut tullessaan.. en koskaan ajattele että kuinka ihanaa tämä kaikki on ollut, kuinka ihanaa on ollut lapsen kanssa kotona... minusta tämä ei kertakaikkiaan ole ollut ihanaa.
Toki rakastan lastani koko sydämestäni ka tekisin kaikkeni hänen vuokseen, mutta luulen että osaan olla paljon parempi äiti nyt kun lapsi menee hoitoon ja minä palaan työelämään.
Voitteko kuvitella että kun selaan läpi lapseni ensimmäistä kuukausista otettuja valokuvia, minusta tuntuu pahalta. Ajattelen vaan että kuinka kamalaa se jatkuva itku oli ja mikä minun vauvaa vaivasi kun hän niin itki. Olen valtavan surullinen tämän ekan vuoden jäljiltä, en enää koskaan halua synnyttää lasta tähän maailmaan.
Vastaukset 9
Vanhimmat
ensimmäiset 8 kuukautta. Ennen vuoden ja 3 kk ikää ei koskaan nukkunut yli 2 tuntia yhteenmenoon. Katsoessani kuvia vauva-ajalta, en pysty muistamaan mitään lapsestani, en yhtään mitään.
Hengissä ollaan kuitenkin selvitty ja koko ajan helpottaa.
Itse en voisi ajatella saavani enempää lapsia. Ensimmäisistä viidestä kuukaudesta en muista mitään, johtuen järjettömästä väsymyksestä. Vieläkään ei nukuta öitä, lapsi 8 kk, mutta muuten alkaa helpottaa. Nyt jaksaa jo iloita vauvan kehityksestä. Kauhulla ajattelen, jos olisin taas raskaana.
Meidän poika syntyi joulun tienoilla ja muistan kun sain joululahjaksi suihkusaippuan. jostain syystä unohdin käyttää sitä pariin kuukauteen ja kun sitten muistin sen jälleen ja käytin tuli mieleeni alun väsymys, sekava olotila. ihan huono olo tuli siitä tuoksusta kuin olisin elänyt taas sitä alun aikaa. En mielelläni kyllä sitä saippuaa enää käytä.
lukea, kun muillakin on ollut samanlaista! Meillä poika täyttää ensi viikolla vuoden. Viikko sitten hänellä todettiin maito-allergia. Se selittää ainakin osan huudoista ja pahasta olosta. Nyt on aivan kuin eri poika, nukkuu yönsä ja syö melko hyvin, ihmeellistä! On vaan itselläni todella paha olo, poika on kärsinyt ihan turhaan. Jos vaan oltais menty aikaisemmin lääkäriin.
se on totta että kaiken kurjuuden keskellä ei näe niitä pieniä ihania asioita..
meillä alku oli samallaista kun teillä..3kk huutoa (koliikki) myös osasta päivää.. sitten parin viikon ihmeellinen rauha..eka hammas puhkesi toinen heti perään..4vk meni siinä kuunnellessa..käytiin keinumassa paljon..minä istuin keinussa..vauva sylissä..kerrankin hiljaa..sitten pari viikkoa taas ihanaa hiljaisuutta ja taas pari hammasta lisää.
kohtsillää tuli kauhea eroahistus 8kk iässä. helpottaen vuoden ikään vasta.
lähdin töihin viikko sitten. ja nyt en tiedä kumpi oisi pahempaa..olla töissä näkemättä lasta juuri ollenkaa (haen hoidosta puol viiden aikaan illasta ite pääsen noin kello neljä ja 8lta lapsi nukkumaan koska joudumme heräämään 6delta) vai olla kotona ja suoraansanottuna hajota seinien väliin. ikävä on päivisin kova ja tunnen suurta epäonnistumista ja syyllisyyttä kun vieras hoitaa lastani. olen väsynyt koska nukun 6h yöllä ja herään kahden tunnin välein koska lapseni ei ikinä ole nukkunut paria tuntia kauempaa yöllä heräämättä. saa myös kuuluisia "kauhukohtauksia" yöllä. viimmeksi viimme yönä 6 aikaan. ja mikään ei auta.
silti minä (pessimisteistä pessimistein) olen jaksanut..oppinut näkemään asioiden hyvät puolet. sain itse hoitaa lapseni alusta loppuun ilman parisuhdekiemuroita (ukko lähti toisen matkaan lapsen ollessa 2kk ikäinen)..olen selviytyjä ja hyvin ylpeä sellainen.muistan meidän hyvätkin hetket.. ne kun möyrimme sängyssä kahdestaan ja pörryytämme toistemme päälle. sen ihanan äitienpäivä lahjan tänä vuonna kun muksuni otti ensimmäiset 5 askelta ilman tukea. näiden hetkien takia jaksan
en tahdo lisää lapsia pariin-viiteen vuoteen (pitäisi varmaan se kakslahkeinen löytää ensin) enkä ikinä lähde yksinhuoltajaksi enää. mutta tahdon vielä ainakin yhden mielummin kaksi ja mielellään ennen kolmenkympin ikää..
nyt muksuni leikkii tuolini alla pienois bmwllään (mummo höppeliini osti synttärilahjaks) ja suren jo valmiiksi maanantaita..sitä minun henkireikää ja samalla niin ikävää työaikaa. onneksi saamme olla nyt kaksi päivää keskenämme. rakastan lastani ja lähtisin kaikkeen uudestaan jos saisin valita.
Mulla on ihan samoja fiilareita, en myöskään pysty muistamaan mitään onnenhetkiä ekalta puolelta vuodelta, koska poika itki suurinpiirtein yötäpäivää. Meillä vietetään 2-vuotis-synttäreitä kesäkuussa ja nyt tämä aika on ihanaa.
Mulle vauva-aika oli itseasiassa aika kamalaa, imetys oli hankalaa ja muutenkin ne valvomiset tekee ihan oikeasti ihmisestä pöpin. Käytiin kauheita riitoja miehen kanssa ja olen sitä mieltä, että ihan vain sen väsymyksen takia.
Mies haluaisi lisää lapsia, ettei tule liian pitkää ikäeroa, mutta mua suoraansanoen kammoksuttaa koko ajatus. Poika on niin rakas kuin olla voi, mutta toista vielä pitkään aikaan...
aika parantaa ja kultaa muistot! usko pois, tulet kyllä unohtamaan vaikeudet ja vastoinkäymiset aikanaan. voimia ja tsemppiä, vaikutat fiksulta äidiltä joka tiedostaa hyvin tilanteensa ja tunteensa, se on aina positiivista. ja muista sekin, että mikä ei tapa, se vahvistaa!
Minulla oli myös hyvin raskasta esikoisen kanssa,ensimmäiset kuukaudet kannoin häntä yöt sylissäni,hän nukkui sängyssä ainoastaan rinta suussaan ja heräsi taatusti heti kun yritin ottaa rintaa pois tai jopa poistua sängystä hetkeksi,en osannut/uskaltanut enää itse nukkua ollenkaan,kokoajan odotin/pelkäsin milloin lapsi taas herää ja alkaa huutaa.Ensimmäiset kuukaudet meni minulla ainoastaan parin tunnin unella vuorokaudessa,sitten en saanut unta enää ollenkaan ja valvoin muutaman vuorokauden putkeen...ihme etten mennyt sekaisin vaan jotenkin vain aloin päästä pikkuhiljaa uneen.Vaunussa hän huusi niin paljon että jouduin kantamaan hänet jopa 4km matkan kun hän ei asettunut millään-pakko oli käydä kaupassa ja asioilla,perheessämme ei silloin ollut autoa.Tutia tai tutipulloa hän ei huolinut koskaan.2v asti hän heräili öisin ja imetinkin häntä sen 2v,lopetin sen jälkeen kun tulin raskaaksi ja ihme kyllä lopetus onnistui hyvin!Lapsen unirytmi oli aivan sekaisin,yöt valvottiin jne.todella pitkään.Mielestäni kaikki se oli kuitenkin helpompi kestää kuin sen jälkeen tullut uhma,joka jatkuu edelleen...minulla on sellaiset hermot että alle 1v kanssa kestän hyvin mutta isomman kanssa poltan päreeni täysin.Monella on ollut vaikea ensimmäinen vuosi lapsen kanssa ja on hyvä kun saa lukea toisten kokemuksista!
Toisen lapsen kohdalla alku oli paljon helpompaa,häntäkin imetin ja vieressäni hänkin halusi nukkua mutta heräsi vain ruoka aikaan syömään ja vauva-aika tuntui muutenkin todella helpolta,ei yö valvomisia,huutoa,vaunussa nukkunut aina hyvin.Saa nähdä miten kolmannen lapsemme vauva-aika sujuu :)
Kiitos mahtavista vastauksista, jotenkin tunsin valtavaa helpotusta lukiessani nämä vastaukset läpi. Tunsin etten ole yksin ajatuksieni kanssa.
Aluksi en meinannut uskaltaa kirjoittaa, koska pelkäsin saavani vastauksia tyyliin: hakeudu hoitoon tms., mutta onneksi jaoin ajatuksiani.
Kiitos vastanneille ja jaksamista teillekin. Varmasti tämä kaikki helpottaa kun lapsillemme kertyy ikää. Ehkä tosiaan aika kultaa muistot joskus tulevaisuudessa.